Arkistot: Kolumnit

Vierailin viikonloppuna vanhempieni luona mökillä. Kalastuksen ja sienestyksen ohessa ehdimme käydä läheisellä ruukkikylällä. Siellä saimme hymyillen ihmetellä 1800-luvun elämää ja työn tekemistä. Nykyajan mukavuuksiin tottuneena pohdinkin mitä tapahtuisi, jos joutuisin itse elämään savupirtissä ja hankkisin leipäni vaikka seppänä kylän ruukilla.

Hieman samanlaiseen tunnelmaan jouduin samalla viikolla, sillä jouduin elämään lähes päivän ilman sähköä. Tietokone ei toiminut, kahvia ei voinut keittää ja kaikkialla oli hämärää. Vasta kun olin sytyttänyt kymmenen kynttilää, sähkö napsahtikin päälle ja loppuilta sujuikin tavallisissa merkeissä. Olisiko meistä savupirttiin palaajaksi?

Valo, pimeys ja kirkkaus ovat teemana myös tämän viikon sunnuntaina. Päivän evankeliumitekstin mukaan Kristus istuutuu aikojen lopulla kirkkautensa valtaistuimelle. Sinä päivänä me kaikki kohtaamme Kristuksen ja joudumme vastuuseen siitä mitä olemme tehneet.

On vaikea tarkalleen sanoa, minkälainen päivä tuomiosunnuntaista tulee. Tiedämme sen, että valo tulee tänne maailmaan. Jokainen meistä joutuu tarkasteluun, olemmeko toimineet valona muille ja antaneet oman lamppumme loistaa.

Kirkkovuosi päättyy tuomiosunnuntaihin, jonka jälkeen alkaakin kynttilöiden laskenta ja joulun odotus. Useat meistä kuuluvat kirkkoon ja vielä useammat meistä ovat lapsena kastettu. Kutsun sinua mukaan yhteiseen joulun odotukseen. Mitä sinussa tapahtuu, kun valo ympärilläsi lisääntyy?

Valoisia päiviä.​
​
Ville Hakulinen
Launeen srk

Meillä oli lapsuudenkodissani kolme yötä, joina saimme valvoa niin pitkään kuin halusimme ja jaksoimme: jouluyö, uusi vuosi ja juhannus. Valvomista odotettiin ja sitä suunniteltiin ja valmisteltiin toisten sisarusteni kanssa. Usein kävi niin, että vaikka kuinka yritin sinnitellä hereillä, uni lopulta voitti.

Muistan eräänkin kerran nukahtaneeni olohuoneen sohvalle. Isäni kantoi minut omaan sänkyyn unten maille. Näin jälkeen päin ajatellen juuri tuo oli parasta koko illassa: minun ei tarvinnut valvoa väkisin. Sain nukahtaa luottaen siihen, että joku huolehtii minusta ja vie minut jatkamaan uniani turvallisesti omaan sänkyyni.

Jeesus kehottaa meitä valvomaan. Mitä Jeesus tällä valvomisella oikein tarkoittaa?
Valvomista voi olla monenlaista. Se on valppaana ja varuillaan oloa. Toisinaan valvominen voi olla myös toimintaa ja vastuun ottamista. Se on myös oman hengellisen elämän hoitamista eri tavoin esimerkiksi tulemalla sunnuntaina kirkkoon.

Valvominen on myös jotakin sellaista, joka ei näy ulospäin: rukousta ja lepoa Jumalassa. Luottamusta siihen, että Jumala pitää minusta huolta ja johdattaa elämääni oikeaan suuntaan. Ja jos en itse jaksakaan valvoa ja rukoilla, lähellä on useimmiten on joku, joka valvoo ja rukoilee minunkin puolestani.

Saamme pyytää myös Jeesusta valvomaan meidän kanssamme:

”Kristus, sinä olet jo läsnä, kun me vielä valvomme ja odotamme. Sinä tulet kerran – ja tulet joka päivä. Anna meidän havahtua siihen, että sinä olet keskellämme ja siksi jokainen päivä on armon ja luottamuksen päivä.”

Pauliina Hatakka
Seurakuntapastori, Launeen seurakunta

Launeen seurakunta on kaikkien jäseniensä oma, Jumalan perhe. Se ei ole työntekijöiden pyörittämä firma eikä vain aktiivisesti toimintaan osallistuvien ihmisten yhdistys. Meidän seurakuntaamme kuuluu valtava joukko ihmisiä. Jokaisella on oma paikkansa tässä porukassa. Seurakuntalaisena oleminen näkyy kotona ja ihmissuhteissa, elämän käännekohdissa ja tärkeissä ratkaisuissa. Jokaisella on oma suhde Jumalaan ja uskoon.

