Ajan riento on rajua. Olemme Suomessa sellaisessa tilanteessa, että juuri nyt on pohdittava ankarasti sitä, miksi useimmat suomalaiset eivät työllisty enää perinteisiin palkkatöihin, vaan heidän työpanoksensa halutaan käyttöön muutoin kuin työsuhteessa tehtävänä työnä eli alihankintana.
Erityyppisiä yksinyrittäjiä on nykyään eri laskutoimituksien mukaan noin 170.000. Määrä on kasvanut 50.000:lla kymmenen viime vuoden aikana. Ja lisää tulee. Tästä pitävät huolen koko ajan suomalaisissa yrityksissä olevat YT-neuvottelut. Herrat julistavat juhlapuheissaan, kuinka suhtautuminen yrittäjyyteen on muuttunut ja kuinka uusia yrityksiä syntyy enemmän kuin aikaisempina vuosina. No tottahan tämä on. Mutta todellisuudessa nämä syntyvät yritykset eivät työllistä pääsääntöisesti muuta kuin perustajansa tai hänen aviosiippansa.
Suomalaiseen yrityselämään on syntynyt työläisen ja yrittäjän risteys tai risteymä. Kutsuttakoon tätä aikamme yritysmuotoa stiganfuuliaksi eli mitään merkityksettömäksi asiaksi tai paskapuheeksi. Tällä yrittäjätyypillä ei ole etuuksia, tosin sitä eivät rasita myöskään ihan tavalliset työaikalait.
Tunnen muutamia tämän statuksen täyttäviä yrittäjiä ja arvostan heitä suunnattomasti. Vasta nyt olen tajunnut erään suomalaisen sananlaskun ytimen. Tiedän, mitä tarkoittaa, että yöllä päivät jatketaan.
Tämä yksinyrittäminen on ehkä suurin ansiotyön tekemisen muutos, joka suomalaisessa yhteiskunnassa on viimeisten vuosien saatossa tapahtunut. Tämä on tosiasiassa kuitenkin tilastoharha, joka ei kerro kuinka monta näistä perustetuista yrityksistä toimii enää kolmen vuoden kuluttua. Olen nähnyt, kuinka hektisesti vuorotta työtä painanut yrittäjä, ei huomaa maksaa itselleen riittävän suurta yrittäjäeläkettä ja saattaa pudota eläkkeellä tyhjän päälle. Nämä ”aikamme sankarit” nauravat paskaisesti partaansa ja pudistelevat päätään lukiessaan mediasta, kuinka AY öykkärit vääntävät kättä ihan tosissaan muutamasta joutavasta koulutuspäivästä.
Tätä uutta yrittämisen muotoa voisi kutsua myös ”pakkoyrittämiseksi”, koska ansiotyötä ei yksinkertaisesti ole tarjolla. Nämä yrittäjät näkevät punaista lukiessaan ” sossu Tatusta”, joka huilaa yhteisillä varoillamme ja nauttii täyttä kansalaisluottamusta.
Seuraakin jutun antikliimaksi ja retorinen kysymys. Missä kuuluvat näiden yksinyrittäjien ääni yhteiskunnasamme? No ei tietysti missään. Yksinyrittäjät ansaitsivat patsaan, ei ”pashkaa” päättäjiltä, mutta heidän näyttää silti olevan tyytyminen.
Juhani Melanen