Arkistot: Kolumnit

Kaikki Lahden seurakunnat viettävät Luomakunnan sunnuntaita jumalanpalveluksissa kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina. Mistä tämä luomakunta on tullut? Jo Raamatun ensi lehdiltä käy selväksi, että luomakunta, siis maa ja taivas sekä avaruus, on Jumalan luomaa. Jo sana luomakunta sisältää ajatuksen siitä, että joku on tämän kaiken tehnyt aktiivisena toimijana.

1.Mooseksen kirjassa kerrotaan kuinka Jumala asetti ihmisen viljelemään ja varjelemaan maata. Onko kukaan saanut ikinä hienompaa lahjaa? Jumala nimenomaan lahjoittaa meille tämän kaiken. Hän on luonut valmiiksi vedet ja maat, kasvit, jotka tuottavat satoa yhä uudestaan ja uudestaan, jotta ruoka riittäisi. Aivan huikeaa! Entä mikä on ihmisen osa? Ihmisen osa on ottaa lahja ilolla ja kiitollisuudella vastaan. Lahja on tarkoitettu käyttöön. Kun viljelemme ja varjelemme maata, niin saamme aina uuden sadon.

Meissä ihmisissä asuu ahneus. Me ahnehdimme tästä lahjasta, luonnonvaroista, niin paljon, että siitä ei nyt riitä tasavertaisesti kaikille eikä siitä meinaa riittää jälkipolville. Mietipä omalla kohdallasi, miltä tuntuisi, jos esi-isämme olisivat jo käyttäneet meidänkin osan lahjastamme tai miltä tuntuu sukusi jälkipolvista, kun me olemme jo käyttäneet heidän osansa lahjasta. Onko enää maata, jota voi viljellä ja varjella?

Kristilliseen elämäntapaan kuuluvat rakkaus, Jumalan läsnäolo, kiitollisuus, kunnioitus ja kohtuus. Jokaisen meistä tulisi pohtia omaa käytöstään. On selittelyä ja ongelman lakaisua maton alle, kun sanoo, ettei tee mitään, kun yksilön osuus on niin vähän. Jos kuusi miljardia ihmistä tekevät kaikki vähän, siis oman osansa, niin mitä jää viivan alle? Aika paljon. Nyt on aika lopettaa naapurin tekemisten tuijotus ja keskittyä omiin tekoihinsa. Sinä arvokas Jumalan luoma toimi nyt! Se on kunniaksi itselle ja Jumalalle! Se on kiitollisuutta, kunnioitusta ja kohtuutta meidän saamaamme suurta lahjaa ja lahjan antajaa kohtaan.

Elina Vartiainen
teologiharjoittelija

Oletko joutunut joskus pettymään, kun olet yrittänyt ilmaista jotain itsellesi erityisen tärkeää ja merkityksellistä? Ehkä se kaikkein läheisinkin ihminen on sen verran erilainen luonteeltaan tai ilmaisutavaltaan, että toivottua ymmärrystä ei sittenkään syntynyt.

Surun tai ahdistuksen aikana olemme lopulta itsemme kanssa yksin. Jopa silloinkin, kun lähellä on ystävä tai rakkaita. Tuossa tilanteessa voi olla suureksi avuksi muistaa, että vielä on yksi kanava auki.

Suurin osa suomalaisista rukoilee. Myös ne jotka eivät usko Jumalaan, saattavat hädän hetkellä turvautua rukoukseen, kuin varmuuden vuoksi. Rukous vain nousee jostain mieleen viimeistään esimerkiksi jos auto on suistumassa päin toista, tai terveys romahtaa kertaheitolla.

Rukouksemme saa olla spontaania ja yksinkertaista aina. Ei vain ääritilanteista. Rukouksessa voimme ilmaista paitsi arkipäivän huolia, myös niitä kaikkein syvimpiä tunteita ja tarpeita. Tämä voi vaatia hieman totuttelua, uskallustakin. Jumala näkee ja tietää asiamme joka tapauksessa. Silti meitä neuvotaan rukoustemme kanssa lähestymään häntä.

