Elämäämme rytmittävät monet aikataulut. Jo arjen rutiinit menevät usein tuttuja aikatauluja noudattaen. Tutuimmat ajat muistamme hyvin. Milloin juna lähtikään tai tuttu bussi. Joskus olen saanut seurata vain bussin perävaloja, kun en ehtinytkään siihen. Se lähti ajallaan. Ja jos aikataulut eivät toimi, moni asia menee pieleen tai hankalaksi. Vaikkapa junien aikataulujen luotettavuudesta olemme saaneet kuulla erityisesti viime talvena. On tärkeää, että voisi luottaa aikatauluihin.

Mutta kaikki asiat eivät mene sellaisella aikataululla, että se on meille tiedossa. Milloin lumi tulee, että pääsee hiihtämään? Tai milloin on ensimmäiset yöpakkaset? Yöpakkaset tulevat ja lumikin aikanaan, se on varmaa, mutta milloin, sitä voimme vain arvailla.

Onko meidän sydämellemme omat aikataulut? Ainakin monen vaikean asian kanssa joulumme kipuilemaan ja kamppailemaan pitkään ennen kuin voimme sen hyväksyä tai sen kanssa elää. Tässä suhteessa me ihmiset olemme erilaisia. Se minkä yli toinen pääsi kuukaudessa vie toiselta ihmiseltä vuoden. Asioiden kypsymiselle ja valmistumiselle on annettava se aika, minkä ne vaativat. Rakkaus syttyy aikanaan, surun kanssa oppii elämään ajan kanssa, luottamus rakentuu vähitellen…

Entä onko Jumalalla omat aikataulunsa? Onko Jumalan työlle omat aikansa? Raamattu kyllä puhuu yhtäältä siitä, että Jumala on kärsivällinen ja että hän jaksaa odottaa, mutta toisaalta siitä, kuinka Jumala antaa etsikon aikoja. Toisinaan siis Jumalan kutsu ja puhuttelu tuntuu käyvän paremmin kohti. On kuin hän olisi jotenkin lähempänä. Ja kuitenkin hänen rakkautensa, armonsa ja syntien anteeksiantamuksen lahja, hänen siunauksensa ja johdatuksensa on aina tarjolla uskottavaksi ja omistettavaksi. Ehkäpä pikemminkin on niin, että meidän elämäämme täyttää toisinaan sellaiset asiat, ettemme näe emmekä kuule Jumalan läsnäoloa ja kutsua. Siksi meitä muistutetaan: ”Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne” (Hepr. 3: 15)

Heikki Pelkonen

Älä provosoidu, vaikka provosoidaan!

Lahden Liipolasssa viime lauantaina sattunut joukkotappelu oli poliisin mielestä helppo leimata päihtyneiden toilailuiksi ja ylilyönneiksi, mutta näinhän ei suinkaan ole. Asia on paljon monimutkaisempi ja vaatii taustojen selvittelyä ja ennen muuta kysymyksiä, mistä ja miksi naurettava tilanne riistäytyi rähinöinniksi ja joukkoriehunnaksi hetkessä. Paljon tärkeämpi kysymys on kuitenkin se, onko Liipolassa tai jossain muissa Lahden lähiöissä vastaavia ruutitynnyreitä? Miten toimia oikein, jos työttömyydestä ja rahattomuudesta kärsivä joutilaisjoukko todella pistää rähinäksi? Seisooko poliisi samalla tavalla tumput suorina kuin Lontoossakin ja katsoo sivulta ensin pari päivää ennen kuin toimii?

Minä tunnen paikallisen pizzeriayrittäjän erinomaisesti ja olen ollut hänen asiakkaansa useita vuosia, joten niinpä haastattelin häntä tiistaina tapauksesta. Hän kertoi, että koko tapahtuma levisi käsiin oudosti ja niin nopeasti, että mitään ei ollut juuri tehtävissä. Kaikki alkoi siitä, että pizzerian entinen työntekijä oli baarissa syömässä. Ulkona juopuneet ”äidin aikamiespojat” pelasivat jalkapalloa, vaikka aivan vieressä olisi ollut kenttä. Syystä tai toisesta pallo pomppasi pizzerian kylttiin, josta se kimmahti entisen pizzerian työntekijän autoon tehden siihen naarmuttoman jäljen. Tästä tulistuneena mies hyökkäsi ”pulloilijoiden” kimppuun vaatien korvausta olemattomasta tahrasta. Juopuneillehan tämä oli paras mahdollinen syy läksyttää ”muukalaisia”. Kun entistä työntekijää auttamaan riensivät kaksi muuta pizzerian työntekijää, oli selkkaus valmis ja loppu
selviää tai ei myöhemmin käräjillä.

