Arkistot: Kolumnit

Ai kuinka ärsyttää kun joululaulut soivat kaupoissa jo marraskuussa, sanovat ne joiden hermoa joulun kaupallistumisen tuntu kiristää. On muuten ilahduttava kommentti! Jos sen suurempaa huolta ja ärsytystä ei elämässä ole, niin hyvin ovat asiat.

Ymmärrän pointin mutta voi sen nähdä toisinkin. Kaiuttimista kuuluu riemuviesti. Ne soittavat sitä, että pyhät ovat tulossa. Nythän niitä taas riittää. Adventin pyhiä neljän sarjassa, itsenäisyyden juhlapäivä, joulun seutu. Ihanaa!

Tarvitsen pyhiä. Pyhät ovat eräänlaisia kilometripylväitä, etappeja ja elämän jaksottajia. Arkeen on hyvä saada nivelkohtia, joista eteenpäin lähdetään uusin eväin ja uusin voimin. Pyhäpäivähän meillä tosin on joka viikko, mutta ehkä se pyhän tuntu tulee meille konkreettisemmaksi suurempien juhlien kohdalla.

Pyhän lepo on tärkeää, minullekin, joka teen työtäni arjen lisäksi useimmat pyhät. Aivotutkijakin sanoi että helpommin jaksaa kun tietää että kohta on paussi tulossa. Pyhänä on aikaa itselleni, aikaa läheisilleni, aikaa sille, että virittyy joku muukin taajuus kuin se jota pitkin tulevat muiden pyynnöt ja vaatimukset. Pyhän levossa kulkee viesti. En ole vain tuotannon väline, jonka tehtävä on työllään paikata kestävyysvajetta, torjua taantumaa ja tukea kotimaista työllisyyttä. Saan olla ihminen, jolla on tarve saada vain olla, ilman että se pitää oikeuttaa jollakin. Minut on luotu Jumalan kuvaksi, työhön mutta myös lepoon.

Pyhäpäivistä kinataan aika ajoin. Arkipyhät ne vasta hankalia tuntuvatkin olevan. Kahvipöydässä juuri päätimme, että helatorstaitahan ei viikonlopuksi hinata. Omassa kalenterissani on varmuuden vuoksi helatorstai ensi vuodelle kahteen kertaan. Painovirhe tosin, mutta sattuva sellainen. Kannat santaan: pyhistä ei periksi anneta!

Että antaa kilkuttaa vaan niitä joululauluja, saa aloittaa vaikka heti juhannuksen jälkeen. Ne soittavat pyhän tärkeyttä ja sitä ilosanomaa, että kohta huilataan porukalla ja luvan kanssa. Jos ei halua sotkea asioita, vaikkapa nyt joulun ydinsanomaa ja kaupallisuutta, niin siihenkin on keinot. Kaamosaivojen tahmeus sulkee yllättävän tehokkaasti kaiken ylimääräisen havaintokyvyn ulkopuolelle. Laahustin niin ajatuksissani kaupassa kohti tomaatteja, että meinasin törmätä käytävällä jättimäiseen suklaakonvehtilaatikoiden vuoreen. Älkää kysykö mitä kaiuttimista soi, ei aavistustakaan.

Anu Toivonen

Sana adventti ei oikein ole mitään kieltä. Se on lainasana, jonka merkitys ei avaudu ilman alkukieltä. Adventus on latinaa ja merkitsee tulemista saapumista. Adventus Domini, Herran tuleminen, on adventin viesti meille. Herra tulee kansansa keskelle. Siksi kiitämme häntä ja huudamme häntä avuksi. Hoosianna!

Ensiksikin me alamme valmistautua jouluun. Kaivamme varastoista adventtikyntteliköt ja monet koristeet, alamme tehdä joulun syömisiä, hankimme muistamisia ja kortteja. Muistammeko siinä kaikessa, että valmistaudumme ottamaan vastaan joulun sanoman ja joulun lapsen. Jumala tulee kansansa keskelle Jeesus-lapsessa. Jumala on antanut meille poikansa, meidän veljeksemme. Koska hän on ottanut ihmisen osan, hän tuntee ja tietää meidät.

