Tänä viikonloppuna vietetään laskiaissunnuntaita. Olemme laskeutumassa paastonaikaan, jonka
ensimmäinen päivä on laskiaistiistaita seuraava tuhkakeskiviikko. Meillä ei ole katolisten maiden riehakasta karnevaaliperinnettä eikä Suomessa paastoon valmistauduta samban tahdissa, kuten Brasiliassa. Täällä laskiaistiistai on vain yksi päivä muiden joukossa.
On kuitenkin mahdollisuus pysähtyä hetkeksi paastonajan alkaessa ja mennä tuhkakeskiviikkoiltana kirkkoon. Se on ilta, jolloin monessa kirkossa ihmisten otsaan piirretään oliiviöljyyn sekoitetusta tuhkasta musta risti, joka muistuttaa siitä, miten ihmisinä olemme katoavaisia. Virressä 359 veisaamme: ”Mieleeni aina johdata: vain tuhkaa olen minä…”
Tuhka on myös katumuksen vertauskuva. Paastonaika on matka omaan itseen: tarkastelemme rehellisesti itseämme ja elämäämme. Kiitämme Jumalaa elämän hyvistä lahjoista ja kadumme syntejämme; itsekkyyttämme ja kovuuttamme. Ihmettelemme Jumalan pyhyyttä ja rakkautta, joka näkyy kaikkein syvimmin siinä, että Jumala tuli Jeesuksessa ihmiseksi ja suostui vapaaehtoiseen kärsimykseen ja kuolemaan. Syntimme on sovitettu ja kuolema on voitettu.
Ymmärtääksemme jotain pääsiäisen sanomasta meidän on hyvä kulkea pääsiäistä kohti pitäen silmämme avoinna maailman kärsimykselle ja elämän traagisuudelle. Kuoleman varjon maahan ja tuhkakeskiviikkoomme kajastaa kaukaa pääsiäisen ja ylösnousemuksen valo. ”Onnettomuuden puvussa kulkee armo varmoin askelin läpi aikojen.” (Reinhold Schneider)
Timo Pokki