Tilanne olisi voitu välttää käyttämällä psykologiaa oikein ja reagoimalla tilanteeseen oikein.
Itse tarkastelisin syntynyttä kapinointia hivenen toisesta näkökulmasta ja arvioisin sitä hivenen syvemmältä kuin rikosylikonstaapeli Heikki Mattila.
Liipola on tunnetusti erittäin voimakasta sosialidemokraattien ja kommunistien äänestysaluetta, mutta viime vaaleissa myös perussuomalaisten äänimäärät nousivat jyrkästi. Vanhoihin poliittisiin puolueisiin ei Liipolassa enää uskota. vaan persut äärimielipiteillään ovat vahvassa nousussa.
Liipolassa asuu erittäin paljon etnisiä vähemmistöjä ja sinne on kohta kasvamassa toisen sukupolven työtön ”nuorisoarmeija”, jonka tekemisiä on vaikea kanavoida.

” Ei haukku haavaa tee!”, vanha suomalainen sanonta ei valitettavasti enää pidä paikkansa. Sanat ovat tekoja – liipaisimen painamista. Tutustuin viikonloppuna kansanedustaja tohtori ”Göbbelsin” eli Jussi Halla-ahon näkemyksiin ja tyrmistyin. Siinä meillä on valmis natsi suoraan 30-luvulta vai mitä pidätte seuraavista hänen lausunnoistaan netissä. Jos tämä ei ole vihakirjoittelua, niin mikä sitten on? Lainaukset ovat suoraan hänen blogeistaan.
” Maahanmuuttajalaumat ovat muuttaneet eurooppalaisen arkipäivän selviytymistaisteluksi”. ” ”Minun on vaikea keksiä maailmankaikkeudesta alhaisempaa matelijaa kuin pohjoismainen sosiaalidemokraatti. Tämän reptiilin (matelija) erityinen limainen alalaji on ruotsalainen sosiaalidemokraatti”.
” En kadu mitään kirjoittamaani enkä ota vastuuta Breivikin teosta ja aion jatkaa samalla linjalla, koska huono maahanmuutto on huonoa ja monikulttuurisuus on hanurista Breivikin teosta riippumatta ja huolimatta”.
” Todellinen syyllinen, ja legitiimin vihan kohde, on se utopiassa elävä poliittinen eliitti, jolle neekeri on hoivattava reppana ja kiva halinalle ja joka vähät välittää yhteiskuntarauhasta”.
Erityisen voimakasta tukea Halla-aho on saanut ajatuksilleen Alma mediasta, johon kuuluvat Iltalehti, Kauppalehti ja Aamulehti vai mitä pidätte tästä mielipiteestä. ”Mikael Jungner on ainoa eturivimme poliitikko, joka kehtasi valjastaa Norjan verilöylyn puoluepoliittiseksi aseeksi,” kirjoitti pääkirjoituksessaan Riitta Järventie.

Jos hyväksymme nämä ajatukset, olemme kaikki suomalaiset, syvässä henkisessä ja älyllisessä lamassa, joka muistuttaa sitä jatkumoa, jossa äärioikeisto nousee valtaan, kun rikkaat sulkevat silmänsä ja korvansa hyvinvointiyhteiskunnan alasajosta. Itse en halua ainakaan olla mukana tässä suomalaisten perusarvojen alasajossa. Vapautta sanoa, ei pidä kuitenkaan estää, mutta niistä on kyllä sitten myös vastattava.

Juhani Melanen

Parhaillaan käydään suunnistuksen maailmanmestaruuskisoja. Yksi perusasia on käydä kaikilla rasteilla ja tehdä käynnistä oikea merkintä. Katkeraa kalkkia ( kalkki=malja ) joutui onneksi nauttimaan eräs ruotsalainen, joka olisi voittanut, muttei ollutkaan käynyt kaikilla rasteilla. Julmaa on joskus urheilu, joskin varsinainen elämä vielä julmempaa.

