Arkistot: Kolumnit

Päiväkerholaisilta kysyttiin ajatuksia omasta Launeen kirkosta. Aikuisen tehtävä oli toimia vain kirjurina. Kolme – viisivuotiaat lapset antoivat ajatustensa virrata ja lopputulos oli koskettava: ”Launeen kirkon seinät olivat ruosteessa” (sisäseinien vaaleat tiilet ja laastin reunat ovat kieltämättä vähän ruosteenruskeita). ”Kirkossa haisi hyvältä, kirkolta” (kyllä kirkko erottuu omasta kodista). ”Kirkossa on kivaa, pappi on siellä töissä” (on hän siellä ja monessa muussakin paikassa). ”Kirkossa on kukkia ja lamppuja ja portaita ja vessa” (siis kaikki olennainen). ”Kirkossa soi kellot, siellä on risti, kirkossa lauletaan ja istutaan penkeillä.” ”Seinät oli karheita… ja ihmiset oli ihania”.

Nämä lasten ajatukset ovat olleet mielessäni, olen koittanut katsella kirkkoamme heidän silmillään, tunnustella sitä heidän sormillaan. Tuntuu hyvältä, että nämä päiväkerholaiset ovat saaneet tutustua kotikirkkoon ja heillä on siihen kodikas suhde. Kirkossa he ovat oppineet jo paljon tärkeitä asioita kristillisestä uskosta. He ovat vieneet kotiinkin tuliaisia kirkosta, kun mieleen on tarttunut laulun pätkä, rukous, papin tai lastenohjaajan kertoma Raamatunkertomus. Näin kristillinen kasvatus on toteutunut luontevasti ja usko on saanut kasvaa.

Lahden kaupungin päivähoidossa on otettu Suomen mittakaavassa tiukka linja uskontokasvatukseen. Linjauksissa on paljon hyvää, kuten se, että jokaisella lapsella on oikeus uskontokasvatukseen ja kaikki päivähoidon työntekijät hoitavat myös tätä kasvatuksen osa-aluetta. Ylemmän tason päätöksissä on kuitenkin tehty myös yllättäviä rajauksia. Perhepäivähoitajat eivät saa säännöllisesti käydä perhekerhoissa ja avoimissa päiväkerhoissa, vaikka seurakunta haluaa niiden kautta tukea lasten ja perheiden uskontokasvatusta ja vertaistukea ja vaikka vanhemmat ovat osallistumista toivoneet.

Tätä asiaa kannattaa perheissä miettiä. Mitä vanhemmat ja lapset itse haluavat? Miten päivähoidon ja seurakunnan yhteistyö voisi toteutua? On ihan hyvä, jos palvelunkäyttäjät, lapset ja perheet, antavat äänensä kuulua päättäjienkin korviin.

Yhteiskunnan ilmapiiri on paikka paikoin hyvin kriittinen uskolle ja seurakunnalle. Yhteyksiä kirkkoon halutaan katkoa. Kuitenkin toiminnassa mukana olevat lapset ja perheet todistavat muusta: he saavat elämäänsä turvaa ja suuntaa. Kristillinen kasvatus ei ole heille ”vaarallista”, jotain mitä pitäisi välttää vaan päinvastoin uusia ajatuksia ja voimia antavaa, elämää kannattelevaa, rohkaisevaa. Sellaiseen elämään kutsun kaikkia.

Riitta Särkiö

PS. Tämän sunnuntain messussa on mukana Kankurin ilon väkeä. Messukumppanimme tuomaa kaunista räsymattoa pitkin kelpaa astella peremmälle kirkkoon!

Tänä viikonloppuna vietetään laskiaissunnuntaita. Olemme laskeutumassa paastonaikaan, jonka
ensimmäinen päivä on laskiaistiistaita seuraava tuhkakeskiviikko. Meillä ei ole katolisten maiden riehakasta karnevaaliperinnettä eikä Suomessa paastoon valmistauduta samban tahdissa, kuten Brasiliassa. Täällä laskiaistiistai on vain yksi päivä muiden joukossa.