Toiseksi muistamme sitä, että Jeesus on tullut lupausten täyttäjänä kansansa keskelle. Lupaukset syntien anteeksisaamisesta, lupaus iankaikkisesta elämästä, lupaus Jumalan läsnäolosta elämässämme toteutuvat Jeesuksessa. Hän on tullut pelastajaksemme. Hän tuli maailmaan sovittaakseen syntimme ja tehdäkseen rauhan Jumalan ja meidän välillä. Muista, sinulle on tullut Vapahtaja!

Edelleen Herran tuleminen on totta seurakunnassa. Sanassaan ja kasteessa ja ehtoollisessa Kristus tulee luoksemme. Hän antaa meille itsensä. Me saamme ottaa hänet itsensä vastaan kuullessamme Jumalan sanaa. Ja ehtoollisen leivässä ja viinissä hän antaa ruumiinsa ja verensä puolestamme. Ja mekin saamme antaa hänelle itsemme. Kristus antaa meille, rauhansa, ilonsa, pyhyytensä, elämänsä. Ja me annamme hänelle sen, mitä meillä on: huolemme ja syntimme kiitoksemme ja suunnitelmamme. Siitä uskossa on kysymys. Miten onnellinen vaihtokauppa!

Adventti muistuttaa myös siitä, että kerran Kristus tulee kaikkeuden Herrana. Silloin toteutuu täydesti Jumalan hyvä tahto maailman ja minun elämässä. Siksi tuokin päivä on hieno; odottamisen arvoinen hetki.

Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Launeen srk

Katselen usein Launeen kirkossa alaspäin. Silloin jalkojeni alla näkyy vanha, kauniisti patinoitunut tiililattia. Rakentajat ovat muuranneet tuhansia tiiliä kirkon lattiaan kuusikymmentä vuotta sitten. Selvästi näkyy myös vuonna 1958 valmistuneen laajennuksen raja. Tiilet ja laasti ovat hiukan erilaisia Tapparakadun puoleisessa siivessä.

Tuon tiililattian päällä on seissyt nuoria perheitä sylissään kastettava lapsi. Lattialle on levitetty vihkiryijy ja miehestä ja naisesta on tullut uusi aviopari. Välillä käytävää pitkin on kannettu ruumisarkkua. Kirkon lattialla seisovat jumalanpalvelukseen tulleet seurakuntalaiset, siellä hyppelehtivät avoimen päiväkerhon lapset. Jo kuudenkymmenen vuoden ajan Launeen kirkko on ollut mukana ihmisten elämässä. Sitä juhlitaan kohta adventtina!

Raamatussa seurakuntaa ja meitä ihmisiä verrataan rakennuskiviin. Me olemme kuin kirkon tiiliä, seinäkiviä, lautoja, meistä rakentuu seurakunta. ”Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennukset yhteen niin, että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi.” Ef. 2:19-20

Meitä kaikkia tarvitaan, jotta seurakunta olisi kokonainen. Kaikilla kivillä ja tiilillä on paikkansa. Tätä Jumala tahtoo ja sitä me seurakunnan työntekijätkin toivomme. Meillä jokaisella on toki oma suhteemme kotikirkkoon ja seurakuntaan – likeisempi tai ohuempi, erilainen eri aikoina.

Omaa tietä kirkkoon ei ole aina helppo löytää. Mielellämme kuulemme toiveita ja otamme palautetta, jotta seurakunta voisi tuntua kotoisalta ja tarpeelliselta omassa elämässä. Joulukuun alun 60-vuotisjuhlat 1.12. ja avoimet ovet kirkolla 2.-4.12. ovat hyvä mahdollisuus kurkata kotikirkkoon! Tervetuloa!

Riitta Särkiö

”Äiti, voisinko saada marraskalenterin, niin olisi mukavampi odottaa joulukalenterin luukkujen avaamista”, kysyy 4-vuotias tyttäreni. Havahdun siihen, että syksy rientää eteenpäin ja pian alkaa jälleen joulun odotus. Kulunut vuosi on tuonut mukanaan roppakaupalla uusia kokemuksia, muutoksia, menetyksiä ja saavutuksia. Ehkä muutaman uuden rypynkin ja pari harmaata hiusta.