Teenkö oikeita asioita vai asioita oikein? Kas, siinäpä kysymys. Vai onko niin, että oikein tekeminen on tärkeämpää kuin oikeiden asioiden tekeminen? Tulipalo on väärin sammutettu, huutaa palopäällikkö, kun myöhästyi palopaikalta.
Päätös on muodollisesti väärin tehty, kun kunnallispoliitikko ei halua alistua enemmistöpäätökseen ja hakee vimmatusti valitusperustetta.
Ensiapua on väärin annettu, kun joku on onnettomuuspaikalla antanut lapselle hengissäpitävää apua ja silti on jäänyt pysyviä vammoja.
Viisas vanhempi näkee hyväksi haastaa auttajan oikeuteen. Ja niin edelleen.

Jos haluaa pelata varman päälle, ei voi tehdä mitään, koska voi tehdä jonkun virheen. Mutta onko sittenkään liian vaarallista tehdä virheitä ja epäonnistua kuin jos ei toimisi ollenkaan? Tänään Jeesus antaa toimintarohkeutta tarjoamalla esimerkiksi vertauspuheen kolmesta palvelijasta, joiden hoitoon mies antaa omaisuutensa. Kaksi tekee jotakin, kolmas pyrkii varmistelemaan. Ja juuri hänelle käy huonosti.

Kannattaa siis kulkea Jeesuksen seurassa itseä ja toisia ihmisiä rakastaen. Herran paluu on yllättävä. Silloin on hyvä, jos tarjotut mahdollisuudet on käytetty hyväksi.

Esa Kekki

Suomessa on viime aikoina vastattu nuorten lisääntyvään ahdistukseen ja avunhuutoihin kemiallisesti. Viime aikainen uusin tutkimus on kuitenkin selvästi osoittanut, että mielen ailahtelut masennuksesta riehakkuuteen kuuluvat oleellisesti nuorten kehitykseen.

Suomessa tilanne on vain valitettavasti sellainen, että useat nuorisopsykiatriset osastot kamppailevat jatkuvan henkilöstöpulan, koulutuksen niukkuuden ja jatkuvien säästöjen kurimuksessa. Henkilökunta masentuu itse ja hakeutuu helposti muihin tehtäviin, joissa resurssit ovat paremmat,
aikaa on enemmän ja toimitilat ovat asianmukaiset.

Jo 1990- luvulla alkanut psykiatristen laitosten alasajo on synnyttänyt suuren joukonyksityisiä nuoria kuntouttavia yksiköitä; ikään kuin nuorten b-sairaalajärjestelmäksi. Yksityisiä nuorisokoteja on syntynyt kuin sieniä sateella. Näissä kodeissa turvaudutaan kaikkein useimmin kemialliseen hoitoon, koska henkilökunnalta puuttuu riittävä nuorisopsykiatrinen koulutus. Psykoterapeuttista koulutusta ei näissä paikoissa ole riittävästi ja heiltä yksinkertaisesti puuttuvat kyvyt arvioida nuorten tilaa ja hoitotarvetta.

On syntynyt yksityinen nuorten hoitoon sektori, jonka ensisijaisena tarkoituksena ja tavoitteena on mahdollisimman suuren voiton tuottaminen osakkeenomistajille. Köyhtyvissä kunnissa, kuten Lahdessa, syntyy epäterve kilpailutilanne, joka muistuttaa entisiä bestuumarkkinoita. Tässä huutolaissirkuksessa nuorten hoito siirtyy markkinavoimille armoille. Jokainen tietää, että pillereillä on kaikkein osaamattomimmankin helpointa lääkitä mieltään osoittavia nuoria.

Tilanne kärjistyy juuri laman aikana. Nuoret tarvitsisivat kriisiterapiaa, psykoterapiaa sekä riittävästi vanhempiensa tapaamisia ja nimenomaan keskusteluita asiantuntijoiden kanssa, jotka parhaiten heitä ymmärtävät. Nuori saattaa syrjäytyä ja jäädä yksin vahingossa, koska akuutissa tilanteessa hän ei ole saanut itselleen apua tai koulussa tätä oirehtimista on väheksytty tai sitä ei yksinkertaisesti ole huomattu ajoissa.
Jokainen veronmaksaja tietää, mitä luova taide ja nuoruusikää kunnioittavat luovuusterapiat maksavat. Veromarkkoja ei syydetä suotta nuorten musiikkiterapiaan. tanssiterapiaan, puhumattakaan sanaterapiasta, jossa nuori voisi saada aitoa kosketusta tunteisiinsa ja hahmottaa mielikuvitustaan oikealla tavalla ammattilaisilta vuorovaikutusosaajilta.