On kuitenkin mahdollisuus pysähtyä hetkeksi paastonajan alkaessa ja mennä tuhkakeskiviikkoiltana kirkkoon. Se on ilta, jolloin monessa kirkossa ihmisten otsaan piirretään oliiviöljyyn sekoitetusta tuhkasta musta risti, joka muistuttaa siitä, miten ihmisinä olemme katoavaisia. Virressä 359 veisaamme: ”Mieleeni aina johdata: vain tuhkaa olen minä…”

Tuhka on myös katumuksen vertauskuva. Paastonaika on matka omaan itseen: tarkastelemme rehellisesti itseämme ja elämäämme. Kiitämme Jumalaa elämän hyvistä lahjoista ja kadumme syntejämme; itsekkyyttämme ja kovuuttamme. Ihmettelemme Jumalan pyhyyttä ja rakkautta, joka näkyy kaikkein syvimmin siinä, että Jumala tuli Jeesuksessa ihmiseksi ja suostui vapaaehtoiseen kärsimykseen ja kuolemaan. Syntimme on sovitettu ja kuolema on voitettu.

Ymmärtääksemme jotain pääsiäisen sanomasta meidän on hyvä kulkea pääsiäistä kohti pitäen silmämme avoinna maailman kärsimykselle ja elämän traagisuudelle. Kuoleman varjon maahan ja tuhkakeskiviikkoomme kajastaa kaukaa pääsiäisen ja ylösnousemuksen valo. ”Onnettomuuden puvussa kulkee armo varmoin askelin läpi aikojen.” (Reinhold Schneider)

Timo Pokki

Isoisäni täytti vuosia helmikuun alussa ja hänelle järjestettiin oikein kunnolliset syntymäpäiväjuhlat. Paikalla oli sukua läheltä ja vähän kauempaakin sekä tietysti naapureita, kyläläisiä ja tuttavia vuosien varrelta. Niin, ja tietysti seurakunnan edustaja.

Juhlien ohjelma oli hyvin perinteinen, seurustelua, syömistä, puheita, veisuuta ja kahvittelua. Ruokailun aluksi isoisäni kysyi voisinko johtaa ruokavirren, koska aina on ollut tapana laulaa ruokavirsi.

Itse en muista yhtään arkipäivän tilannetta, että virsiä olisi laulettu, mutta juhlissa kyllä. Siellä isoisäni talon tuvassa ollaan hyvin vahvasti kiinni perinteissä. Luulen että samalla tavoin on vietetty myös isoisäni isän syntymäpäiviä siinä samassa talossa.

Juhlien jälkeen jäin pohtimaan mitä perinteitä minä itse tai muut kaupungissa asuvat ihmiset siirrämme tuleville sukupolville? Monet perinteet ovat katkenneet ja tavat muuttuneet. Juhlat ovat usein ainoastaan kaikista läheisimmille tarkoitettuja, ei koko asuinyhteisöä koskettavia.

Sunnuntain aiheena on Jumalan sanan kylvö. Evankeliumitekstissä sanotaan, että toinen kylvää toinen korjaa. Ehkä perinteiden ja tapojen säilyttämisessä pätee sama viisaus? Mutta kuinka paljon siirtyvistä tavoista on oikeasti perheen sisäisiä ja kuinka paljon yhteisön luomia? Kuinka paljon vaikkapa television hääohjelmat vaikuttavat siihen miten häitä suunnitellaan ja järjestetään? Luulen että aika paljon enemmän kuin tieto siitä, miten omat vanhemmat tai isovanhemmat ovat aikoinaan menneet naimisiin.

Jumalan sanan kylvössä me olemme onneksi Jumalan työtovereina. Onneksi, koska muuten tehtävä tuntuisi ylivoimaiselta ja jopa mahdottomalta. Minä olen ainoastaan yksi lenkki kylväjien ketjussa. Tavat, miten kylvöä tehdään, muuttuvat mutta perustehtävä on pysyvä. Ehkä näin on erilaisten juhlienkin suhteen. Ihmisiä ja asioita juhlitaan, mutta tavat muuttuvat.