Joskus on sellaisia hetkiä, että ei kuitenkaan jaksa edes rukoilla. Silloin on hyvä tietää, että Jumala kuulee pelkän huokauksenkin. Älä silloin unohda, että puolestamme rukoillaan myös taivaassa.

Kaikki vilpittömät rukoukset luvataan kuulla. Eihän unohdeta näin suurta aarretta itsemme ja toistemme hyväksi.

Johanna Piirola

Ensi sunnuntain aiheena on se, miten elää kahden maan kansalaisena maailmassa. Jokainen kristitty syntyy ainakin kahden passin kanssa. Toisen passin saa oman maan viranomaisilta, tätä ainakin toivon. Sen toisen passin saaminen onkin jo paljon varmempaa, sillä sen me saamme kasteessa itse Jumalalta. Kasteessa meidät kutsutaan Jumalan perheväkeen ja Pyhän Hengen kautta saamme elää taivaan kansalaisina jo tässä maailmassa.

Tämä ”kaksoiskansalaisuus” pistää meidät jokaisen pohtimaan omia valintojamme. Kuinka säilytämme sen tasapainon, että emme keskittyisi pelkästään materialistiseen ja maalliseen, vaan osaisimme nostaa katsettamme myös taivaallisiin ja ikuisiin asioihin. Pekka Simojoki laulaa samasta asiasta näin:

”Jalat pidän mullassa maailman,
Katseellani taivasta tavoitan
Tiedän minne matkaani tehdä saan,
Olen kansalainen kahden maan.”

Mielestäni hän osaa sanoittaa hyvin sitä kahta maailmaa, jossa elämme.

Tervetuloa sunnuntaina kirkkoon​ kuulemaan asiasta lisää!

Ville Hakulinen

Olin pääsiäisen jälkeen viikon matkalla Roomassa. Tuon viikon ajalle osui 1. pääsiäisen jälkeinen sunnuntai ja Katolisen kirkon suuri juhla: kahden edesmenneen paavin, Johannes XXIII ja Johannes Paavali II pyhäksi julistaminen.

Meidän luterilaisten on aina välillä hieman vaikea suhtautua katolisen kirkon pyhimysajatteluun ja toisaalta ymmärtää paavin merkitystä. Tästä johtuen Vatikaanin Pietarinkirkon aukiolla järjestetyn pyhimysjuhlan suuruutta ja merkitystä suurelle osalle maailman kristittyjä on myös vaikea hahmottaa täältä Suomesta käsin.

Paikanpäällä tapahtuma toi näkyviin miten laaja Kristuksen kirkko todellisuudessa onkaan. Juhliin oli saapunut ihmisiä ympäri maailmaa, Latinalaisesta Amerikasta, Afrikasta, Lähi- ja Kaukoidästä, Pohjois-Amerikasta ja tietysti eri puolilta Eurooppaa. Erityisesti Puolasta oli saapunut busseittain ihmisiä seuraamaan oman paavin pyhäksi julistamista.

Ihmisiä oli paikalla lähes 1 000 000, eikä tämä valtavan suuri joukko tietystikään mahtunut kokonaisuudessaan Vatikaanin aukiolle. Sen takia oli eri puolille Rooman keskustaa pystytetty suuria valkokankaita, joilta tapahtumaa pystyi seuraamaan.

Vaikka väkeä ja tungosta oli paljon, ihmiset olivat innostuneen odotuksen vallassa, myös pienet lapset, nuoriso ja huonojalkaiset vanhukset. Yhteys toisiin ihmisiin ja toisiin kristittyihin oli käsin kosketeltava, vaikka ei olisi ollut edes yhteistä kieltä.

Tämän kokemuksen jälkeen Suomessa käyty keskustelu siitä, miten paljon uskonto voi näkyä kouluissa, päiväkodeissa tai ylipäänsä julkisesti, näyttäytyy hieman erilaisessa valossa. Usko on meidän ajattelussamme usein yksityisasia, jota ei tehdä näkyväksi. Ja jostain syystä, tämä näyttää johtavan jonkinlaiseen häpeilyyn.