Jokainen nuori, jota ei saada työelämään, maksaa meidän yhteiskunnallamme arviolta 800.000. Se on sellainen summa, että sitä ei ihan heti käsitä.
Työssäni erityisluokanopettajana olen havainnut vuosien varrella, että mitä enemmän vuorovaikutusta olen kyennyt luomaan luokkaani, sitä vähemmän oppilaani ovat kokeneet ahdistusta ja välinpitämättömyyttä. Valitettavasti nuoria ei voida pitää odottamassa tarvitsemaansa apua kovin kauan: liika impulsiivisuus voi johtaa nopeasti tuhoon ja itsetuhoiset ajatukset saada vallan. Voimme saavuttaa tuloksia nuorien hoidossa vain satsaamalla heihin. Raha ei aina ratkaise, vaan silloin tarvitaan voimakasta myötäelämisen kykyä eikä pillereitä.

Meidän on pysäytettävä masennus-, uni- ja ahdistuslääkkeiden käsiin räjähtänyt käyttö ADHD-diagnisoitujen nuorten hoitomuotona lisäämällä terveempiä hoitomuotoja. Kukaan meistä ei varmasti halua samanlaisia mellakoita, joita Lontoossa viime viikolla koettiin tai Norjan yksityistapausta. Valitettavasti nuorena aloitettu kemiallinen lääkehoito siirtyy aikuisikään ja seurauksena saattaa olla täysin lääkeriippuvainen työhän kykenemätön yksilö, joka tulee tässä tilanteessa yhteiskunnalle todella kalliiksi.

Jussi Melanen

Ensi sunnuntain evankeliumi kertoo ahtaasta ja avarasta portista. Ahdas portti on se, josta kannattaa kulkea sisään, sillä se on Raamatun mukaan elämän tie. Oppi-isämme Lutherin mukaan ahdas portti on uskon tie ja erityisesti sellaisen uskon, joka tekee ihmisen mitättömäksi ja pieneksi. Omilla teoillaan rehentelevä ihminen ei edes voisi mahtua sisään ahtaasta portista.

Rinta rottingilla ei taivastietä useinkaan voi kulkea, vaan on tallustettava nöyrällä mielellä. On luotettava pelkästään Jumalan armoon, jonka on tultava kaikkea muuta tärkeämmäksi. On kuljettava armon kerjäläisenä.

Lutherin mukaan pelkästään hyviin tekoihinsa luottavat keräilevät saavutuksiaan suuriin säkkeihin ja yrittävät ne kaulassaan mennä ahtaasta portista sisään. Huonostihan siinä käy, perisyntisinä ihmisinä meillä ei ole Luojallemme mitään tarjottavaa. Ahtaasta portista mahtuu sisään ainoastaan se, joka astelee kaikista ansioista riisuttuna, omana itsenään. Siinä piileekin koko kristinuskon tärkein oivallus ja samalla meille ihmisille vaikein asia ymmärrettäväksi. On luotettava Jumalaan armoon, lahjaan, jonka jokainen meistä saa ottaa uskossa vastaan.

Petri Laaksosen kappaletta mukaillen elämän tietä kulkevan päämääränä on armahduksen maa, jonka syntiset ja kurjat löytävät. Se on luottamuksen maa, jossa anteeksianto on täydellinen.

Ville Hakulinen, Seurakuntapastori

Itsenäisyytemme ja vapautemme pelastaneiden sotiemme veteraanien säätiöillä on rahaa enemmän kuin tarpeeksi. Siksi onkin epäilyttävää, että monet niistä harrastavat osakesijoittamista mieluimmin kuin jakavat ne maamme viimeisille kunniakansalaisille.
Yhteiskunnallamme olisi viimeinen hetki pelastaa kasvonsa ja jakaa rahat niille kenelle ne kuuluvatkin eli itse veteraaneille ja heidän arvokasta työtä tekeville omaishoitajilleen ja läheisilleen.

Suomessa toimii lukuisia veteraanijärjestöjä, joiden omaisuus ylittää reilusti itse veteraaneille jaettavat ja myönnettävät rahat.
Osakerekistereistä löytyy mielenkiintoista luettavaa. Sotaveteraanien tuki- ja perinnesäätiön säännöissä on tarkasti määritelty sen tarkoitus.
”Tukea vuosien 1939-45 Suomen sotiin osallistuneiden veteraanien ja heidän puolisoitaan ja leskiään taloudellisesti sekä edistää veteraaniperinteen säilymistä”. Siksi onkin aiheellista kysyä, miksi säätiö ei ole toimittanut tilinpäätöstään vuodelta 2010 lainkaan. Vuoden 2009 tilinpäätöksestä ilmenee kuitenkin, että säätiön varat on sijoitettu pankkitalletuksiin, Nordean ja Op-pankin rahastoihin sekä osakkeisiin.
Sijoitustoiminnan tuotot olivat noin 40.000 euroa ja lahjoitukset yli 75.000 euroa. Uusia osakkeita hankittiin 2009 lisää 50.000 eurolla Wärtsilästä ja Neste Olista. Tilikauden ylijäämä oli noin 84.000, mutta veteraaneille siitä jaettiin vain 34.400 euroa. Ylijäämä on hulppeat 83.800 euroa.
Säätiön omaisuus on lähes 622.000 euroa. Mitä rahoille on tarkoitus tehdä?

