Elämäämme rytmittävät monet aikataulut. Jo arjen rutiinit menevät usein tuttuja aikatauluja noudattaen. Tutuimmat ajat muistamme hyvin. Milloin juna lähtikään tai tuttu bussi. Joskus olen saanut seurata vain bussin perävaloja, kun en ehtinytkään siihen. Se lähti ajallaan. Ja jos aikataulut eivät toimi, moni asia menee pieleen tai hankalaksi. Vaikkapa junien aikataulujen luotettavuudesta olemme saaneet kuulla erityisesti viime talvena. On tärkeää, että voisi luottaa aikatauluihin.
Mutta kaikki asiat eivät mene sellaisella aikataululla, että se on meille tiedossa. Milloin lumi tulee, että pääsee hiihtämään? Tai milloin on ensimmäiset yöpakkaset? Yöpakkaset tulevat ja lumikin aikanaan, se on varmaa, mutta milloin, sitä voimme vain arvailla.
Onko meidän sydämellemme omat aikataulut? Ainakin monen vaikean asian kanssa joulumme kipuilemaan ja kamppailemaan pitkään ennen kuin voimme sen hyväksyä tai sen kanssa elää. Tässä suhteessa me ihmiset olemme erilaisia. Se minkä yli toinen pääsi kuukaudessa vie toiselta ihmiseltä vuoden. Asioiden kypsymiselle ja valmistumiselle on annettava se aika, minkä ne vaativat. Rakkaus syttyy aikanaan, surun kanssa oppii elämään ajan kanssa, luottamus rakentuu vähitellen…
Entä onko Jumalalla omat aikataulunsa? Onko Jumalan työlle omat aikansa? Raamattu kyllä puhuu yhtäältä siitä, että Jumala on kärsivällinen ja että hän jaksaa odottaa, mutta toisaalta siitä, kuinka Jumala antaa etsikon aikoja. Toisinaan siis Jumalan kutsu ja puhuttelu tuntuu käyvän paremmin kohti. On kuin hän olisi jotenkin lähempänä. Ja kuitenkin hänen rakkautensa, armonsa ja syntien anteeksiantamuksen lahja, hänen siunauksensa ja johdatuksensa on aina tarjolla uskottavaksi ja omistettavaksi. Ehkäpä pikemminkin on niin, että meidän elämäämme täyttää toisinaan sellaiset asiat, ettemme näe emmekä kuule Jumalan läsnäoloa ja kutsua. Siksi meitä muistutetaan: ”Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne” (Hepr. 3: 15)
Heikki Pelkonen
Parhaillaan käydään suunnistuksen maailmanmestaruuskisoja. Yksi perusasia on käydä kaikilla rasteilla ja tehdä käynnistä oikea merkintä. Katkeraa kalkkia ( kalkki=malja ) joutui onneksi nauttimaan eräs ruotsalainen, joka olisi voittanut, muttei ollutkaan käynyt kaikilla rasteilla. Julmaa on joskus urheilu, joskin varsinainen elämä vielä julmempaa.
Teenkö oikeita asioita vai asioita oikein? Kas, siinäpä kysymys. Vai onko niin, että oikein tekeminen on tärkeämpää kuin oikeiden asioiden tekeminen? Tulipalo on väärin sammutettu, huutaa palopäällikkö, kun myöhästyi palopaikalta.
Päätös on muodollisesti väärin tehty, kun kunnallispoliitikko ei halua alistua enemmistöpäätökseen ja hakee vimmatusti valitusperustetta.
Ensiapua on väärin annettu, kun joku on onnettomuuspaikalla antanut lapselle hengissäpitävää apua ja silti on jäänyt pysyviä vammoja.
Viisas vanhempi näkee hyväksi haastaa auttajan oikeuteen. Ja niin edelleen.
Jos haluaa pelata varman päälle, ei voi tehdä mitään, koska voi tehdä jonkun virheen. Mutta onko sittenkään liian vaarallista tehdä virheitä ja epäonnistua kuin jos ei toimisi ollenkaan? Tänään Jeesus antaa toimintarohkeutta tarjoamalla esimerkiksi vertauspuheen kolmesta palvelijasta, joiden hoitoon mies antaa omaisuutensa. Kaksi tekee jotakin, kolmas pyrkii varmistelemaan. Ja juuri hänelle käy huonosti.