Vuoden tapahtumia muistellessa voin huomata, miten myös uudet tuttavuudet sekä vanhat ystävät ovat taas jättäneet oman näköisiään, ihania, jälkiään vuoden kulkuun. Samalla omat kädenjäljet, toivottavasti ainakin pääosin positiiviset, on jätetty muiden matkaa värittämään.

Kuluneiden päivien joukossa mutkittelevat myös Jumalan läsnäolon jäljet. Jopa niissä vähän vähemmän aurinkoisissa, jolloin tuli välillä jo huhuiltua: ”missä olet?”

Pitäisiköhän askarrella lasten kanssa marraskalenteri. Se muistuttaisi jokainen sateinen syysaamu siitä ilon, valon ja toivon juhlasta, joka on taas jo aivan nurkan takana. Jumalan läsnäolosta jokaisessa päivässä.

Mira Vorne

Jos pitää valita yksi raamatunteksti ja yksi virsi, jotka palauttavat elämään suhteellisuudentajun, olen omat valintani tehnyt.

Raamatunteksti on Saarnaajan kirjasta. ”Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta, aika surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa, aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia, aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä, aika on syleillä ja aika olla erossa, aika etsiä ja aika kadottaa, aika on säilyttää ja aika viskata menemään, aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen, aika olla vaiti ja aika puhua, aika rakastaa ja aika vihata, aika on sodalla ja aikansa rauhalla.”

Kokemukseni on tämä: maailmankaikkeuden keskus olen minä ja maailma kaikkinensa on 35 vuotta vanha. Muusta minulla ei ole kokemusta. Tietoni ja ymmärrykseni sanovat kuitenkin toisin ja tiedän: edellinen ei ole totta. Minua ennen on ollut ja minun jälkeeni tulee olemaan toisia, jotka kulkevat saman matkan. Elämän matkan. Ei samanlaista, koska se sentään on omani, mutta oman matkansa, aikoineen ja vaiheineen. Niin teki Saarnaaja. Niin teen minä. Nyt on minun vuoroni. Minun paikkani ottavat aikanaan toiset. Se ei ole pelottavaa. Se kuuluu asiaan.

Mikään siitä, minkä näen ympärilläni, ei kuulu yksin minulle. Ainoa, joka on luotu minua varten, olen minä itse. Ei siitä ylpistyä pidä. Ei pidä painottaa sanaa itse vaan sanaa luotu. Minä en luonut. Jumala loi. Sekin on muuten virrestä, mutta se ei ole se virsi joka minulla oli mielessä.

Maa on niin kaunis. Se on se suhteellisuudentajun virsi. Sekin muistuttaa: aika kiitää. Mihin katosivat omat ikävuoteni kahden- ja kolmenkymmenen välistä? Vierähtivät jo ja nyt ovat menneet. Hämmästelen niiden menoa, ikään kuin ne olisivat olleet tarkoitetut pidettäviksi. Hassuko minä olen? Lainassa nekin olivat.

Virsi kertoo myös, että me katoamme vuorollamme toisiltamme. Edes ne, jotka ovat rakkaimpia, eivät ole omia. Äitienpäivänä vien kukkia pöydälle maljakkoon ja vaadin kahvia, isänpäivänä vien kynttilän ulos pimeään eikä puhuttavaa ole.

Vielä minut muistetaan, mutta tulee aika, jolloin olen menneiden tavoin unholaan vaipunut. Kasvoni eivät tule kenellekään mieleen eikä nimeni heläytä kelloja kenessäkään. Siksi on tärkeää, että olen nyt kun vielä olen. Että sanani ja tekoni ovat merkityksellisiä nyt. Että minulla on väliä nyt, itselleni ja muille.

Pyhäinpäivä ja isänpäivä kietoutuvat omassa elämässäni yhteen. Kirkkovuosi lähestyy päätöstään ja
kaamosajan pimeys tihenee. Seimen valo kajastaa kuitenkin jo. Jeesus toi tullessaan Jumalan armon, valon viestin tähän kuoleman varjojen maahan. On yksi, jolta et unohdu koskaan. Hänen tahdostaan sinä olet ja Hänen luokseen sinä olet matkalla. ”Maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohti matka vie.”

