Perjantain kunniaksi kaunis aforismi (kv.sanonta): Miehet tekevät talot, naiset kodit.

Olen sukeltanut taiteen maailmaan museokorttini myötä. Taide on kaunista kuin naiset. Ei taidekaan avaudu heti.

Vierailin ihailemassa Anne Jyrkiäisen (nimi mieleen) akvarelleja. Siveltimen siisti sivallus soi sielussani kuin tekijän sydämen sivistys. Mainiot taulut laittavat unohtamaan ajan ja paikan. Rentouttavaa!

Anne Jyrkiäinen

Jatkan silti myös urheilun seuraamista. Aloin muistella lahtelaisten naisten palloilutekoja. Ja niitähän riittää.
Sampo loisti aikaan niin jalkapallossa kuin koripallossa. Eva Jare oli edelläkävijä silloin kun vielä puhuttiin mimmifutiksesta.

Koriksessa Sampo veti 36 pääsarjakautta. Kultaa tuli 8 kertaa, hopeaa 4 kertaa ja pronssia samoin. Lahtelaisen naiskoriksen emo Lea Hakala matkasi myöhemmin muualle, myös ulkomaille. Hän voitti urallaan 16 SM-kultaa!

Ursula Turunen, Anu Rajaniemi, Paula Penttilä ja Ritva Niemi vedettäköön tähän esiin malliksi. Ursula 189 peliä, 9 kautta pistekeskiarvolla 9,1.

Kimmo juhli lentopallossa naisten kultaa 1960, 62 ja 64. Viimeisin pronssi tuli 1976.

Kimmon riveissä pelasi Helena Tasanko 155 pääsarjapeliä, Anneli Kostensalo kaksi vähemmän. Saksalan pallotaituri, sympaattinen ja energinen Arja Kurikka veti seitsemän yli sadan. Itse muistan kentiltä myös mm. Raili Aallosen, Raija Silvennoisen ja Pirjo Willmanin.

Oi niitä aikoja!

Naisten kunniaksi teen tosissani ehdotuksen. Kun kerran naiset ovat jo olleet pressana ja pääministerinä, niin on aika ottaa nainen miesten sarjaan päävalmentajaksi. Jospa Yli-Junnila odottaisi vielä kaksi vuotta ja Niemelän tilalle otettaisiin Annina Rajahuhta! Ja Pelsu historiaan…

Raine Järvinen

Tilanne on se, että lähes kaikki hyvinvointialueet ovat talousvaikeuksissa ja yrittävät kattaa alijäämiään erilaisilla mittavilla säästöohjelmilla. Tilanne alkaa vaikuttaa epätoivoisella, ja hyvinvointialueiden johtajat alkavat jättää uppoavia laivoja. Valtiovarainministeriön on ollut pakko ajaa läpi täysin epätoivoisia tulosohjelmia, koska valtio on kroonisessa velkakierteessä. Keski-Pohjamaan hyvinvointijohtaja Minna Korkeakoski-Västi ja Keski-Uudenmaan samaa virkaa hoitava Mikko Komulainen ovat äänestäneet jaloillaan. Ensimmäinen siksi, että arvioitu alijäämä on kasvanut 8-10 miljoonasta 22 miljoonaan euroon, jälkimmäinen taas luottamuspulan ja viranhoitoon liittyvien erimielisyyksien takia.

Kansanedustajat ja ministerit ovat todellisia malliesimerkkejä tästä vastuunkantamisesta hyvinvointialueilla. He ovat sankoin joukon luikkineet kuin rotat tulipaloa pakoon velvollisuuksiaan sote-aluilta muka hoitamaan tärkeitä velvollisuuksiaan eduskunnassa, kiireisiinsä vedoten, mikä viimeistään osoittaa, että Suomen sote-uudistus on epäonnistunut. Sitä on värkätty vuodesta 2011 asti ja se on tullut maksamaan veronmaksajille eri arvioiden mukaan noin miljardin, luvussa ei ole mukana edes kuntien satoja miljoonia euroja. Sosiaali- ja terveyspalveluista vastaavien hyvinvointialueiden alijäämä viime vuodelta nousee 1,35 miljardiin euroon. Uskoko kukaan ihan oikeasti, että kaikki Suomen hyvinvointialueet (21) saadaan kuntoon ja tasapainoon vuoteen 2026 mennessä?