Kannattaa siis kulkea Jeesuksen seurassa itseä ja toisia ihmisiä rakastaen. Herran paluu on yllättävä. Silloin on hyvä, jos tarjotut mahdollisuudet on käytetty hyväksi.
Esa Kekki
Ensi sunnuntain evankeliumi kertoo ahtaasta ja avarasta portista. Ahdas portti on se, josta kannattaa kulkea sisään, sillä se on Raamatun mukaan elämän tie. Oppi-isämme Lutherin mukaan ahdas portti on uskon tie ja erityisesti sellaisen uskon, joka tekee ihmisen mitättömäksi ja pieneksi. Omilla teoillaan rehentelevä ihminen ei edes voisi mahtua sisään ahtaasta portista.
Rinta rottingilla ei taivastietä useinkaan voi kulkea, vaan on tallustettava nöyrällä mielellä. On luotettava pelkästään Jumalan armoon, jonka on tultava kaikkea muuta tärkeämmäksi. On kuljettava armon kerjäläisenä.
Lutherin mukaan pelkästään hyviin tekoihinsa luottavat keräilevät saavutuksiaan suuriin säkkeihin ja yrittävät ne kaulassaan mennä ahtaasta portista sisään. Huonostihan siinä käy, perisyntisinä ihmisinä meillä ei ole Luojallemme mitään tarjottavaa. Ahtaasta portista mahtuu sisään ainoastaan se, joka astelee kaikista ansioista riisuttuna, omana itsenään. Siinä piileekin koko kristinuskon tärkein oivallus ja samalla meille ihmisille vaikein asia ymmärrettäväksi. On luotettava Jumalaan armoon, lahjaan, jonka jokainen meistä saa ottaa uskossa vastaan.
Petri Laaksosen kappaletta mukaillen elämän tietä kulkevan päämääränä on armahduksen maa, jonka syntiset ja kurjat löytävät. Se on luottamuksen maa, jossa anteeksianto on täydellinen.
Ville Hakulinen, Seurakuntapastori
Evankeliumeissa kerrotaan, kuinka Jeesus oli vuorella rukoilemassa kolmen opetuslapsensa kanssa. (Mark. 9: 2-8) Siellä Pietari, Jaakob ja Johannes saivat olla todistamassa opettajansa jumalallista suuruutta, kun hänen ulkomuotonsa muuttui ja vaatteensa alkoivat hohtaa kirkkaan valkoisina. Kirkastetun Kristuksen lisäksi apostoleille ilmeistyivät Mooses ja Elia, Vanhan testamentin lain ja profeettojen edustajat. Läsnäolollaan he todistivat Vanhan testamentin lupausten täyttyneen Kristuksessa. Olo oli niin ihmeellinen ja hyvä, että Pietari ehdotti hämmästyksissään rakentavansa majat siihen paikkaan koko porukalle. Samassa pilvi peitti heidät varjoonsa ja he kuulivat äänen sanovan: ”Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä!”
Jeesus on paitsi historiassa elänyt ihminen, myös jotakin kirkasta ja pyhää. Jotakin niin suurta ja ihmeellistä, että ilosanoma Hänestä jatkaa matkaansa yhä uusien ihmisten sydämiin vielä tänäkin päivänä. ”Kuulkaa häntä”, sanoo meidän taivaallinen Isämme.
Herramme lähellä meidän on hyvä olla, vaikka emme voikaan elämäämme viettää pelkästään kirkastusvuorella oleskellen. Pääosin ihmisen elämä on tavallista arkea iloineen ja huolineen. Hänen puoleensa lausuttuja rukouksia sekä laulettuja virsiä jokapäiväisen aherruksemme ja levon hetkien keskellä. Se on armoon luottamista niin elämän aurinkoisina kuin synkempinäkin päivinä, silloinkin kun emme itse näe valoa omassa elämässämme. Niihinkin, jokaiseen päivään, hän on kätkenyt läsnäolonsa ja siunauksensa.
Mira Vorne
seurakuntapastori