Anu Toivonen

Olin koulujen syyslomaviikolla lasteni kanssa Tanskassa Kööpenhaminassa ja Legolandissa Billundin kaupungissa. Eräs huomiota herättänyt asia oli halloweenin esillä pitäminen joka paikassa. Juhlan jota meillä vielä pidetään aika lailla Amerikkalaisena hapatuksena. Olen itsekin suhtautunut melko epäillen Halloweenin viettoon ja yrittänyt muistuttaa että ei se ole sama kuin pyhäinpäivä ja ettei pitäisi suomalaisia perinteitä aina korvata jollain vieraalla.

Kööpenhaminan Tivolissa sain kuitenkin ihailun vallassa puntaroida ajatuksiani uudelleen. Tivoli oli koristeltu erilaisin kurpitsoin, lyhdyin ja teemaan liittyvin koristein värikkääksi ja valtavan hienon näköiseksi markkina-alueeksi. Myyntikojuissa oli erilaisia sadonkorjuun tuotteita, mehuja, hilloja, ruokia, käsitöitä. Ihailtavaa ja katseltavaa oli kaikille aisteille.

Sadonkorjuun juhlat, kekri tai kelttiläisestä perinteestä lähtenyt halloween ovat vanhoja juhlia, jotka ovat lähes hävinneet suomalaisesta perinteestä. Niiden paikalla on ollut ainoastaan pyhäinpäivä, joka on yhdistelmä uskonsa puolesta kuolleiden ja uskossa kuolleiden eli vainajien muistamisesta kristityn toivosta käsin. Seurakunnissa on tapana muistaa erityisesti kaikkia vuoden sisällä kuolleita seurakuntalaisia.

Halloween tarkoittaa alun perin pyhäinpäivänaaton juhlaa ja siksi virallinen halloween onkin 31.10. Meillä Suomessa pyhäinpäivän ajankohdan vaihtelu johtaa siihen, ettei yhteys näytä aina toteutuvan ja halloweenia vietetään helposti pyhäinpäivän vaihtoehtona.

Jokainen aikakausi muokkaa perinteitä omista lähtökohdistaan. Vielä nykyäänkin lasten joulujuhlissa hyppivät iloisesti sekaisin tontut ja enkelit, pääsiäisen aikaan vuorottelevat rinnakkain kansanperinteeseen kuuluvat noidat ja trullit ristiinnaulitun ja ylösnousseen Jeesuksen kanssa ja Johannes kastajan juhlaan juhannukseen liittyy monia taikoja, joita ei voida pitää kristillisinä.

Suomessa loka-ja marraskuu ovat pimeitä ja sateisia. Vaivutaan jonkinlaiseen pimeän ajan horrokseen. Ehkäpä tähän taitteeseen hyvinkin mahtuu yksi iloisempi juhla ilman että meidän tarvitsee millään tapaa luopua pyhäinpäivään hiljentymisestä.

Hanna Suominen
pastori

Anteeksi antaminen saattaa tuntua aiheelta, joka sopii paremmin pienille lapsille kuin isoille aikuisille. Lapsille opetetaan kouluissa,kerhoissa ja kodeissa, että riidan jälkeen pitää sopia ja antaa toiselle anteeksi. Sitä kautta lapsi oppii, että toista kohtaan ei voi käyttäytyä miten haluaa ja kanssaeläjien tunteet on otettava huomioon. Sopimisen ja anteeksiannon myötä asian katsotaan olevan loppuun käsitelty. Sen jälkeen on aika jatkaa eteenpäin.

Ensi pyhän aiheena on anteeksianto. Sen pohjana on Jeesuksen vertaus Matteuksen evankeliumissa, jossa taivasten valtakuntaa verrataan kuninkaaseen ja hänen palvelijaansa. Kuningas vaati palvelijoiltaan tilitykset, mutta yhdellä palvelijalla ei ollut millä maksaa. Hän oli velkaa kuninkaalle valtavan omaisuuden. Kuningas armahti palvelijaa ja antoi hänelle velan anteeksi. Palvelija sen sijaan ei armahtanut kollegaansa, vaan pani hänet tilille pikku summasta.

Jeesuksen vertauksessa tällaista toimintaa ei voitu hyväksyä. Paljon anteeksi saaneen olisi pitänyt armahtaa myös työtoveriaan. Jeesus siis opettaa meitä aikuisiakin, että koko sydämestään on annettava toiselle anteeksi, koska olemme itse saaneet valtavasti anteeksi.