Tämän viikon sunnuntaina käydään seurakuntavaalit, joissa 16 vuotta täyttäneet kirkon jäsenet saavat äänestää edustajiaan seurakunnan ja Lahden seurakuntayhtymän luottamuselimiin. Ennakkoäänestysmahdollisuus oli myös tarjolla. Launeen seurakuntaneuvostossa ja yhtymän yhteisessä kirkkovaltuustossa ja kirkkoneuvostossa sitten päätetään toiminnasta, taloudesta, tulevaisuudesta.

Kirkko tekee paljon hyvää yksittäisten ihmisten ja ihmisryhmien elämässä ja koko yhteiskunnassa. Tämän hyvän tekemiseen tarvitaan jäsenten panosta: osallistumista, ideoita, kirkollisveroja, rukousta. Paljosta hyvästä ei varmaan julkisesti tiedetäkään. Kaikki verovaroillamme tehty hyvä työ tietenkään palaudu veronmaksajan omaksi hyödyksi. Kirkkoon kuuluminen onkin hieno hyvän tekemisen valinta. Kirkon jäsenet mahdollistavat sen, että lapsia, nuoria, aikuisia ja vanhuksia kohdataan, että vaikeuksissa olevat saavat apua ja että kristinuskon välittämä usko ja rakkaus leviävät myös oman maamme ulkopuolelle. Äänestämällä voit vaikuttaa siihen, millaista hyvää kirkko jatkossa tekee.

Seurakunnan elämän ydin ja kaikista hyvistä asioista paras on ilosanoma armosta ja Jumalan rakkaudesta. Jeesuksen tähden armo kuuluu kaikille. Tätä armoa seurakunta jakaa eteenpäin.

Vaalit alkavat isänpäivänä 9.11. Launeen kirkossa heti messun jälkeen klo 11. Äänestää voi siellä klo 16 asti. Vaaliuurna siirretään illan lopuksi Liipolaan, jossa on äänestys klo 17-20.

Riitta Särkiö

Syksyn pimeän keskellä aina marraskuun ensimmäisenä lauantaina vietetään pyhäinpäivää. Tästä juhlapäivästä markkinamiehet ovat vääntäneet halloween-juhlan. Se minkälaisena juhla näyttäytyy, kun sen merkeissä myydään naamareita ja mahdollisimman rumilta ja pelottavilta näyttäviä tavaroita, ei oikein kuvaa sitä, mistä tässä juhlassa on kysymys. Toki ymmärrän sen, että kun pyhäinpäivänä muistetaan edesmenneitä rakkaita, ollaan samalla kuoleman todellisuuden edessä. Kuitenkin tuo sana halloween tule englannin kielen sanoista ”All Hallows’ Eve” eli pyhäinpäivän aatto.

Itse asiassa pyhäinpäivä tai pyhäin miesten päivä, kuten sitä ennen kutsuttiin, on kahden juhlan yhteenliittymä. Ensinäkin on muistettu pyhiä ihmisiä. Vieläkin katolisessa kirkossa on tapa, että joitakin ihmisiä julistetaan pyhimyksiksi. Eivät he ole jotenkin parempia tai synnittömiä ihmisiä, vaan ihmisiä, jotka ovat näyttäneet meille tietä Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Heidän esimerkkinsä rohkaisee meitäkin kilvoittelemaan ja etsimään Jumalan tahtoa.

Toiseksi pyhäinpäivänä on muistettu kaikkia vainajia ja uskossa kuolleita. Siksi meidänkin perinteisiin kuuluu viedä kynttilä pyhäinpäivänä läheisten haudalle. Kynttilä muistuttaa siitä valosta, joka loistaa kuolemankin keskellä ja sen yli. Se valo on Kristus, joka on voittanut kuoleman vallan. Ja siksi kuolemakaan ei voi erottaa meitä rakkaistamme.

Niinpä pyhäinpäivän kuvat mielessäni eivät ole hirviöitä ja noitia, vaan ne ovat valoisia ja kauniita. Tänä juhlana saamme muistaa meille rakkaita ihmisiä. Saamme muistaa heitä, jotka ovat viitoittaneet meille tietä Jumalan luo ja Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Ja vaikka me kerran kuolemme, saamme muistaa, ettei kuolemalla ole viimeistä sanaa, sillä ”minä tiedän Lunastajani elävän. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.”

Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Laune

Uskovaisia on monenlaisia. Toiset haluavat kuulua varmasti oikein uskovien ryhmään. Jotkut haluavat jumalallisia vahvistuksia uskomiselleen merkkien eli esimerkiksi ihmeparantumisen kautta. Joku ajattelee, että nyt se elämä muuttuu, kun päätän ruveta uskomaan. On tärkeää olla uskossa, uskomassa, todistaa uskosta ja olla uudestisyntynyt. Joillekin usko merkitsee Raamatun yksittäisiin suomenkielisiin sanoihin ja tiedonantoihin kirjaimellisesti uskomista. Jotkut sitten puhuvat hyvin hillitysti tai ei ollenkaan uskostaan ja tahtovat olla tekemisissä kaikkien kanssa.

Kristinuskosta nämä kaikki variaatiot löytyvät. Uskoviksi itseään sanovat myös monien muiden uskontojen kannattajat. Yksi vaikuttavimpia on ollut Intian pääministeri, hindufilosofi Radakrishnanin näkökulma: ” Kaikki maailman uskovaiset, yhtykää! ” Muuten hyvä ajatus, mutta sekä filosofisesti että käytännössä kelvoton. Hindun, buddhalaisen, muslimin ja kristityn uskot ovat erilaisia ulkoisesti ja sisäisesti.

Jeesus oli parantanut sokeana syntyneen miehen. Sitten näkevänä mies oli joutunut uskonnollisen kuulustelun kohteeksi. Oli tosi sopimatonta olla parantamisen kohteena vääränä viikonpäivänä ( Tämä ei mitenkään liity terveyskeskusten ajanvarausjärjestelmiin, jotka eivät muutu toimiviksi kirkosta eroamalla…). Juutalaiset oikein uskovat nostivat ajattelun ytimeen sapattikäskyn. Oikea Jumalan mies ei paranna ketään sapattina. Mutta parantunut on julkeasti toista mieltä: tuo Jeesus on Jumalan mies, koska minä paranin. Aika hyvä argumentti.

Sapattikäsky, ympärileikkaus, ruokasäädökset. Pyhien kirjoitusten mukaan Jumala oli nämä säädökset antanut. Mistä muka tulee oikeus saada rikkoa näitä Jumalan säädöksiä vastaan? Niin, kenellä on oikeus asettaa ne arvot, joita meidän kaikkien pitää nurkumatta noudattaa? Voiko ihmeen tehdä yksinomaan Jumalan kannatusäänellä?

Mitä me tällaisesta kontroverssistä eli vastakkainasettelusta opimme tai voisimme oppia?: Älä usko mihin vain, kapinoi hillitysti eli kyseenalaista rakentavasti ja perusteellisesti argumentoiden, kuuntele vastapuolta, jos sellainen on, äläkä edellytä muiden olevan samaa mieltä kanssasi. Onko Raamattu ” selkeää Jumalan sanaa ” vai pitääkö sitä tulkita jollakin tavalla ja mihin tai kehen pitää sitoutua?

Siinäpä kysymyksiä vaan ei vastauksia koko loppuelämäksi. Itse henkilökohtaisesti uskon niin kuin kirkko uskoo: Jeesuksen Kristuksen ääni ja hänen yhteydessään saatava pelastuksen lahja tulevat läsnäoleviksi kirkossa. Siksi kokoonnutaan yhteen olemaan hänen lähellään. Kirkko on hänen näköisensä, siksi minunkin näköiseni ja oloiseni on tervetullut kaikkina päivinä ja kaikissa elämänvaiheissa mukaan hämmästelemään ja parantumaan.

Esa Kekki

Syksyn valoa ja synkkää pimeyttä, yhdessä tekemistä sekä Isä meidän -rukous. Siinä olivat yhden viikonlopun ainekset.

Menimme Heinäsaareen, koska niin meillä on tapana. Launeen nuoret ovat ”saares eka, saares vika”. Leirin teemana oli Mysteeri X. Oli mysteeriä kerrakseen, kun perjantai-ilta pimeni nopeasti ja pimeässä metsässä taskulamppujen valossa olisi pitänyt pystyä suorittamaan tehtäviä ja vielä löytää maastoon piilotettuja koodiavaimia.

Iltahartauteen kokoontui osin kiukkuistakin väkeä. Miten tämä muka voisi olla mahdollista? Totta. Kaikki on pimeässä hankalaa ja hieman pelottavaakin. Ryhmän mieliala vaikutti omaankin. Jos keskinäistä tsemppiä löytyi, oli helpompaa selvitä vaikeuksien keskellä.

