Yli 70 vuotiaana alkaa väkisinkin miettimään sitä, milloin maallinen vaellus tulee päättymään. Yleisin kysymys iässäni on yleensä, paljonko on aikaa? Onko elämälläni ollut merkitystä? Jätän nyt tämän merkityksen tässä pakinassani muiden arvioitavaksi ja mietin enemmän tätä ajan olemusta niistä lähtökohdista, joita olen tutkinut eri lähteistä.

Ensinäkin aika on erottamaton osa ihmisen kokemusta. Se on sisäänrakenettu tietoisuutemme. Eri tapahtumat jättävät jälkiä ympärillemme ja ennen kaikkea muistiimme. Tietoinen mielemme kertoo meille lakkaamatta tarinoita siitä, mitä on tapahtunut ennen ja ennakoi, mitä on tulossa. Ensinnäkin aika ei ole kaikkialla sama. Se kuluu vuoristossa nopeammin kuin merenpinnan tasolla. Ero on hiuksen hieno, mutta voidaan mitata. Atomikelloilla voidaan mitata, että jopa lattialla kello käy hitaammin kuin pöydällä. Albert Einstein keksi tämän jo 1905 jo ennen tarkkuuskelloja. Hän käsitti ensimmäisenä, että suuri massa taivuttaa aika-avaruutta kuopalle ja hidastaa ajan kulumista. Eli kahdesta veljestä, joista toinen asuu koko ikänsä vuorella, ja toinen laaksossa, niin laaksossa asunut on vanhentunut vähemmän.

Liikekin hidastaa aikaa. Lentokoneessa matkustavan kello jätättää verrattuna maassa paikoillaan pysyvään kelloon. Siispä mitään tasaista ajan virtaa ei ole. On loputon määrä erilaisia aikoja. Ominaisaika ei siis riipu vain siitä, missä olet, miten lähellä painavia kohteita olet, vaan nopeudesta jolla liikut. Universumille on mahdotonta määrittää edes yhteistä nykyhetkeä. Hyvä esimerkki tästä on ns. aikadilaatio. Kun katsomme tähtiä maasta näemme, millaisia ne ovat olleet satoja ja tuhansia
vuosia sitten, koska valon saapuminen maahan kestää niin kauan, vaikka valo eteneekin sekunnissa uskomattomat 300 000 kiometriä. Meidän on mahdotonta tietää esimerkiksi, mitä vaikkapa neljän valovuden päässä olevalla eksoplaneetalla juuri nyt tapahtuu? Tieto on neljä vuotta vanhaa, sen saapuessa maahan.

Aika kulkee mielestämme aina eteenpäin: menneestä tulevaan, eikä koskaan toiseen suuntaan. Jos pudotamme lasin lattialle, niin palaset eivät ikinä enää keräänny takaisin lasiksi. Tämän määrittää teromodynamiikan toinen sääntö. Sen mukaan lämpö siirtyy aina korkeammasta lämpötilasta matalampaan, ei koskaan toiseen suuntaan. Lämpö on molekyylien liikettä. Törmäilevät molekyylit laittavat liikkeelle uusia molekyylejä. Samalla niiden järjestys sekoittuu.

Epäjärjestys eli entropia maailmassa lisääntyy. Riittävän tarkka katsominen taas selvittää, että järjestyksen ja epäjärjestyksen erot katoavat. Tämä kvanttigravitaatio teoria kaataa ajan tukirakenteen. Uusi teoria ei siiis kerro, miten asiat kehittyvät ajan mittaan. Se kertoo, miten asiat muuttuvat suhteessa toisiinsa. Mielestäni aika on myös kärsimystä. Aika on tunne ja varoittaa meitä vääjäämättömästä; siitä tosiasiasta, että kuolemme. Onko aika siis, vain ajan tunne?

Juhani Melanen

Lähde: Ajan luonne; Carlo Roelli Ursa, 2018