Tällä hetkellä tilanne on kaaosmainen ja toimitiloja ja aukioloaikoja karsitaan raskaalla kädellä. Terveysasemia suljetaan ja niiden palveluita supistetaan tai lopetetaan. Useimpien hyvinvointialueiden säätöpaineet ovat liian kovat tai säästökeinoista ei päästä yhteisymmärrykseen virkamiesten ja luottamushenkilöiden kesken. Priorisointia on pakko tehdä, ja vaarana on, että ikääntyvä väestö jää tässä tilanteessa altavastaajaksi, koska palvelutarve vain lisääntyy lähivuosinakin. Petteri Orpo on väläytellyt, että nyt olisi karsittava lisää lakisääteisiä sote-palveluita. Sosiaali- ja terveysministeriö on vaikeuksissa löytää lisähöylättävää julkiselta puolelta, ja se joutuukin varmasti miettimään, ketkä ovat todella oikeutettuja julkisiin palveluihin ja kenellä on varaa hankkia palvelut yksityiseltä puolelta.

Synkin tilanne on lastensuojelussa, joka viime aikoina on osoittautunut erityisen haavoittuvaksi. Kyse ei ole yksinomaan rahasta, vaan alan paheneva työvoimapuola jättää päättäjille yhä vähemmän liikkumatilaa. Keinoksi on löydetty vuokratyövoima, jota on käytetty laastarina, jolla on paikattu johtamisen ja työhyvinvoinnin ongelmia. Keikkalääkärit ja konsultit häärivät kaiken keskellä hymyssä suin uskomattomilla palkkiolla julistamassa sote-autuutta. Autuus makaa henkihieverissä korisemassa sairaaloiden käytävillä odottamassa Messiasta, joka auttaisi ja korjaisi kaiken. Mitä, jos Vapahtajaa ei saavukaan?

Kalliit ja yhteensopimattomat sairaaloiden tietojärjestelmähankkeet takkuilevat, ja lääkäreiden aika menee niiden kanssa painiessa. Luokkakaverini, lahtelaislääkäri kertoi, että ennen ehti työpäivän aikana hoitaa jopa 12 potilasta, nyt vain puolet siitä. Tilanne Suomen Sotessa on sama kuin Ukrainassa: aseet puuttuvat, koska rahaa ei ole. Olemme Suomessa hyvinvointimurroksessa, jonka laajuutta, seurauksia ja merkitystä emme todennäköisesti kukaan vielä täysin ymmärrä. Onkin olemassa suuri riski, että alijäämien kiinni kuromiseksi runnotaan läpi sellaisia toimia, joilla on vakavia seurannaisvaikutuksia, koska säästöt kohdistuvat nyt juuri siihen osaan julkisia palveluita, jotka tässä koko sote-hässäkässä pyrittiin turvaamaan eli kansalaisten tasa-arvoinen terveyspalveluiden saatavuus koko maassa.

Kokonaistilanne ei ole oikein kenenkään hoidossa, koska säästötoimet iskevät pahiten juuri varhaiseen puuttumiseen, joka saattaisi ehkäistä sairausmenojen jatkuvaa kasvua. Kokonaisvaltaista sote-tutkimusta asiasta ei juuri löydy, mutta muutamissa kyselyissä on selvinnyt jotain. Taloussanomat selvitti sote-arkea, ja sen kyselyyn vastasi 1 130 lukijaa. Seuraavat seikat pulpahtivat pinnalle. Entinen hyvä sairaalarakenne ja hallinto purettiin ja tilalle luotiin uusi byrokraattinen hallinto- ja johtamishimmeli. Päätöksenteko oli vastaajien mielestä viety liian korkealle, johtoporras on etäistä, eivätkä lähemmät esimiehet tiedä, mitä pitäisi tehdä. Työntekijät kertoivat melko yksimielisesti, että kaikki nyky-sotessa on oudon keskeneräistä, suunnittelu huonoa ja jopa täysin organisoimatta. Pahinta on yleinen sekasorto ja neuvottomuus; miten jatkaa annetuilla resursseilla? Kukaan ei ota vastuuta ja asioita pallotellaan ihmiseltä toiselle. Esihenkilöiltä puuttuu jopa substanssiosaamista. Ruohonjuuritason työntekijöitä ei ole kuultu riittävästi ja työilmapiiri on heikentymässä. Kaikki tulevat sote-ongelmat tiedettiin ennakolta. Rahoitusongelmat, palveluverkkojen erilaisuus ja työvoiman saatavuus olivat selvillä. Nyt tarvitaan täysi toimintatapojen uudistaminen. Kaikki rakenteita on uskallettava tarkastella kriittisesti, mutta myös asenne on tärkeää. Tällä hetkellä sote-uudistuksen haitat ovat tuntuvat suuremmilta kuin hyödyt. Eihän näin voi jatkua!