Mitäpä jos asian kääntäisi toisin? Toteaisimme, että ihmisellä on kaipaus yhteyteen Jumalan kanssa ja me, pieni kansa ja pieni Suomen luterilainen kirkko olemme osa koko maailmanlaajuista kristillistä kirkkoa. Suomalainen luterilaisuus tuo uskon ilmi ja julki siten kun suomalaisille on ollut vuosisatojen ajan ja on yhä edelleen tyypillistä ja ominaista. Tästä kaikesta saa iloita ja olla ylpeä.

Sunnuntain aiheena on Jumalan kansan koti-ikävä ja ajattelen että Kristittyjen yhteydessä on ehkä nähtävissä jo pieni välähdys siitä, mitä tarkoitetaan Jumalan valtakunnalla.

Hanna Suominen
pastori

Kaksi opetuslasta oli matkalla Emmaus-nimiseen kylään. Silloin heidän seuraansa liittyi yksinäinen kulkija. Miehet olivat murheissaan Jeesuksen kuolemasta. Siksi he eivät tunnistaneet kulkijaa. Oli kuin peite olisi ollut heidän silmillään. Niinpä he eivät huomanneet, että kulkija oli itse ylösnoussut Herra.

Usein suru ja huolet sumentavat niin näkökyvyn, että tuntuu, kuin ulospääsyä vaikeasta tilanteesta ei olisi. Kun toivo on kadonnut, tuntuu kuin ei olisi tulevaisuuttakaan. Tai jos se on, niin se tuntuu pelottavalta ja uhkaavalta.

Koko matkan Jeesus puhui opetuslapsille ja selitti heille, kuinka hänen olisi kärsittävä, mutta kolmen päivän kuluttua hän nousisi kuolleista. Vasta kun he illalla asettuivat aterialle ja Jeesus siunasi ja mursi leipää, heidän silmänsä avautuivat ja he tunsivat mestarinsa. Ja kun he olivat saneet kohdata Herran, sai myös kirjoitusten sisältö uuden, todellisen ja elävän merkityksen.

Ylösnousseen Kristuksen kohtaaminen voi avata myös meidän silmämme näkemään Jumalan mahdollisuudet elämässämme. Hänen läsnäolonsa voi sada sydämemme palamaan. Kristus tahtoo kohdata meidät ja ottaa meidät vastaan. Seurakunnassaan hän puhuu meille ja murtaa meille elämän leipää.

Heikki Pelkonen
khra, Laune

Näin on kirkossa toivotettu alusta lähtien. Kristus on ylösnoussut-siinä ydinsanoma. Sitä ennen hän on kärsinyt, kuollut ja siirretty haudan lepoon. Mitä tässä näkyy? Mitä tässä näen? Ymmärrys tavoittaa kärsimystä, vääryyttä, tuskaa, kuolemaa, ahdistusta ja pelkoa. Millainen Jumala kätkeytyy tällaisen taakse? Ja miksi maailmassa ei mikään muuttunutkaan?

Kirkko opettaa, että Kristus on uhrikuolemallaan sovittanut meidät Jumalan kanssa. Tätä selittäviä tulkintoja on laadittu paljonkin. Voin kannattaa klassista sovitusoppia tai latinalaista sovitusoppia, mutta kirkon uskollisena poikana en subjektiivista sovitusoppia.
Sovitus on sidoksissa lunastukseen. Kristuksessa Jumala vapauttaa ihmisen synnin, kuoleman ja pahan vallasta. Tästä prosessista on seurauksena minut on pelastettu yhteyteen ja rauhaan Jumalan ja toisten ihmisten kanssa.

Tähän asti päästään hyvinkin järjellisesti. Mutta sitten: tyhjä hauta! Jeesuksen lähipiiri koki uuden järkytyksen, joka myöhemmin muuttui vakuuttuneisuudeksi. Miksi hauta oli tyhjä? Missä ruumis on? Myöhemin monien kokemus muuttui: Jeesus elää! Juuri tästähän hän puhui. Emmekä silloin ymmärtäneet. Jumala herätti hänet kuolleista. Jeesuksen Kristuksen näkyvä matkakertomus näytti päättyneen, mutta uusi oli alkamassa. Mitä on näkyvissä näissä tapahtumissa ja henkilöissä?  Jeesuksen seuraajien taivastien kulkemisessa tarvitaan vahvistusta. Omin voimin ja omalla päätöksellä ei kukaan voi uskoa todeksi pääsiäisen tapahtumia. Tarvitsemme osallisuutta tähän kaikkeen.

