Evankeliumissa sairaan pojan isä etsi rohkeasti apua Jeesukselta (Markus 9:17-29). Hänen uskontunnustuksensa oli parkaisu ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” Näin yksinkertaisella tavalla isä tunnusti uskovansa Jumalan Poikaan. Mutta samalla hän myönsi oman epäuskonsa. Kuinka rohkeaa! Ainoastaan silloin kun tunnistaa oman epäuskonsa, voi iloisesti tunnustaa, että usko Kristukseen on Jumalan lahja.
Uskohan on sitä, että ihminen on avoin Jumalan toiminalle. Meillä ei ole itsessämme voimaa uskoa Jumalaan ja sen vuoksi Jeesus kehottaa meitä rukoilemaan. Rukous on avoimuutta Jumala puhuttelulle ja se kääntää katseemme omasta itsestämme kohti Jumalaa. Rukous ei ole mikään menetelmä, jolla voisi voittaa oman voimattomuutensa, vaan se on pohjimmiltaan sydämen nöyrää puhetta Jumalan kanssa.
Rukouksessa me emme muuta Jumalan asennetta suhteessa meihin, vaan poistamme itsessämme olevia esteitä, jotka estävät meitä näkemästä Hänen hyvyyttään. Joku on sanonut, että Jumala ei tarvitse rukouksiamme, vaan me itse. Lutherin mukaan rukouksen tarkoitus on saada tapahtumaan myös meissä se, mikä muutenkin vääjäämättä tapahtuu meidän ulkopuolellamme.
Jeesuksen parantamistoiminta tähtäsi ytimeltään siihen, että ihmiset uskoisivat Jumalan rakkauteen – Jeesukseen Kristukseen, koska hänellä on kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Matteus 28:18). Evankelista ei kerro mitään parantuneen pojan reaktiosta. Mitä hän mahtoi nyt ajatella Jumalasta? Mitä hän olisi sanonut, jos häneltä olisi kysytty Jeesuksen antamasta terveydestä?
Paraneminen voi olla myös elämänasenteen muuttumista. Vakavoitumista sen suhteen, että sielu, henki ja ruumis ovat erottamattomasti yksi kokonaisuus. Henkemme kaipaa Jumalaa, sielumme tarvitsee Kristuksen seuraamista ja ruumiimme rasitusta, lepoa ja huolenpitoa.
Kari Eskelinen