Monet sanovat, että hautausmaalla on rauhallista kävellä. Voi seurata luontoa, ohitse vipeltäviä oravia sekä lueskella hautakivien nimiä. Mielessään saattaa pohtia minkälaista elämää tuo 1800-luvulla syntynyt mahtoikaan elää tai miksi joku joutui lähtemään noin nuorena.
Itse havahduin siihen, kuinka paljon nurmen alla onkaan merkkejä elämästä. Arkkujen päälle on saatettu heittää ruusuja kuin viimeisiksi terveisiksi. Joku on saattanut sujauttaa lapsenlapsen piirustuksen hautaan uurnan laskun yhteydessä tai juuri haudatulla kummulla loistaa vielä pieni liekki kynttilässä. Nämä kaikki kertovat samaa tarinaa. Tahdomme muistaa, että vainaja oli läheinen ja rakas. Vaikka hän on kuollut, emme ole häntä kuitenkaan unohtaneet.
Kristitylle kuolema on vaihe, jossa vanha elämä jää taakse ja uusi elämä alkaa. Se ei poista kuoleman aiheuttamaa surua, järkytytystä tai lohdutonta ikävää. Ehkä vasta surutyön jälkeen voi todeta, että nyt isoäidillä tai vaarilla on kaikki asiat hyvin. Hän on päässyt perille mutta meidän elämämme maan päällä jatkuu edelleen.
Ville Hakulinen