Pääsiäisyön rukouksissa kaikuu kirkon syvä usko: ”Kasteessa sinä olet tehnyt meidät osallisiksi ylösnousemuksen voimasta…herättämällä Poikasi Jeesuksen Kristuksen kuolleista teit hänestä kuoleman voittajan…Auta meitä kulkemaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen avaamaa tietä vapaina synnin ja kuoleman orjuudesta. ..Vie meidät perille taivaan suureen pääsiäisjuhlaan.”
Osallisuus kutsuu osallistumaan yhteiseen juhlaan jo tässä ajassa. Sitä on oikea pääsiäisen vietto.

Esa Kekki

Tulevana sunnuntaina liehuvat palmunoksat, pajunkissat ja värikkäät kankaat – ihan riippuen siitä, missä maassa ja tilanteessa Jeesuksen tuloa Jerusalemiin juhlitaan. Palmusunnuntaina Jeesus ratsastaa aasilla kaupunkiin ja kansa iloitsee kuninkaastaan.

Kohta ilmassa viuhuvatkin toisenlaiset äänet. Piinaviikko merkitsee Jeesukselle kannatuslukujen laskua ja tunnelman tummenemista päivä päivältä. Jopa läheisimmät ystävät nukahtavat ja pakenevat viereltä. Pietari, joka on ollut henkeen ja vereen Jeesuksen puolella, kieltää nyt edes tuntevansa tuota nasaretilaista Opettajaa. Jeesuksen elämän viimeinen viikko johtaa kärsimykseen ja ristinkuolemaan pitkäperjantaina. Juhlittu kuningas saa pahantekijän kohtalon, vaikka on tehnyt pelkkää hyvää.

Jeesuksen kuolema on meille ristinmuotoinen salaisuus. Se on Jumalan suunnitelma, jota on mahdoton järjellä käsittää. Mutta virressä laulan: ”Nyt liehuu viiri Kuninkaan ja loistaa ristin salaisuus. On Kristus kuollut. Kuollessaan hän voitti meille elämän.” (Virsi 72:1) Jeesuksen syvä kärsimys ja kuolema merkitsee meille vapautusta syntien taakasta, anteeksiantoa ja sovitusta.

Jeesus ei jäänyt ristilleen eikä hautaansakaan. Palmusunnuntain juhlatunnelma palaa viikon päästä takaisin, kun Jeesus nousee ylös kuolleista. Hän on sittenkin kuningas ja koko maailman pelastaja. Nyt häntä tervehditään keltaisten narsissien, vihreän ruohon ja heräävän kevään kanssa.
Virsi 72 päättyy näin: ”Oi terve, toivo ainoa! Vain ristiin katsoo syntinen. Myös kärsimyksen aikana me ylistämme Voittajaa.” Siunattua hiljaista viikkoa ja pääsiäisen aikaa!

Riitta Särkiö

Kirkon elämää säätelevät erilaiset kirkkovuoden juhlapyhät. Niihin joko ollaan valmistautumassa, niitä vietetään tai muistellaan eli lasketaan ajankulu tietystä juhlapyhästä lähtien. Monelle sellaiselle seurakuntalaiselle, joka ei käy kirkossa kovinkaan usein, nämä erilaiset pyhäpäiville annetut nimekkeet eivät sano yhtään mitään.
Tällä hetkellä elettävä paastonaika on kuitenkin siitä poikkeuksellinen, että paasto tarkoittaa vielä useimmille jotain. Ehkä siksi, että kirkko ei ole pystynyt omimaan paasto sanaa, vaan paastoaminen liittyy ihan tavalliseenkin elämään.