Juhani Melanen

Tästä ei ole kauaakaan, kun pieni sukulaislapsi kieltäytyi syömästä iltapalaa. Silloin lapsen mummo keksi keittää mannapuuroa, ja hetken houkuttelun jälkeen pieni innostui makeasta, pehmeästä puurosta ja pisteli poskeensa koko lautasellisen. Mannapuuro on suomalaista ruokaperinnettä, jonka nimi juontaa juurensa Raamattuun ja kertomukseen siitä, miten Jumala ruokki israelin kansan autiomaavaelluksen aikana. Joka aamu israelilaiset keräsivät vaaleaa, hunajaleivän makuista mannaa, jota ei voinut varastoida.

Minulle manna on kuva Jumalan huolenpidosta ja lupauksista. Erämaavaelluksen aikana Jumalan kansan oli vain luotettava Jumalaan selviytyäkseen. Mannaa ei voinut kerätä talteen tai varastoida pahan päivän varalle. Joka päivä oli vain uskottava siihen, että Jumala pitää huolen omistaan. Oli vain uskottava, että huomennakin Jumala minusta huolehtii lupaustensa mukaan. Eikä vain minusta, vaan lapsistani ja koko perheestäni, kaikista läheisistäni. Manna kertoo Jumalasta, joka pitää huolta omistaa ja kansasta, joka luottaa Jumalaan.

Jeesus kertoo Raamatussa olevansa elämän leipä. Hän sanoo olevansa jotain enemmän kuin manna, taivaasta satanut leipä, joka ruokki nälkäiset ja osoitti Jumalan huolenpidon. Jeesus on elämän leipä, taivaasta annettu lahja, vastaus kaipuuseemme ja hengelliseen nälkäämme. Hän on Jumalan armo ja rakkaus lihaksi tulleena ja lahjaksi annettuna.

Maija-Reetta Katajisto

Jumalalla on Raamatussa ja kristillisissä teksteissä tosi monta nimeä. Hän on Luoja, Kuningas, ääretön voima, Taivaallinen Isä, Hyvä paimen… Tämän sunnuntain raamatunkohdassa hän saa vielä yhden pysäyttävän nimen: Todellinen.

Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä sanotaan: ”…Jumalan Poika on antanut meille ymmärryksen, jotta tuntisimme hänet, joka on Todellinen. Ja tässä Todellisessa me elämme, kun olemme hänen pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa.” (1. Joh. 5:20) Tämä jykevä nimi Todellinen muistuttaa heprean kielen Jumala-sanaa, joka on Jahve. Se nimittäin tarkoittaa häntä, joka on, olevaa.

Aikamme on täynnä päinvastaista puhetta: ”ei ole Jumalaa, uskonasiat ovat höpönpöpöä tai huuhaata, vain tiede ja näkyvät asiat ovat olemassa.” Tätä puhetta kuulemme paljon, se voi saada meidätkin epäilemään uskomisen ”järkevyyttä” ja Jumalan olemassaoloa.

Tuo puhe kuuluu korviini, mutta sitä vasten asetan Raamatun sanan: Jumala on Todellinen, hän on olemassa ja läsnä ja lähelläni. Me saamme elää elämäämme tässä Todellisessa ja turvautua hänen Poikaansa Jeesukseen. Nämä lahjat ovat totta.

Olemmeko siirtymässä geopoliittisesta öljyriippuvuudesta geopoliittiseen harvinaisten metallien riippuvuuteen lähitulevaisuudessa? Tuleeko paras tekninen ratkaisu aina valituksi standardiksi? Onko näin käymässä nyt sähköautojen kanssa? Onko vety enää kilpailukykyinen polttoaine maapallon liikenteessä? Onko sähköistyminen kestävää kehitystä? Nämä kysymykset nousevat aina silloin tällöin esille, kun seuraa sähköautojen nopeaa lisääntymistä teillämme. Vielä vuonna 2020 neljä prosenttia maailman kaikista uusista autoista oli sähköisiä. Tänä vuonna sähköautoja on 18 prosenttia ja vuonna 2030 arvio liikkuu 30 prosentissa!

Kehitys toki vähentää öljyn kysyntää ja ilmastopäästäjäkin, mutta sähköistymisessä on myös ongelmansa. Sähköautojen akut lisäävät litiumin, nikkelin, koboltin, mangaanin, grafiitin ja alumiinin tarvetta koko maailmassa. Tämä kehitys sisältää vakavia kestävyys- ja riippuvuusriskejä. Auton omistamisesta on länsimaissa samanlainen ”must” asia kuin aseen omistamisesta USA:ssa.