Hanna Suominen

Näin on ihan kohtuullista kysyä, kun katselee ja kuuntelee, mitä rakkaasta enemmistökirkostamme tuodaan julki. Perustelutja ja asioiden liittymistä johonkin kokonaisuuteen halutaan hämärtää ja ilman kritiikin kannuksia lyödään outoja leimoja suoraan otsaan pysyvästi. Näin meillä Suomessa. Eihän se kirkko koskaan iske takaisin.

Niin, mikä olikaan kirkon tehtävä ja miksi se on olemassa? Vastauksia löytyy adventin, joulun, pääsiäisen ja helluntain kirkollisista sisällöistä. Niiden sanomassa ei ole oleellisinta ajankohtien sijoittuminen yhteiskunnalliseen kalenteriin TAI ovatko ne työpäiviä tai luppopäiviä. Oleellista ei myöskään ole erilaisten eturyhmien edustajien halveksiva suhtautuminen Kristuksen ruumiin keskeisiin asioihin, huolimatta siitä, että tärkeimpien kilpailijamaittemme kilpailukyky kestää vielä useammat vapaapäivät. Kirkon syntysyy on Jumalan toiminnassa ja kirkon tehtävä on hoitaa yhteyttä Jeesukseen Kristukseen, maailman Vapahtajaan. Siitä aukeaa kaikki muu.

Seuraava viikko haluaa muistuttaa siitä, että minulla ei ole koko totuutta, enkä omista myöskään Vapahtajaa, niin että hän olisi vain henkilökohtaisesti juuri vain minun Vapahtajani. Minun tehtäväni on antaa toistenkin kulkea omaa tietään juuri siinä vaiheessa kuin hän on menossa ja tarjota tukea kulkemiseen. Parjaaminen ja kamppaaminen eivät auta eivätkä tuota hyvää. Olemme vasta matkalla täydellistä kohti.
Viikon lukutehtävä: 4 Moos. 11:24-30. Lue se ja mietiskele sitä. Sitten: mitä sanot Eldadille ja Medadille ja Moosekselle?
Siinä oli annos suvaitsevuuteen ohjaavaa vihjettä. Käytä hyväksesi.

Pastori Esa Kekki

Huomaan olevani tapakasvatuksen piirissä. Äiti opetti pohjat, on näköjään muiden vuoro jatkaa.

Pizzafirman poika on sattunut kanssani pari kertaa samaan hissiin. Muutaman kerroksen matkan taitamme (tietysti) jylhän sanattomuuden vallitessa. Hän lähtee ensin ja sanoo aina lähtiessään: ”Kiitos”. Ensimmäisellä kerralla nauratti: nuori mies kiitti minua panoksestani eräänlaisen vaivaantuneen hiljaisuuden retriitin järjestämisessä. Toisella kerralla pidin itseäni jo maailmanluokan möllinä kun en taaskaan saanut sen verran keskustelua itsestäni irti että olisin edes säätä kommentoinut. Menin kotiin ja katsoin itseäni peilistä. Nainen, ryhdistäydy!

Liikunnanohjaajani sanoo keskimäärin 17 kertaa tunnin aikana: ”Ja hymyile!”. Sitten hän matkii meitä hetken: seisoo vakavana ja mulkoilee meitä kulmiensa alta ja kysyy: ”Mikä on tämä?”. Hän on parasta, mitä liikuntaharrastusteni suhteen on tapahtunut sitten sen kun löytyi kavereita hölkälle.

Ruokakaupan kassat ovat ruvenneet paikoin toivottamaan hyvää päivänjatkoa. Muistan jonkun kassaneidin kerran sanoneen, että hän toivottaessaan ”päivää” saa vastaukseksi ”muovikassi” ja kertoessaan loppusumman vastineeksi tulee ”pankki”. Koen, että hyvänpäiväntoivottajat ojentavat asiakkaalle, myös siis minulle, aivan uudenlaisen haasteen.

