Jokaisen jumalanpalveluksen alkupuolella on synnintunnustus. Joku on hämmästellen kysellyt, että miksi niistä synneistä pitää aina puhua, pitääkö niissä joka kerta möyhiä. Minusta on tosi hyvä ja vapauttavaa, että saan aloittaa messun anteeksipyytämisellä ja anteeksisaamisella. Siinä mieli kevenee ja olo helpottuu.
Eihän kukaan marssi kuraisilla kengilläkään suoraan olohuoneeseen … tai no, joku kyllä yrittää, mutta kyllä siitä tulee sanomista. Meillä Suomessa on tapana riisua kengät tai vähintäänkin pyyhkiä ne putipuhtaaksi, ennen kuin astumme matolle ja käymme peremmälle.
Synnintunnustuksessa on kyse vähän samasta asiasta. Kun astumme Jumalan kotiin hänen eteensä, jätämme ”likaiset kengät”, pahat sanat ja teot, laiminlyönnit ja synnit eteiseen. Pyydämme niitä anteeksi ja saamme kuulla synninpäästön. Jumala antaa Jeesuksen tähden meille anteeksi.
Jumalan rajaton armo ja rakkaus herättää meissä helpotuksen, kiitoksen ja toivottavasti myös halun armahtaa muita. Koko elämämme on anteeksiannon varassa. Tarvitsemme sitä joka päivä. Jokainen tekee virheitä, asiat eivät osu maaliin. Yksi synti-sanan alkuperäinen merkitys kreikan kielessä onkin harhaan osuminen. Pitäisi tehdä oikein ja hyvin, mutta teemmekin pahasti, rikomme yhteyden, käännämme selkämme Jumalan hyvälle tahdolle.
Tikka ei osu kymppiin, ei päädy aina edes tauluun.Siksi on niin hyvä kääntyä Jumalan puoleen kirkossa ja missä vain. Voi tutkia itseään, tunnustaa synnit ja jatkaa armahdettuna eteenpäin.
Riitta Särkiö