Koko maailmassa on syntymässä äärettömän kova kilpailu harvinaisten maametallien saatavuudesta. Kiina hallitsee nyt materiaalimarkkinoita samalla tavalla kuin sen omanaan pitävä Taiwan puolijohdemarkkinoita. Kaikki tietävät hyvin, että teknistaloudellisesti sopivien ja kestävyyskriteerit kaivosten etsiminen ja avaaminen vie vuosikausia. Kohteissa on suuria eroja ja
olosuhteet ovat usein sellaisia, että lapsityövoiman käyttöä ja työolosuhteita on erittäin vaikea valvoa. Onneksi Suomessa Keliberin litiumkaivosta on saatu kehittää rauhassa, mutta meilläkin järvialueille kohdistuneet akkumateriaalin etsinnät ovat synnyttäneet kovaa vastustusta. Kaivosten ympäristö- ja vesistöriskit huolestuttavat aina paikallisia ympäri maailmaa. Kaivosyrittäjät jättävät usein ”paskansa” paikallisten asukkaiden huoleksi ilman loppusiivousta tai edes sopimatta mitenkään jälkihoidosta! Huomioitavaa on myös sekin, että jopa kolmasosa sähkön energiatuotantoon tarvittavista metallikaivoksista sijaitsee alkuperäiskansojen alueella tai lähistöllä.

Eurooppa on huolissaan omavaraisuudestaan samoin Pohjois-Amerikka. Syntyykö näiden kaivosten omistamisesta maille tiettyä protektionismia?
Ratkaisuja akkumetalliongelmiin haetaan metallien kierrätyksestä ja uusista tekniikoista. EU:lla on jo asetukset kierrätyksestä, mutta riittävätkö ne pelkästään. On tiedemiesten kontolla, miten akkujen kestämistä voitaisiin pidentää entisestään, mutta meillä ”taviksillakin” on sanamme sanottavana.
Tarvitsemmeko kaikki autoja asuessamme kaupungissa. Onko bensa-auton omistaminen muka statuskysymys? Voimmeko vaihtaa sähköpyöriin tai yksinkertaisesti kävellä enemmän? Autoriippuvuuden vähentämisessä ei ole kysymys autoilun vastustamisesta, vaan auton paikan uudelleenmäärittelystä ilmastokriisin ja luontokadon keskellä. Miten asennemuutos saadaan suomalaisissa aikaan? Meillä huono julkinen liikenne vaatii sen, että maaseudulla on pakko käyttää vielä yksityisautoa.

Onko vetyauton kehitys pysähtynyt maailmassa jo kokonaan? Tiedejulkaisuissa väitetään kuitenkin vielä, että ilman vetyä, emme tule selviämään hiilineutraalisuustavoitteistamme! Vetyauton piti olla autoilun seuraava vallankumous, mutta onko se muuttunut vain ikuiseksi lupa lupaukseksi meille kuluttajille? Saammeko värittömän, hajuttoman ja mauttoman maailman yleisimmän alkuaineen liikenteen käyttöön ja jos , niin koska? Tiedämme, että sähkö voidaan muuttaa kemialliseksi energiaksi esimerkiksi hajottamalla vettä elektrolyysin avulla. Tämä vaatii kuitenkin suuren määrän uusiutuvaa sähköä, kuten tuulivoimaa. Ongelmana on energin varastointi ja siirtäminen.

Harjavaltaan on nousemassa Suomen ensimmäinen teollisen mittakaavan vihreää vetyä tuottava laitos, Laitoksen 20 megawatin sähköteho riittäisi ottamaan käyttöön 15000 vetykäyttöistä henkilöautoa! Raskasliikenne tulee todennäköisesti hyödyntämään vetyä ensimmäisten joukossa. Kaikki riippuu siis meistä kuluttajista. Voittaako vetyautojen mahdolliset merkittävästi edullisemmat käyttökustannukset nopeuttaa autokantamme kiertoa?
Emme tarvitse Suomessa ”valitse puolesi” asennetta, vaan tarvitsemme monimuotoisia liikenneratkaisuja, jossa on vaihtoehtoja. Jokainen ymmärtää kuitenkin sen, että liian montaa infrastruktuuria ei voida ylläpitää Suomen autoilussa. Ei nyt liputeta kuitenkaan pelkästään sähköautojen puolesta. Antaa kaikkien kukkien kukkia!

Juhani Melanen

Sain päähäni tehdä Tammelan torilla kyselyn aiheesta Lahti. Tokihan monen suusta räjähti tulemaan Pelicans (koska tuijottivat pipoani), hyppyrimäet ja Sibelius. Joku meinasi alkaa vääntää Chicagosta, mutta en kuunnellut. Vanhaa tietoa.

Tuli kolme yllättävää vastausta. Viehkeä kahvilan pitäjä Hanna tempaisi miettimättä, että Kääpä! Mustamakkaraa myyvä kaunotar sanoi oitis Cheek. Persujen iso herra yllätti Kärkkäisellään. Kyllä Lahti tunnetaan.

