Suomessa on vallalla kummallinen käsitys nimenomaan sosiologien ja taloustieteilijöiden takia:
yhteiskunnan verovaroilla kouluttama laadukas nainen menettää parhaimmassa työmarkkinaiässä kilpailukykynsä ja yleisellä tasolla heikentää bruttokansantuotetta olemalla pois työmarkkinoiden ulkopuolella ja ulottumattomissa 3 vuotta. Tämä siksi, että he uhraavat 3 vuotta lapasen hoitoon kotona. Tätä totuutta vastaan taistelee ainakin mäntsäläläinen Mikkosten perhe, joiden oma ohjelma onneksi loppui ennen kuin se oli edes kunnolla alkanutkaan..
Suomessa alle 3-vuotista naperoa revitään joka suuntaan ja joka taholta. Toiset uskovat yksilölliseen luovuuteen, toiset jakamisen ja yhteisöllisyyteen. Mukana hääräävät kasvatustieteilijät, jotka kannustavat omia erimielisiä porukoitaan milloin mihinkin pilottihankkeeseen. Mukana hääräävät neurologit, psykiatrit ja kaiken maailman kotouttamisasiantuntijat, jotka suosittelevat sitä sun tätä, riippuen lausunnon maksajasta.
Jostain syystä 100 euroa on se raja, jonka jälkeen parku alkaa. Tämä summa kuulemma kasvattaa kotiin jäävien naisten joukkoa peräti neljä prosenttia.
Muutamat tutkijat kuten Tuomas Kosonen päätyy toteamaan, jotka on kohdennettu vain töistä poissaoleville, kannattaisi pienentää.

Kirjoitan tästä aiheesta siksi, että tyttäreni Miia teki juuri näin hän jäi kotiin katsomaan tyttärentytärtäni Evitaa kolmeksi vuodeksi.Hän oli poissa hektisiltä työmarkkinoilta juuri tämän kriittisen kolme vuotta. Tullessaan takaisin johtavalle paikalle maailman suurimpaan vakuutusyhtiön Suomen osastolle, hän koki välittömästi vastarintaa. Hänen töitään kolme vuotta tehnyt työntekijä ei kiltisti tyytynytkään saamansa alennukseen, vaan ryhtyi kapinoimaan häntä vastaan. Yleistä tämä on nimenomaan naisille. Joku uhraa kaiken työlleen joku näkee laajemmalle ja haluaa elämältään muutakin kuin työsuorituksia ja firman eteen raatamista.

Konsensus kotihoidon tuen turmiollisuudesta on Suomessa hämmästyttävä. Joidenkin tutkijoiden, kuten Kelan erikoistutkijan Anita Haatajan mukaan kotihoidon tuki on ylläpitänyt perinteistä sukupuolijakoa enemmän kuin mikään muu tekijä 1990-luvulta lähtien. Suomi vaikuttaa OECD maiden joukossa kummalta kotiäitiyhteiskunnalta, jossa joka toinen alle 3- vuotiaan lapsen äiti jää kotiin.

Tosiasia kuitenkin on, että palkkatyö ei ole naisen identiteetille niin keskeistä kuin, mitä 1800-luvun sufrageetit eli naisaisanaiset opettivat. Moraali ja arvot, joille oma identiteetti rakentuu, eivät ole toteutuneet Suomessa karkeina tasa-arvokiintiöinä. Kaikki tietävät, että suomalaisessa työelämässä kärsitään siitä eniten tällä hetkellä, että työssä ei ole mielekkyyttä. Ainoa arvo on shareholders value eli osakkeenomistajien etu. Onko tässä nyt kyseessä juuri se ”ristiriitaisten tehtäväksiantojen hybridi”, jota ilmaisua käyttäytymistieteilijä Eeva Kaukoluode käsittelee väitöskirjassaan?

Minusta sanoilla voidaan keimailla akateemisissa piireissä, mutta ei arkielämässä. Jokaisella suomalaisella perheellä täytyy olla oikeus itse päättää omasta ja lastensa elämästä. Mikäli menetellään muuten tehdään sovittamaton virhe, joka kostautuu myöhemmin elämässä. Mielestäni tämä valinta on joskus jopa pako ahtaasta uraputkesta tai alipalkatusta pätkätyöstä huoltoaseman kassalla. Me tarvitsemme ihmiskasvoista politiikkaa myös kotiäideille; ei mitään kunnan syöttämää pakkopullaa.