Yksi tunnetuimpia Jeesuksen esittämiä vertauksia on kertomus tuhlaajapojasta tai toisin sanoen kertomus kahdesta veljeksestä (Luuk. 15). Kertomuksen veljeksistä nuorempi pyytää isältään sen osan, joka hänelle perintönä kuuluisi. Saatuaan sen hän lähtee muille maille ja viettää holtitonta elämää ja näin tuhlaa koko saamansa omaisuuden. Surkeassa tilanteessaan hän alkaa kaivata isän kotia. Lopulta hän päättää palata, tunnustaa virheensä ja pyytää päästä isänsä palkkalaiseksi.
Pojan ollessa vielä kaukana, isä näkee hänet, armahtaa häntä ja juoksee vastaan. Hän syleilee poikaansa ja pyytää palvelusväkeä laittamaan juhlan kadonneen ja kotiin palanneen pojan kunniaksi. Kun vanhempi veljeksistä palaa pellolta kotiin, hän kuulee soiton ja kysyy, mistä on kysymys. Hän kuulee veljensä palanneen, mutta suuttuu, koska tuhluri sain niin rakkaan ja lämpimän vastaanoton. Hän ei tahdo tulla sisään, mutta isä tulee ulos ja anoo poikaansa tulemaan.
Kertomus on monikerroksinen ja syvällinen, se kertoo meistä ihmisistä, jotka olemme välillä kuin tuhlaajapoikia halveksiessamme kotiamme ja tuhlatessamme saamaamme perintöä. Ja välillä me olemme taas kuin isoja veljiä, jotka kovasydämisyydessämme olemme valmiit torjumaan veljemme ja asettumaan hänen yläpuolelleen. Mutta ennen muuta kertomus puhuu meille Jumalan rakkaudesta, joka on inhimilliset rajat ylittävää. Sitä rakkautta sai kokea nuorempi veljeksistä. Hänen väärä elämänsä ei poistanut isän kiintymystä. Sitä samaa rakkautta sai kokea myös vanhempi veli, jonka luokse isä tuli anoen. Isä ei välittänyt kunniastaan vaan nöyrtyi molempien poikiensa edessä. Hän riensi heitä vastaan, osoitti heille lämpöä ja rakkautta. Juuri niin Jumala tekee. Antaa Jeesuksen meille Vapahtajaksi ja syntiemme sovittajaksi. Osoittaa rakkautta loppuun asti. Siksi tämän vertauksen nimi voisi olla Isän rakkaus.
Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Laune