Onkin moraalisesti oikeutettua asettaa kyseenalaiseksi rahankeruu ja huomioida, että sotiemme veteraaneja on enää elossa noin 60.000 ja rivit harvenevat joka päivä. Heidän keski-ikänsä on 89 vuotta ja Lapin sotaan värvätty viimeinenkin ikäluokka täyttää tänä vuonna 84 vuotta. Monet säätiöt istuvat rahakasojen päällä tietämättä mitä tehdä.

Minä annan ilmaisen neuvon. Jakakaa näitä rahoja nyt vielä, kun sille on tarvitsijoita ja avustakaa veteraaniemme kuntoutusta oikein ja reilusti.
Myös muut maamme veteraanijärjestöt ovat varakkaita. Kaatuneiden muistosäätiön omaisuus on yli 10 miljoonaa euroa ja ylijäämää tilikaudelta 2009 oli muhkeat 2.200.000 euroa. Tuntuukin häpeälliseltä, että tämän säätiön varoista jaettiin veteraanien virkistykseen vain 330.000 euroa.
Mitenkään julkisesti näitä säätiöiden rahankäyttö menoja ei ole mediassa käsitelty. Miksi?
Ainoa, joka on selkeästi sanonut, mitä se rahoilleen tekee on sotainvalidien veljesliitto. Se sanoo selvästi, että puolet sen rahoista ja varallisuudesta käytetään jäsenten hyväksi ja koko varallisuus laitetaan jakoon niin kauan kun yksikin sotainvalidi on elossa.

Yhtä miehekkäästi käyttäytyy rintamanaisten liitto, joka on päättänyt lakkauttaa toimintansa.
Myös rintamaveteraaniliitto lakkauttaa toimintansa vuonna 2015. Se jakaa myös rahat sitä ennen Kannatus- ja perinnesäätiöidensä kautta kokonaisuudessaan veteraanien hyväksi. Näin pitäsi toimia myös muiden veteraaniliittojen, jotta itsenäisyytemme sankarit saisivat oikeutetun kohtelun
elämänsä loppuvuosiksi.

Juhani Melanen

Evankeliumeissa kerrotaan, kuinka Jeesus oli vuorella rukoilemassa kolmen opetuslapsensa kanssa. (Mark. 9: 2-8) Siellä Pietari, Jaakob ja Johannes saivat olla todistamassa opettajansa jumalallista suuruutta, kun hänen ulkomuotonsa muuttui ja vaatteensa alkoivat hohtaa kirkkaan valkoisina. Kirkastetun Kristuksen lisäksi apostoleille ilmeistyivät Mooses ja Elia, Vanhan testamentin lain ja profeettojen edustajat. Läsnäolollaan he todistivat Vanhan testamentin lupausten täyttyneen Kristuksessa. Olo oli niin ihmeellinen ja hyvä, että Pietari ehdotti hämmästyksissään rakentavansa majat siihen paikkaan koko porukalle. Samassa pilvi peitti heidät varjoonsa ja he kuulivat äänen sanovan: ”Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä!”

Jeesus on paitsi historiassa elänyt ihminen, myös jotakin kirkasta ja pyhää. Jotakin niin suurta ja ihmeellistä, että ilosanoma Hänestä jatkaa matkaansa yhä uusien ihmisten sydämiin vielä tänäkin päivänä. ”Kuulkaa häntä”, sanoo meidän taivaallinen Isämme.

Herramme lähellä meidän on hyvä olla, vaikka emme voikaan elämäämme viettää pelkästään kirkastusvuorella oleskellen. Pääosin ihmisen elämä on tavallista arkea iloineen ja huolineen. Hänen puoleensa lausuttuja rukouksia sekä laulettuja virsiä jokapäiväisen aherruksemme ja levon hetkien keskellä. Se on armoon luottamista niin elämän aurinkoisina kuin synkempinäkin päivinä, silloinkin kun emme itse näe valoa omassa elämässämme. Niihinkin, jokaiseen päivään, hän on kätkenyt läsnäolonsa ja siunauksensa.