Pääsiäiseen valmistava ja sitä edeltävä pitkä paastonaika on edennyt jo 5. paastonajan sunnuntaihin ja on nyt niin pitkälle, että paasto syvenee. Tuleva sunnuntai on nimeltään kärsimyssunnuntai, mikä kertoo selvästi siitä, että aletaan lähestyä pääsiäistä. Kristuksen kärsimystä ja vihdoin pääsiäisenä koittavaa iloa.
Kärsimyssunnuntai viittaa Jeesuksen tulevaan kuolemaan ja kärsimykseen suostumiseen, mutta kärsimys on myös monelle tavalliselle ihmiselle liiankin tuttu asia. Tuskin kukaan haluaa tehdä tuttavuutta kärsimyksen kanssa. Mutta tässä asiassa keneltäkään ei kysyä, haluatko vai et. Siihen vaan joutuu, tulee temmatuksi ilman että asiaan pystyy vaikuttamaan.

Kärsimyksen syvin olemus piilee ehkä siinä toivottomuudessa ja yksinäisyydessä, mihin kärsimys kuljettaa. Kärsivä ihminen on yksin kipunsa kanssa. Niitä jotka pystyisivät olemaan lähellä ja tukena löytyy kovin vähän. Kärsivän seurassa on vaikea olla, koska myös seurassa olija joutuu kohtaamaan oman voimattomuutensa ja rajallisuutensa.

Joskus kuulee sanottavan että kärsimys jalostaa. Luulen, että se joka on joutunut kärsimään, mutta selvinnyt takaisin elämään tietää ettei kärsimys ketään jalosta. Muuttaa kyllä toiseksi ihmiseksi kuin oli aikaisemmin, mutta ei jalosta. Kärsimykselle on ehkä haluttu antaa jokin jalo tarkoitus tai palkita kärsivä ihminen. Tai ehkä peittää omaa neuvottomuutta kun ei voi selittää, miksi jonkun elämässä on kärsimystä enemmän kuin toisen.
Kärsimyksen syytä ja tarkoitusta ei voi tietää. Mutta kärsimyksenkin keskellä voi nähdä Kristuksen. Kristuksen joka on myös kärsinyt. Kärsimykseen suostunut Jeesus Kristus kestää kärsivän rinnalla ja kuljettaa kohti valoa.

Hanna Suominen
vs. srk pastori
Launeen seurakunta

Kesäajan aloittava sunnuntai on tänä vuonna yhdenlainen etappi myös kirkkovuodessa. Se on neljäs paastonajan sunnuntai, kutsumanimeltään leipäsunnuntai. Paastonaika on silloin puolessa välissä ja taitekohtaan muodostuu eräänlainen keidas, lepopaikka, suunnanottamisen hetki.

Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, sanoo Raamattu. Tuntuu, että nykyään ei elä siitäkään. Onko koskaan muulloin kuin korkeintaan nälänhädän ja akuutin ravinnonpuutteen aikana puhuttu näin paljon ruuasta? Mielipiteen voi valita itselle mieluisan koulukunnan mukaan ja vaihtaa voi vaikka päivittäin. Hyvä rasva, paha rasva. Leipä on herkkua – ei vaan myrkkyä. Menneiden aikojen synnit eivät enää paina kananmunaa ja avokadosta on tullut peruselintarvike. Uudet termit täyttävät ruokapuheen. Paleo. Vhh. GI. Ennen oli lihaa ja puuroa, nyt on proteiinia ja hiilareita. Virallisten ruokasuositusten äärellä kuuluukin pillastua: väärät profeetat äänessä, kai tässä nyt syödä osataan ilman neuvojakin!

Samaan aikaan puhutaan paljon siitä, että ruokimme itseämme tavalla joka ei ravitse. Tyhjät kalorit täyttävät vatsaa mutteivät ravinnontarvetta. Ruoka on palkinto, lohdutus tai rangaistus, mutkikas keino pyrkiä ratkaisemaan olemassaolon ongelmia. Miten voi ihmisellä tällaisena hyvinvoinnin aikana olla näin nälkä?

Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee. Nämä ovat Jeesuksen omia sanoja paholaisen häntä kiusatessa. Matteuksen evankeliumin alkuvaiheilta löytyvä ajatustenvaihto on muutenkin kiintoisaa luettavaa ja se käytiin myös paastonaikana. Paha takertuu kaikkiin ihmisen sisäänrakennettuihin heikkouksiin: fyysisiin tarpeisiin joiden laiminlyöminen johtaa suorituskyvyn merkittävään heikentymiseen, siihen kaikkivoipaisuuden harhakäsitykseen, että minä itse riitän kaikkeen ja olen kuolematon, sekä tarpeeseen saada aina vain enemmän.

On totta, että tarvitsemme elääksemme ruokaa. Tarvitsemme myös jotakin, jolla ravita henkeämme. Kun Jeesus sanoo olevansa elämän leipä, hän avaa meille näitä tarpeittemme molempia puolia. Hän on antanut meidät toisillemme, jotta huolehtisimme toistemme hyvinvoinnista, niin fyysisestä kuin henkisestäkin. Tulemme toistemme kautta vastavuoroisesti ruokituksi. Hän ravitsee meitä myös yksilöinä, jotta meillä olisi jotakin, josta antaa eteenpäin. Hän antaa rakkautensa vuotaa meihin. Se tekee meidät eläviksi.

”Onnellisia ne, jotka saavat voimansa sinusta”, sanoo leipäsunnuntain psalmi 84 ja kertoo elämän matkan vaeltajista, joiden voima kasvaa askel askeleelta. Kasvaa, ei vähene. Sellaista matkaa ei pelkällä leivällä tehdä, tarvitaan myös elämän leipää, Jeesusta. Hänen kanssaan jatkamme paastonajan vaellusta kohti piinaviikon kärsimystä ja pääsiäisen iloa.

Anu Toivonen

Minä pappina joudun toisinaan tilanteeseen, että tapaan ihmisen, joka kysyy: ”Muistatko minua?” Ehkäpä hän onkin tutun näköinen ja saatan muistaa missä olemme tavanneet, mutta nimien muistamisessa minulla välillä on vaikeaa. Ehkäpä tämä on tuttua sinullekin. Välillä kiusaannun omasta muistamattomuudestani, mutta rohkeasti sanon, jos en muista. Useimmiten ihmiset suhtautuvat ymmärtävän myötätuntoisesti unohtamiseeni.

Toisinaan taas joku sanoo: ”Muista minua!” Ehkäpä keskusteluissa on tullut esille hänen elämäntilanteensa vaikeus, huoli huomisesta, asia joka painaa. Niinpä ”Muista minua” on kuin toive jakaa taakkaa, se on avunpyyntö ja pyyntö rukoilla pyytäjän puolesta. Tällöin niin mielellään tekeekin. Omakin kokemus on, että kun saa jakaa elämän kuormia, se auttaa jaksamaan. Ja myös sen on huomannut, kuinka rukoukset ovat kantaneet. Siksi mielellään vuorostaan ”muistaa” toista.

Vaikka emme aina tunnista ja tunne vastaantulevaa, on hyvä tietää, kuinka on joku, joka muistaa meidät jokaisen. Eikä vain muista, vaan tuntee meidät kokonaan ja läpikotaisin, niin elämämme ilot kuin sen surut, niin onnemme kuin ahdistuksemme. Ja Jumalan tavassa tuntea meidät on ihmeellistä se, että hän tuntee meidät paremmin kuin me itse tunnemme itsemme. Ja sekin on ihmeellistä, että vaikka hän tuntee meidät, hän rakastaa meitä. Vai rakastaako hän juuri siksi?

Golgatalla Jeesuksen kanssa ristiinnaulittiin kaksi pahantekijää, yksi hänen kummallekin puolelle. Toinen rikollisista pyysi: ”Muista minua, kun tulet valtakuntaasi!” Jeesus muisti. Hän lupasi tuolle pahantekijälle paikan taivaassa. Mekin saamme pyytää Jeesukselta tuon miehen tavoin: ”Muista minua!” Ja Jeesus muistaa, antaa syntimme anteeksi ja antaa paikan taivaassa.
Herra, sinä olet laupias, muista minua! (Ps. 25)

Heikki Pelkonen
Launeen srk:n kirkkoherra