Kävin hiljattain katsomassa hienon elokuva The Conclave. Elokuvassa ollaan valitsemassa Roomalaiskatoliseen kirkkoon uutta paavia. Valinta tehdään tarkoin eristetyssä ja salaisessa kardinaalien kokouksessa, konklaavissa. Elokuva on toki kuvitteellinen kertomus paavin valinnasta, mutta sisältää mielenkiintoisia näkökulmia yhden kirkon sisäisiin suhteisiin ja valtapeleihin.
Kokouksen alussa johtava kardinaali pitää puheen, jossa hän pohtii varmuuden käsitettä. Onko varmuus suvaitsevaisuuden, yhteisymmärryksen ja inhimillisyyden vastakohta? Entä kuuluuko uskoon varmuus? Vai onko uskossa sittenkin kyse epäilyksen ja luottamuksen tasapainottelusta? Tämä herättää kysymyksen siitä, minkälaista johtajaa kirkkoon juuri tässä vaalissa ollaan valitsemassa.
Tulevan sunnuntain yksi raamatunteksteistä kulkee samoilla laduilla. Jumalan valittuja ja pyhiä, siis seurakunnan ja Kristuksen ruumiin jäseniä, kehotetaan painavasti pukeutumaan sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Sen lisäksi annetaan ohjeita jokaisen kanssa toimeen tulemisesta, anteeksi antamisesta, rakkaudella ja viisaudella opettamisesta ja neuvomisesta.
Varmuuden ja totuuden omistaminen johtaa usein siihen, että nämä ohjeet unohtuvat. Armahtavaisuuden sijaan on usein helpompi tuomita, ystävällisyyden ja lempeyden sijaan ohittaa tai käyttäytyä ankarasti toista kohtaan. Omassa itsevarmuudessa nöyryys ja kärsivällisyys jäävät taka-alalle.
Ajattelen, että tämä raamatunkohta antaa meille jokaiselle kehotuksen katsoa peiliin. Kun uskallan kohdata itseni epätäydellisenä ja vajavaisena, on ehkä vähän helpompi katsoa myös toisia armollisemmin. Kristuksen ruumiin jäseninä ei meistä kukaan ole täydellinen. Siksi tarvitsemme Kristusta, joka kerta toisensa jälkeen katsoo meihin armahtavaisesti, lempeästi ja kärsivällisesti, erehdykset anteeksi antaen ja meitä inhimillisinä ja epätäydellisinä ihmisinä rakastaen.
Pauliina Hatakka