Lahden 16veesalibandypojat kävivät Lempäälässä ja alkuvaikeuksien jälkeen nousivat komeaan 7-6 -voittoon. Ei Classic siis aina voita! Niko Halme, Eemil Karetjoki ja Aleksi Vikstedt tehoilivat ostoskeskuksen kentällä, jossa pääsarja kerää helposti yli tuhat katsojaa.

Luulin, että tämä juttu on ylistyslaulu lahtelaiselle futsalille, sillä kuuskymppisten SM-kisa kamppailtiin Vierumäellä. Reippaalle, jolla oli varkautelaisia vahvistuksia tai toisin päin, jäi käteen pronssi. No, hyvä sekin.

Mestariksi pelasi Keravan Dynamo, jota vastaan lahtelaiset kamppailivat 4-4. Ei mennyt yhtään helppoa, näki maalivahti Heikki Salminen, jolla on jo niin paljon mitaleita näistä ikämieskekkereistä, että eihän niitä osaa laskea.

Reippaan avainpelaajia olivat Ilkka Mäkelä, Jukka-Pekka Kaija, Harri Luoma, Jukka Tuukkanen sekä Antti Kumpulainen, joka sai varoituksen. Sitä on herrasmieheltä vaikea uskoa, mutta väärin ja pahasti pelasi, valaisi Salminen. Ehkä Pekka Laurenin mukanaolo olisi kirkastanut mitalin.

Onnittelut karkauspäivän synttäreistä Piri Elorannalle. On mies nuori, kun synttärit ovat niin harvoin.

Kisoihin, mars!

Raine Järvinen

”Syytökset paisuneesta valtionhallinnosta ovat vuosisadan silmänkääntötemppu”. Näin ei kirjoita vasemmistolainen media, vaan Iltalehti 28.2.Toimittaja Oskari Onnisen jutussa 27.2. avataan mielenkiintoisella tavalla julkisen hallinnon tilaa ja kehitystä.

Onninen kirjoittaa, että työmäärä ei vähene julkishallinnon ohentuessa, päinvastoin, mutta nykyään se ostetaan konsulteilta, maksoi mitä maksoi. Hän lisää, että nykyisin koko ”paisuneen” julkisen sektorin osuus Suomen työllisistä on tätä nykyä Suomen matalin 50 vuoteen. Hän kutsuu aikamme spinnaukseksi sitä, että turvonneesta hallinnosta on tehty vasemmiston aiheuttama ongelma, vaikka totuus on toinen. Raportointia, tietojärjestelmiä ja muuta toimistotyöntekijöiden toimistoilua on myös helppo kasvattaa moninkertaiseksi, kunhan muistetaan puhua kansan rakastamasta sääntelyn purkamisesta. Suomessa tähän kuuluu tietenkin nk. ”digiloikat”. Kuulostaako jotenkin tutulta?

”Mitä enemmän työntekoa koetetaan ”tehostaa”, sitä enemmän pikkuhankintoja on hyväksytettävä pomoilla ja käytettävä aikaa tehottomaan raportointiin. Ilmatilaa hallitsevat rötösherrapopulistit, jotka vastustavat äänekkäästi paitsi valtionrahojen tuhlailua, yleensä myös niitä hallinnollisia keinoja, joilla vuotokohtia voisi tukkia ja väärinkäytöksiä estää”, Onninen osuvasti kirjoittaa.

Jutussa nostetaan esiin London School of Economicsin professori David Graeber, joka esitteli vuonna 2015 kirjassaan Utopia of Rules ”liberalismin rautaisen lain”. Se on paradoksi, jonka mukaan julkishallinnon ohentamiseen tähtäävä markkina-ajattelu lisää lopulta sääntelyä, paperitöitä ja ihmisiä, jotka niitä pyörittävät.

Tästä kuulee liian usein tärkeää työtä tekeviltä Sote-alan ammattilaisilta, varhaiskasvatuksesta ja kouluista. Aika menee siihen mihin sen ei pitäisi mennä: erilaisten toiminnanohjausjärjestelmien opetteluun ja taulukkojen täyttämiseen. Näin on tehtävä, kun kaikki muutkin tekevät, kuuluu usein perustelut poliittisille päättäjille eikä tästä voi aina kuntapäättäjiä syyttää, koska he joutuvat usein puoltamaan sitä hankintaa mitä heille esitetään, koska ei aika eikä osaaminen voi – eikä pidäkään – riittää kaiken selvittämiseen. Graeber sanoi tätä ”painajaiseksi, jossa yhdistyvät Neuvostoliiton ja kapitalismin huonoimmat puolet”.