Välillä tuntuu, että lapset osaavat anteeksiannon paremmin kuin me aikuiset. Kuinka paljon pahaa me olemmekaan saaneet aikaiseksi sen vuoksi, että emme ole pystyneet antamaan anteeksi toiselle. Anteeksiantamattomuus aiheuttaa vihaa ja katkeruutta. Se sitoo meidät asioihin niin, että emme pysty jatkamaan eteenpäin, vaan jäämme vellomaan omassa tilanteessamme. Katkeruus on kuin syöpä, joka pahimmillaan sairastuttaa sisimpämme.

Mitä jos minua on kohdeltu kaltoin tai niin väärin, että anteeksi antaminen ei ole mahdollista? Jos olen joutunut uhriksi, pitäisikö minun silti kyetä anteeksiantoon? Joskus anteeksi antaminen ei ehkä ole mahdollista. Joskus pitää antaa anteeksi itselleen. Anteeksianto ei tee asiaa tekemättömäksi, mutta tarjoaa mahdollisuuden jatkaa elämässä eteenpäin. Katkeruuteen jääminen ei milloinkaan saisi olla vaihtoehto.

Kaiken anteeksiannon pohjana on Jumalan anteeksianto meitä ihmisiä kohtaan. Kristus sovitti syyllisyytemme niin, että meillä ihmisillä on mahdollisuus jatkaa elämäämme toivoen ja uskoen. Armosta jaksamme taas askeltaa eteenpäin.

Ville Hakulinen

Onko totta, mitä uskot?

Näin voi ihan provosoimatta kysyä. Mitä vastaat provosoitumatta? Tuntuu epämieluisalta kysymykseltä. Niin kuin useimmat kyselyt, jotka elämän näkymättömiin ulottuvuuksiin liittyvät. Kysyin siksi, kun tämä viikonvaihde kirkkokansan vaelluksessa liittyy uskonpuhdistuksen nimellä kulkevaan tapahtumasarjaan 1500-luvulla Euroopassa.

Silloinhan ei ollut Suomea tai nykyisenkaltaisia valtiomuodostelmia tai luterilaista kirkkoa yms.
Vaan kaikki ei ollut hyvin. Nousi useita kirkon uudistusta vaativia liikkeitä eri puolilla Eurooppaa. Vaadittiin kirkolliskokousta koolle keskustelemaan ja päättämään kiistakysymyksistä. Mutta Eurooppa hajosi ja kirkko hajosi.

Lutherin ja muiden reformaattorien pyrkimys oli käydä läpi perusteita ja perata pois hallinnasta riistäytyneitä asioita. Haluttiin palata Raamattuun ja sen julistamaan uskonvanhurskauteen. Hienoa ja jaloa ja monien kohdalla myös surman suuhun johtanutta. Kun uudistuspyrkimykset saivat aikaan paniikin, seuraukset olivat hyvin traagisia ja tuhoavia.

Meidän tehtävämme on yhä uudelleen miettiä ja ottaa todesta se, miksi uskomme ja mitä uskomme.
Lopuksi ja aluksi: ”Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea.” ( 1. Kor. 3:11 )

Esa Kekki

Maailmassa on valtavasti eri tahojen lähettiläitä. Nyt en tarkoita vain valtioiden suurlähettiläitä, vaan laajemmin. Monet yhdistykset tai järjestöt ovat valinneet itselleen lähettiläitä pitämään esillä sanomaansa. Esimerkiksi UNICEF on nimittänyt suuren joukon julkisuuden henkilöitä hyvän tahdon lähettiläiksi niin täällä Suomessa kuin ympäri maailmaa. Kirkon ulkomaanapu on tänä vuonna nimennyt lähettiläikseen Lauri Tähkän ja Jesse Kaikurannan. Jonkun sortin lähettiläitä ovat myös firmojen yhteiskuntasuhteista vastaavat. Brysseliin on syntynyt oma lobbaajien ammattikuntansa. Kaikilla on suuri toive saada asiansa esille.