Kohdalleni osunut kasvatus- ja kasvutehtävä alkaa piirtyä näkyviin, eikö vaan. Se linkittyy omassa mielessäni siihen, että uusi vuosi on melko alussa. Edessä on melko lailla uusia päiviä – jos Luoja suo – ja niistä joka ikisen aikana on mahdollisuus nähdä asiat toisin, korjata elämän suuntaa, vaikuttaa ympäröivään maailmaan. Itse olen huono lupaamaan uutta, koska olen parempi unohtamaan sen, minkä olen luvannut. Ajattelin kuitenkin haastaa itseäni. Sanat ”kiitos”, ”ole hyvä” ja ”anteeksi” ovat sellaisia, joita haluaisin viljellä enemmän kuin mitä olen ennen tehnyt. Ja onko ihan pakko koko ajan käyttäytyä kuin olisin vedellyt aamupalaksi paketillisen ärrinmurrin-keksejä?

Olen kirjoittanut edelliset sanat tammikuun alussa, puhkuen uuden vuoden uutta optimismia, kuten asiaan kuuluu. Nyt tätä uutukaista vuotta on kulunut kuukauden päivät. Lyhyt on aika arvioida onnistumisia, mutta nyt näyttää siltä, että uusi vuosi ei automaattisesti todellakaan tarkoita muutosta. Asioiden aktiivinen pohtiminen ja itsensä haastaminen auttavat kuitenkin tiedostamaan omia heikkouksia ja käymään niiden kimppuun. Suunta on oikea jos kohta reitti onkin mutkilla. Sananlaskuista (27:19): ”Veden kalvossa näet kasvosi. Lähimmäisessä näet sydämesi.” Jos kokeilisin elää niin kuin opetan. Ei se ota jos ei annakaan.

Anu Toivonen

Kysymys ei ole helppo ja tuskin siihen onkaan yhtä ainoaa oikeaa vastausta. Heprealaiskirjeessä on yksi selitys siihen, mitä usko on. Siellä sanotaan: ” Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Jumalan näkymätön todellisuus ympäröi meidät. Jumala toimii tässä maailmassa ja hän vastaa rukouksiin. Kun tulen tästä jollakin tavalla tietoiseksi, sitä voimme kutsua uskoksi.

Kun näen, että Jumala ilmoitta itsensä Raamatussa, eikö sekin ole uskoa. Kun tartun Raamatun lupauksiin, siinäkin on kyse uskosta. Listaa uskosta voisi jatkaa loputtomiin. Mutta silloin uskosta voi helposti tulla suoritus, vaatimus. Näin ja noin täytyy ajatella tai toimia. Kuitenkin usko on viime kädessä lahjaa, jonka Jumala antaa.

Mutta, jos usko on lahjaa, eihän minulla ole siinä sitten mitään sanomista tai tekemistä!? Kyllä ja ei. On totta, että ”tuuli puhaltaa, missä tahtoo”, myös Jumalan uskoa synnyttävä Pyhän Hengen tuuli. Mutta Jeesus myös sanoo: ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.”

Uskoakin on lupa pyytää. Edelleen Raamattu opettaa, että ”usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana”. Sanansa ja Pyhän Henkensä kautta Jumala synnyttää uskoa. Siksi meille on tärkeää, että tutkimme ja kuuntelemme Raamatun sanaa. Näin Jumala voi antaa lahjansa.
Samalla kun usko on lahja, se on myös tehtävä. Jumala kutsuu meidät elämään hänen seurassaan, hänen tarkoittamaansa elämää. Ehkä en koskaan voi täysin ymmärtää, mitä usko on. Mutta minulle voikin olla tärkeämpää kysyä, mihin usko minua kutsuu.

Heikki Pelkonen
khra, Launeen srk

Yksi 1900-luvun merkittävimmistä teologeista oli saksalainen Paul Tillich, joka joutui pakenemaan Hitleriä Saksasta Yhdysvaltoihin. Tillich oli sitä mieltä, että tyypilliseltä modernilta ihmiseltä on kadonnut elämästä yksi merkittävä ulottuvuus, nimittäin uskonnollinen ulottuvuus. Moderni ihminen ei enää hahmota elämän syvyysulottuvuutta, vaan häntä kiinnostaa vain se, mitä hän aistiensa kautta havaitsee ympärillään.