Muistan hyvin Päijät-Hämeen Hyvinvointiyhtymän ja sinne väkisin omistajakuntien toimesta ja osin syystäkin kohdistetut YT-neuvottelut vuonna 2014, joilla haluttiin vähentää ”turhia” työntekijöitä. Lopputuloksena tukipalveluista leikattiin oikeita työn tekijöitä ja hoitohenkilökunnan sekä lääkäreidenkin aikaa meni paljon enemmän sellaiseen, mikä heille ei edes kuulu. Todellisia säästöjä tuskin hirveästi tuli.

Ja tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö julkisen hallinnon tulisi olla tehokas ja etteivätkö kaikki poliittiset puolueet olisivat tehneet virheitä ja isojakin esimerkiksi julkisissa hankinnoissa. Mutta julkisen sektorin mollaaminen kokonaisuutena on epä-älyllistä ja suurta populismia, jonka perässä nyt on juostu pitkään. Se itkupotkuraivareiden määrä, mitä saamme kuulla paikallisesti ja valtakunnan tasolla julkisen sektorin työntekijöiden liiallisesta määrästä ja tehottomuudesta ei perustu faktoihin. On vain ja ainoastaan ideologista väittää, että kunta tai valtio, julkinen sektori olisi edes huono omistaja, joka ei osaisi tehdä rahaa omistajalleen siinä missä yksityinen. Lahti Energia on tästä paras esimerkki meille lahtelaisille.

Ville Skinnari

Kieltämätön totuus on, että monet autoritaariset ja itsevaltaiset johtajat ovat kleptokraatteja eli he varastavat täysin häikäilemättömästi yhdessä pienen eliitin kanssa kansansa omaisuutta suurkorruption avulla. Tämä ryöstösaalis pyritään sitten siirtämään turvaan länsimaiden vakaaseen ja niiden oikeuslaitosten suojaamiin rahoitusjärjestelmiin.

Näitä rikoksia kansaansa kohtaan tekevät Venäjä, Kiina, Irania, Egypti, Italiaa, Ukraina, Unkari ja Nigeria sekä monet muut maat, Suomi mukaan lukien. Niitä hallitsevat kleptokraatit ja heidän lakeijansa, jotka hyödyntävät länsimaiden lepsua suhtautumista korruptioon. Maailmaa pyörittää likainen raha ja yletön ahneus. Tämä kaikki on mahdollista siksi, että eri puolilla maailmaa New Yorkissa, Lontoossa ja muissa maailman rahoituskeskuksissa toimii suunnaton armeija ns. mahdollistajia, jotka toimivat antamassa lainopillisia neuvoja rikollisille, kuinka pestä rahaa ja sijoittaa ne kiinteistöjen ostamisiin, timantti- ja kultamarkkinoihin, taiteeseen ja luksusjahtien ostamisiin. Tämä konsulttiarmeija tekee tuhojaan kaikkialla riittävää korvausta vastaan siksi, että länsimaiden lainvalvonnalta puuttuu kyky tuomita tästä toiminnasta sellaisia rangaistuksia, jotka edes hivenen hillitsisivät tätä julkeaa menoa.

Maailman suurimmat pankit ovat syyllistyneet rahanpesuun aika ajoin, mutta kuvaavaa on se, ettei yksikään näiden pankkien pääjohtaja tai hallituksen puheenjohtaja ole joutunut vielä rikosoikeuteen siksi, että nämä röyhkeät pankkiirit pitävät oikeudenkäyntien sopimista ja niistä tuomittuja sakkoja yksinkertaisesti pelkkinä liiketoiminnan kuluina. Tämä, jos mikä, mädättää pahasti koko länsimaista oikeusjärjestelmää. Pankkien maksamat sakot ovat niille murusia. JP Morgan Chase maksoi vuonna 2014 vain 13 miljardin dollarin sakot vuoden 2008 amerikkalaisten kotien ulosmittauksesta, Bank of America maksoi samoista syytöksistä 16,65 miljardia dollaria. Danske Bankin kautta pestiin rahoja yli 200 miljardia euroa vuosina 2007-2015. Miten on mahdollista, että esimerkiksi Goldman Sachs investointipankki pystyi sopimaan vuonna 2020 korruptiorikoksensa Malesian viranomaisten kanssa 2,4 miljardilla dollarilla, josta meni suoraan 1,6 miljardia Yhdysvaltain viranomaisille? Yksinkertaisesti siksi, että pankit ovat pystyneet painostamaan eri maiden viranomaisia yhä laajempaan säädösten purkamiseen. Sokeat ja ahneet pankkiirit tietävät olevansa lakien yläpuolella ja pystyvät hankkimaan uskomattomia tuloja avustamalla kansainvälistä veronkiertoa sadoilla miljardeilla dollareilla.