Jeesus lähettää omansa maailmaan todistamaan Jumalan armosta ja palvelemaan ihmisiä hänen nimessään. Kristitty on Vapahtajan lähettiläs. Tätä tehtävää ei siis ole uskottu vain joillekin papeille tai piispoille tai seurakunnan työntekijöille. Jeesuksen lähettiläitä eivät ole vain vaalilla valitut seurakunnan luottamushenkilöt. Tämä tehtävä on annettu jokaiselle kastetulle kristitylle.

Itse asiassa minä vien viestiä koko ajan, tiedostinpa asiaa tai en. Se miten toimin, mitä puhun, miten pukeudun, missä liikun, kaikki mitä teen, sekin välittää viestiä. Jos pappina toimin hyvin tai huonosti, sillä luon kuvaa seurakunnasta ja kristillisestä uskosta. Aina välillä saa kuulla, että ”sellaisia ne uskovaiset on!” Eikö meistä kristityistä ole sanottu, että me olemme ”viides evankeliumi”, jota tämä maailma lukee paljon enemmän ja tarkemmin kuin niitä neljää muuta.

Se, että meitä luetaan, on sekä oikein että väärin. Väärin se on siksi, että oman syntisyyteni ja pahuuteni tähden kovin huonosti voin välittää Jumalan rakkautta. Oikein se taas on siksi, että usko tulee todeksi juuri arjessa, sen valinnoissa tekemisissä tai tekemättä jättämisissä. Kunpa tämän viestien paljouden keskellä olisi tilaa hyville uutisille ja sanoma Kristuksen rakkaudesta voisi tavoittaa meidät! Minä voin yrittää tehdä oman osani.

Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Laune

Oliko sinulle helppoa oppia uimaan? Moni on tehnyt pitkään töitä saavuttaakseen tämän taidon. On räpiköity ja ponnisteltu, haukottu henkeä ja nielty vettä. Jos sitten katsomme tuon pärskivän ja roiskuvan harjoittelijan vieressä kokeneempaa uimaria, niin ero on melkoinen: hän vain liukuu rauhallisin liikkein vedessä, hän menee sulavasti eteenpäin, kelluu välillä, kun uiminen on niin mukavaa ja helppoa.

Miten on sitten uskomisen laita? Joskus se tuntuu monimutkaiselta ja perin vaikealta, mutta olisiko usko ytimeltään kuitenkin helppoa, jotain, mikä kannattelee meitä? Näitä uskon ja epäuskon kysymyksiä mietitään tänä sunnuntaina kirkossa.

Uskomiseen on sisäänrakennettuna vaikeita asioita, sitä en voi kieltää. Meitä kutsutaan jättäytymään sellaisten asioiden varaan, joita emme näe ja joita kukaan ei voi aukottomasti järjellään tietää tai todistaa. Tämä on kristinuskoa, ei kristintietoa. Tarvitaan uskon hyppäys, jossa juuri näkyy se, että luotamme Jumalaan. Jos kaikki olisi varmaa ja selvää, voisimme luottaa yksin itseemme ja omaan järkeemme. Silloin emme tarvitsisi suurta Jumalaa ja hänen Poikaansa pelastajaksi.

Olen useamman vuoden ajan vastannut Lastenmaa-lehdessä pienten lukijoiden kysymyksiin. Jo siellä tulee vastaan uskonkysymysten polttavuus ja isojen pohdintojen kirjo. Lapset ovat kysyneet papilta mm. tällaisia: Mistä tietää, että Raamattu, Jumala ja Jeesus ei ole satua? Hei! Minulla on ongelma. Välillä uskon Jumalaan ja välillä tuntuu, että mitä järkeä? Miten siitä pääsee eroon?

Lehdessä julkaistuilla vastauksilla en pysty kerta heitolla siirtämään näitä lapsia epävarmuudesta varmuuteen, mutta Raamattu ja kristinoppi antavat kumminkin apua ja osviittaa. Tiedon lisäksi tarvitaan kristillistä kasvatusta ja rukousta, että asiat ratkeaisivat, että Jumala itse vahvistaisi uskoa johdatuksensa ja huolenpitonsa kautta. Me epäilemme joskus, mutta meitä kaikkia Jumala tahtoo auttaa uskomaan ja luottamaan. Saamme levätä Jumalassa ja luottaa, että hän kantaa meitä.

Riitta Särkiö