Mira Vorne
seurakuntapastori

Etuoikeus syrjiä elää suomalaisessa yhteiskunnassa piilossa ja sen tunnistaminen on vaikeaa jopa ajatteleville ihmisille. Suvaitsevaisuus sana on tällä hetkellä varsin kiusallinen: kukapa haluaisi tulla leimatuksi vapaassa demokratiassa johonkin alentuvasti muihin suhtautuvaan joukkoon ja samaan aikaan olla naiivin suvaitsematon suhteessa johonkin toiseen asiaan.

Näitä jeesustelijoita Suomessa on erittäin suuri joukko, joten tuon ilmi vain muutaman johtavan poliitikkomme ja muita yhteiskuntamme hurmahenkiä. Ehdottomasti suurin suvaitsematon on suuri ja rakastettu kansanjohtajamme Timo Soini. Hän ei suo aborttia sellaiselle naiselle, joka on raiskattu ja tullut raskaaksi. Voiko enää paavikaan olla paavimpi. Katolisuus ja sen papit ovat pedofilian suurimpia kannattajia ja heidän tekonsa ovat anteeksiantamattomia millä mittarilla lukien tahansa. Soinin sanoissa on antagonistinen eli sovittamaton ristiriita demokraattisen yhteiskunnan mielipiteen kanssa. Persut ovat persuja: suomeksi tyhmiä tai tuhmia neekeripoikien ja maahanmuuttajien soimaajia. Ylimpänä satraappina häärii Halla-aho, joka on ollut tulkkina ja esikuvana massamurhaaja Anders Breivkin käyttäytymiselle. Tai ehkä Breivik vain on aidosti hullu psykopaatti ja pahuuden ruumiillistuma.

Samanlainen Juudas on sisäministerimme Päivi Räsänen, joka kiittää muita hallituspuolueita suvaitsevaisuudesta, kun hallitusohjelmaan kirjataan lause aborttilain mahdollisesta tiukentamisesta. Tämä ”emakko” ja suomalaisen yhteiskunnan Maria Magdalenan reinkarnaatio vaatii, että hän saa rajoittaa jonkun äärimmäisessä hädässä olevan naisen oikeutta päättää omasta ruumiistaan. Uskonto antaa suomalaiselle yhteiskunnalle uskomattomat toimintamahdollisuudet kaikkinaiselle suvaitsemattomuudelle. Miksi hyväksytään se, että naispappeutta vastustava pappi saa kieltäytyä tekemästä työtään seurakunnassa naispapin kanssa? Kiltisti tämä pappi odottaa, että vaikka hän itse terrorisi työyhteisöään, hän odottaa muilta suvaitsevaisuutta ja työjärjestelyjä omaksi edukseen. Kuvitelkaa asia konkreettisesti vaikkapa niin, että mieslääkäri kieltäytyy leikkaamasta naislääkärin kanssa.

Samanlaisia suvaitsemattomia ovat myös ne etniset väestöryhmät, jotka vaativat uskontonsa nimissä hyväksymään suomalaisessa yhteiskunnassa esimerkiksi ympärileikkaamisen ja sukuelinten silpomisen kaltaisen itsemääräämisoikeuden loukkauksen.
Vanhoillislestadiolaiset ovat ääriesimerkki suomalaisen suvaitsemattomuuden kentässä. Vanhempien neuvosto ja sen esimiehet ovat pitäneet lapsia orjina ja sen jälkeen raiskanneet heitä joutumatta tekosista koskaan tai ainakin harvoin lain eteen vastaamaan teoistaan. Lukekaa ihmeessä
kirja ”Uskonnon uhrit”, niin teille avautuu todellinen käsitys näistä ”perkeleistä”

Eläinten oikeuksia ajavat ja muut marginaaliset suomalaiset fundamentalistit vaativat itselleen aktiivista oikeutta ajaa omaa asiaansa ja asettaa omat oikeutensa muiden oikeuksien yläpuolelle. Paitsi, että heidän vaatimuksensa ovat röyhkeitä, ne ovat tekopyhiä hurskasteluja. Vaatimus suvaitsemattomuuden suvaitsevuudesta on suomalaisen demokratian irvikuva ja pilkkaa.
Älkää vain luottako lauseeseen: ”Kyllä kansa tietää:”

Juhani Melanen