Paras esimerkki tästä on Genevessä toimiva HSBC:n yksityispankkiryhmä, joka hoiti 100 000 yksityistä salaista tiliä. Rikos paljastui ja vankilaan joutui vain tämän rikoksen rohkea paljastaja Henri Falciani, jonka ansiosta Ranskan veroviranomaiset keräsivät myöhemmin tuloina satoja miljoonia euroja. Totuuden puhujan palkka tuntuu olevankin vankila ainakin pankkisalaissuden Sveitsissä!

Kansainväliset velkajärjestelyt ovat keskeisessä roolissa silloin, kun kleptokraatit tekevät rahaa laajan korruption avulla. Paras keino on hyödyntää valtion velkakirjoja. Pankkiirit vaikuttavat olevan valmiita järjestämään joukkovelkakirjoja liikkeeseen mille tahansa valtiolle tai valtion omistavalle yhtiölle, jos ja kun sen hallinto takaa suuret palkkiot ja maksaa ne. Pankkiirit maksavat suuria lahjuksia saadakseen näitä valtion sopimuksia tietäen, että tämä on laitonta. Nämä pankkiirien ja maan valtion virkamiesten kanssa solmittujen sopimuksien laskujen tuotot vain röyhkeästi varastetaan. Nyt on selvästi nähty, että suurten riskimaiden korkeat korot ovat johtaneet ja päättyneet tuhoon ja roskalainoiksi.

Tämä suunnaton korruption on mahdollista suurten tuloerojen takia ja siksi, että riskit jäädä kiinni ovat pienet ja sanktiot naurettavia. Tärkeintä olisi USA:n entisen työministerin Robert Richin mukaan se, että keskiluokka menettäisi uskonsa reiluun mahdollisuuteen kasvattaa lapsensa oikeudenmukaisessa maailmassa ja alkaa toimia korruptiota vastaan yhdessä kaikissa demokraattisissa maissa. Suosittelenkin kaikille asiasta kiinnostuneille piipahtamista Euroopan petostorjuntavirasto OLAFIN sivuilla. Demokratian rajoittaminen on kleptokraateille ja autoritaarisille järjestelmille siksi erittäin tärkeää toimintaa. Syyt maailman korruptioon tiedetään, rikollisetkin tiedetään, veroparatiisit tiedetään, keinot torjua tätä hallitaan , mutta mitään ei tapahdu! Miksi?

Juhani Melanen

Lähteet: Capitalism alone; Branko Milanovic 2019; Korruptio Suomessa; Salla Nazarenko 2019, Mahdollistajat; Frank Vogel 2022.

Tiistaina eduskunnan täysistunnossa käytiin tärkeä ajankohtaiskeskustelu Ukrainasta. Venäjän täysimittainen hyökkäyssota on jatkunut pian kaksi vuotta. Kaksi vuotta sotaa Euroopassa, 22 puolustustarvikeapulähetystä Suomesta Ukrainalle. Suomen tuki Ukrainalle jatkuu ja on vankkumaton, siitä ei eduskunnan isossa salissa ole erimielisyyttä. Mutta tuen lisäksi Suomen on tehtävä enemmän.

Suomen hallituksen on nopeasti löydettävä tapa vahvistaa varautumistamme. Suomi voi olla kokoaan suurempi turvallisuuden tuottaja puolustusalalla, kuten digitaalisissa ratkaisuissa ja puolustustarviketuotannossa. Tätä osaamistamme tulee kehittää ja vahvistaa yhdessä eurooppalaisten ja pohjoismaisten kumppaniemme kanssa. Suomen vienninedistäminen puolustussektorilla on oma etumme, mutta se palvelee myös Ukrainan asiaa ja vahvistaa näin koko Euroopan turvallisuutta.

Turvallisuus ja varautuminen ei ole kuitenkaan vain sotilaallisesta puolustuskyvystä ja ratkaisuista huolehtimista. Se on paljon muuta, kuten liikenneyhteyksien parantamista, ruokaturvaa, ilmastonmuutoksen vaikutuksiin varautumista ja suomalaisen yhteiskunnan yhtenäisyyden vahvistamista. Suomen kokoisella maalla ei ole varaa antaa turvallisuuden eri sektorien siiloutua, vaan on tehtävä aiempaa syvempää yhteistyötä.