Tiede ja tekniikka ovat vapauttaneet ihmisen taikauskosta, mutta samalla tieteen ja tekniikan ylivalta on tehnyt ihmisestä itsestään esineen. Hän ei enää hahmota itseään arvokkaana Jumalan kuvana, koska Luoja ei ole hänelle elämän lahjoittaja eikä koko elämän perusta. Modernille ihmiselle Jumala on vain yksi ”olio” muiden joukossa ja kun ihminen ei voi tehdä tuosta oliosta havaintoja arkitodellisuudessaan eikä luonnontieteellisten tutkimusmenetelmienkään avulla, hän päättelee, ettei Jumalaa ole olemassa.

Tillichin mielestä moderni ihminen ei enää esitä kysymyksiä: Miksi olen olemassa? Miksi yleensä on olemassa jotakin? Mikä on kaiken olemisen perusta, mikä on sen merkitys? Mikä on minun olemiseni merkitys? Näihin kysymyksiin antaa vastauksia uskonto, joka ei modernia ihmistä kiinnosta. Hänelle riittää näkyvä todellisuus, josta hän etsii elämäänsä merkityksen. Tämä on Tillichin mukaan kuva modernista ihmisestä, joka ei enää tiedä, että hänkin on Jumalan kädessä, sillä Jumala ei koskaan laske ihmistä kädestään.

Tillich kuitenkin uskoo, että Jumala voi edelleen tehdä itsensä todelliseksi modernillekin ihmiselle. Usko tulee kuulemisesta, nimittäin Jumalan sanan kuulemisesta. Jumala kohtaa meidät Raamatun sanassa. Kristus tulee luoksemme ehtoollisessa. Messussa olemme tekemisissä elämän syvyysulottuvuuden kanssa. Kenenkään ei tarvitse sulkea itseään tuon yhteyden ulkopuolelle. Sinäkin olet lämpimästi tervetullut kirkkoon yhteiseen messuun!

Timo Pokki

Näin veisataan tutussa lastenvirressä. Taimius alkaa kasteessa. Siinä kirkon opetuksen mukaan Jumala solmii liiton kastetun kanssa ja kastettu saa osallisuuden Jeesuksen tuomaan pelastukseen Kaste antaa myös Pyhän Hengen lahja. Pyhän Hengen tehtävä on muistuttaa kasteesta ja ohjata Jeesuksen Kristuksen luo.Kaste on Uuden liiton uudestisyntymisen pesu. Kastettu on osallinen Jeesuksen veressä solmitusta uudesta rauhanliitosta Jumalan kanssa. Iästä tai kypsyysasteesta riippumatta.

Kaste on siis paljon enemmän kuin rituaali tai tapakristillisyyden ilmentymä ( mitä se tietysti myös on ).
Jeesuksen oma kaste oli siirtymä kärsimystien kulkemiseen. Jeesuksen julkinen toiminta huipentui hänen tehtäväänsä kuolla ihmiskunnan puolesta. Sikisi Johannes Kastaja huudahtaa: ” Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka kantaa maailman synnin! ” Jeesus astui osaansa kasteen kautta.

Kristitty on astunut omaan osaansa kasteen kautta, vaikkakin tuo osa on osallisuus pelastuksen lahjasta Jeesuksessa Kristuksessa. Häneen katsomalla voimme tulla vakuuttuneiksi Jumalan hyvyydestä ja armahtavaisuudesta.Uhrikaritsan tehtävä oli kantaa sijaiskärsimyksenä toisen synti, kärsiä ja kuolla toisen puolesta. Siinä tehtäväkuvaus, tulkinta ja hyöty.

Mitä tahansa tässä elämässä tapahtuu, mihin tahansa elämän polku johtaa, kastettua kantavat vahvemmat kädet. Ja nuo vahvemmat kädet vievät eteenpäin Taivaan kotia kohti. Taimen kutsumus on vahvistua, kasvaa ja tuottaa hedelmää. Jeesuksen Kristuksen lähellä tuo kaikki on mahdollista. Nyt kasvamaan, sillä lumi ei ole vielä peittänyt kasvun mahdollisuutta.

Esa Kekki

Me tarvitsemme rauhoittumista ja hiljaisuutta, jossa voi pysähtyä kuuntelemaan ja kuulemaan, mitä Jumalalla on meille kerrottavaa. Tarvitsemme aikaa ihmetellä ja hämmästellä. Joulukin voi peittyä hälinään, kiireeseen, hössötykseen. Mutta jospa saisimme mahdollisuuden tänä jouluna rauhoittua sen sanoman äärelle.

Maria haltioitui, kun hän sai kuulla, että hänestä tulee Jeesuksen äiti. Hän puhkesi laulamaan. Kun paimenet olivat nähneet Jeesus-lapsen ja saivat nähdä, että kaikki oli niin kuin enkeli oli heille ilmoittanut, he palasivat takaisin kiittäen ja ylistäen Jumalaa. Maria tutkisteli kaikkea kuulemaansa hiljaa sydämessään. Jumalan viesti oli ihmeellinen, jotenkin vaikeasti ymmärrettävä, mutta totta. Vapahtaja on annettu maailmalle. Siitä nöysi nöyrä ja iloinen kiitos.

Joulun salaisuus säilyykin salaisuutena ymmärrykselle. Jumalan viisaus ei ole ihmisten viisautta. Kuinka Jumala syntyy ihmiseksi? Miksi Maria valitaan Jeesuksen äidiksi, miksi Vapahtaja syntyy talliin? Onko silläkin tarkoituksensa, että paimenet saavat kuulla ilosanoman ensimmäisenä? Miksi Jumala näin on päättänyt tuoda apunsa ja pelastuksensa meille? Sitä voimme vain ensimmäisen joulun ihmisten tavoin hämmästellä – mutta samalla kiittää. Tässä on Jumalan antama pelastus, meille annetaan armo ja rakkaus. Saamme uskoen ottaa joulun lahjan vastaan -Hän on tullut minua varten.

Vapahtaja sai syntyä tallissa ja hänen ensimmäinen vuoteensa oli seimi. Jeesus tuli niin alas, että hän olisi pienimmänkin rinnalla, että kuka ikinä hänen puoleesa huokaa, saisi tuntea, että Jeesus on minunkin veljeni, pelastajani ja auttajani. Me saamme avata sydämemme hänelle ja suumme hänen kiitokseen. Hän, maailman valo, tahtoo valaista elämämme, kantaa syntimme ja murheemme ja antaa joulun ilon ja rauhan ja siunata meitä. Häntä me saamme rukoilla ja kiittää.

Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Launeen srk

Näin kehottaa jo vanha testamentti. Tietä tehdään tarkkailemalla Herran tekoja ja omaa sisäistä tilaa. Tarkkaile, missä on mennyt pieleen ja missä on tehty vääriä valintoja ja missä on jäänyt hyvä tekemättä. Ja kauhistu.

Palaa katsomaan Jumalan hyvyyttä Jeesuksessa Kristuksessa. Silloin voi nähdä, missä on oikea Jumala ja millainen hän on. Vaan: ” Mihin minä vertaisin tätä sukupolvea? Se on kuin torilla istuvat lapset, jotka huutavat toisilleen: ”Me soitimme teille huilua, mutta te ette tanssineet, me pidimme valittajaisia, mutta te ette itkeneet mukana ”.

Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja ihmiset sanovat: Hänessä on paha henki .” Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja ihmiset sanovat: ” Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja syntisten ystävä!” Mutta viisauden teoista viisaus tunnetaan!”

Ei riitä se, mitä ihmiset sanovat, vaan tee, niinkuin huumoriartisti sanoo: ”Ajattelepa ihan ite!” Kuka ja mitä Hän minulle on? Ja siitä aukeaa oikea joulu, pääsiäinen ja helluntai! Siinä on oikea tien valmistaminen.

Esa Kekki
Launeen srk