Suomi on nyt jäämässä pahasti jälkeen panostuksista teollisiin ja digitaalisen turvallisuuden ratkaisuihin.  Etenkin yksityisen sektorin tulee herätä investoimaan, koska muut maat menevät nyt kovaa vauhtia eteenpäin.  Suomen tulee pääministeri Orpon johdolla luoda Suomen kokonaisturvallisuuden kehittämisestä vastaava huippuosaamisen yksikkö, jossa eri sektoreiden ja yritysten osaaminen kootaan yhteen, luodaan uusia investointeja yhdessä yksityisen sektorin ja tärkeimpien kumppaneiden, kuten Ruotsin, Norjan ja Iso-Britannian kanssa. Esimerkiksi logistiikkayhteydet strategisiin satamiin, kuten Norjan Narvik, tarvitsevat nopeita linjauksia yhdessä elinkeinoelämän kanssa. Tavoitteena tulee olla Suomen puolustusteollisuuden kapasiteetin nostaminen ja digitaalisen kyvykkyyden parantaminen. Samalla voimme luoda tuhansia kovasti kaivattuja työpaikkoja, Itä-Suomi mukaan lukien. Meillä, tai Ukrainalla, ole aikaa odottaa. Orpon hallitus ei ole kertonut, miten se aikoo Ukrainan EU – jäsenyyttä edistää, mutta ehkä siihenkin löytyy vielä aika ja tahto.

Ja lopuksi vielä takaisin kotiin eli Lahden paikalliseen demokratiaan tai sen puutteeseen. Etelä-Suomen Sanomissa oli erittäin mielenkiintoinen uutinen Lahden kunnallisen päätöksenteon tilasta ja kehittämisestä. Toimittaja tiesi kertoa miksi hallintosääntöä on nyt lähdetty muuttamaan sellaiseksi, että lahtelaisten valitsema valtuusto pääsisi jatkossa päättämään merkittävistä asioista, kuten omaisuuden myynnistä. ”Hallintosääntöä on lähdetty muokkaamaan ensisijaisesti siitä syystä, että kaupungin korkeimmassa virkamiesjohdossa on tapahtunut merkittäviä muutoksia uuden kaupunginjohtajan Niko Kyynäräisen aloitettua työnsä ja pitkäaikaisen konsernipalvelujohtajan Mika Mäkisen jätettyä virkansa (ESS 20.2.).” Tämä kertoo kyllä kaiken oleellisen lahtelaisen kunnallisen päätöksenteon tilanteesta. Nyt vasta voidaan avata hallintosääntö, kun yksittäinen virkamies jättää konsernin? Tämä avaa ehkä meille syitä, miksi Lahdessa ei ole tapahtunut merkittäviä järki-investointeja Sibelius-talon jälkeen.

Eläköön demokratia!

Ville Skinnari

Monilla on talviloma, jota eräät kutsuvat hiihtolomaksi. Minullakin on hiihto mielessä lähinnä siksi, miksen hiihdä. Olen tänä talvena hiihtänyt toistaiseksi kerran, yhden kerran. Korostan, toistaiseksi.

Aina löytyy hiihtämättömyyteen syy, tekosyy, sanoisi Urkki. Tietysti on jo näky, että saan sukset jalkaan. Se voi tapahtua pienen pyllähdyksen kautta. Monoihin täytyy mukana olla kenkälusikka ja siteiden kiinnittämistä hankaloittaa pienehkö masuni.

En voi mennä suksimaan, jos on yli kymmenen pakkasta. Enkä voi mennä, jos yhtään lähentelee nollaa. Ei luista tai luistaa liikaa. Lipsuu kuten moni muukin hommani.

En mene, jos on ruuhkaa. Voin aiheuttaa laturaivoa, vaikka auliisti latua annan, ei tarvitse edes pyytää. En mene, jos on hiljaista. Silloin on liian pimeää.

Tahtoisin lainata jonkun kolmivuotiasta lasta. Ikään kuin opettaisin häntä, eikä hävettäisi päästää nopeampia ohitse. Toisaalta voisi olla niin, että taapero hiihtäisi minulta karkuun ja sitten olisin lirissä.

Jatkan siis puolihiihtoa sauvat käsissä ja piikkikengät jaloissa. Muistelen aikoja, jolloin hiihdettiin kilpaa. Saksalan pelloilla ja Kerin metsissä peruskunnon hankkinut Ossi Suni voitti aina kisat. Kari ja Seppo Markku, Sulppi Luostarinen ja Antti Ihalainen antoivat tiukan vastuksen. Minä olin jo lapsena tarkkailuasemissa.

Mainittu Reipas Ossi on muuten hiihtänyt näillä lumilla jo 1600 kilsaa. Ja tieto on kahden viikon takaa, joten pian lienee kaksi tonnia täynnä. Supermies!

Yritän vielä ladulle. Tiedän, tiedän, hiihto on parasta ja tehokkainta liikuntaa. Vai onko?

Luin, että kumarru ja nosta ystäväsi taas jaloilleen. Sen parempaa liikuntaa ei olekaan! Mietipä sitä.

Raine Järvinen

Ossi ja Alex