Tehtävät jatkuivat lauantaiaamuna ja uuden päivän valossa kaikki näytti erilaiselta, hieman helpommalta. Metsässä rymyämistä jatkui vielä puolenpäivän yli. Tehtävärasteilla nauratti jo ja tunnelma oli kevyempi kuin illalla. Palkinnot raatamisesta kuitattiin iltapäivällä ja saunan lauteilla kerrattiin menneitä koettelemuksia. Oli hyvä mieli siitä, että yhdessä selvittiin vaikka välillä oli vaikeaa.

Arvaatte varmaan, että seuraavaksi totean: näin on myös hengellisen elämämme laita. Ei se vitsi ole eikä aasinsiltoja tarvitse ryhtyä rakentamaan, yhtymäkohtia on paljonkin. Jumala on meille suuri mysteeri, ihmismielen ja käsitteiden tavoittamattomissa. Me sanomme Jumalan edessä ”Sinä olet ääretön”, painamme päämme ja tunnustamme ymmärtävämme kovin vähän.

Sanomme kuitenkin myös: ”Sinä olet lähellä. Sinä olet valo.” (Lönnebon rukoushelmien mukaan). Äärettömän suuri Jumala tulee meitä lähelle tavalla, jota me ymmärrämme, emme ehkä niinkään järjen vaan kokemuksen tasolla. Pieni lapsikin ymmärtää rakkauden ja huolenpidon, vaikkei hänellä vielä olisi niille sanojakaan. Hän tuntee sylin ja lämmön ja kokee olevansa tärkeä ja turvassa.

Me koemme jotakin samaa kohdatessamme Jumalan, vaikkapa rukouksessa viipyessämme ja ehtoollispöydässä. Olemme Jumalalle tärkeitä ja arvokkaita, Hän pitää meitä lähellään. Jumalan yhteydessä emme ole eksyneitä tai kadotettuja vaan juuri siinä, mihin me kuulummekin, perillä ja kotona. Jumala tuo lohdutuksensa meille Jeesuksen kautta ja sanoo: sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi. Siksikin me sanomme: ”Isä meidän”.

Anteeksiantamus on voima joka uudistaa elämämme. Se antaa mahdollisuuden katsoa eteenpäin sen sijaan, että rämmimme pimeässä, katsomme häveten alaspäin tai viivymme liikaa menneessä. Se on mahdollisuus muutokseen – tuttua sanastoa näiltä päiviltä. Se on valonsäde matkallamme.

”Minä olen maailman valo”, sanoo Jeesus. Häntä seuraamalla löydämme perille ja elämän haasteet ja pimeätkin jaksot ovat helpompia kohdata yhdessä Hänen kanssaan. Meidät on kutsuttu sen valon äärelle, osallisuuteen ja yhteyteen. Henki valaisee Kristuksen meille ja pitää meidän Hänen valossaan.

Mysteerin äärellä on hyvä olla.

Anu Toivonen

Ensi sunnuntain aiheena on kristityn vapaus. Meille luterilaisille tämä on tuttu teema, sillä oppi-isämme Luther kirjoitti jo 1520 lähes saman nimisen teoksen: Kristityn vapaudesta.

Luther oivalsi erityisesti roomalaiskirjeen 1:17 pohjalta, että ”uskosta vanhurskas saa elää”: ihminen kelpaa Jumalalle uskonsa eikä tekojensa perusteella. Tämä oli Lutherille mullistava löytö . Lutherin löydön myötä protestanttinen usko levisi meille Suomeenkin.

Martti Luther kirjoitti kirjassaan Kristityn vapaudesta kaksi teesiä: Kristitty ihminen on kaikkien asioiden Herra, täysin vapaa eikä kenenkään alamainen.Ja: Kristitty ihminen on kaikkien palvelija, itsensä täysin toiselle antava, kaikkien alamainen.

Nämä kaksi asiaa ovat ristiriidassa keskenään. Meidän kristittyjen on kysyttävä itseltämme: Mitä voin itse tehdä toisen vapauden hyväksi. Mitä voin tehdä jotta kristityn vapaus toteutuisi omassa lähipiirissäni. Miten minä käytän vastuutani, mutta myös vapauttani?

Ville Hakulinen

Sanoi Jeesus. Ja tarkoitti, että on tarpeen olla hänen lähellään ja kuunnella.

Vaikka olisi kädet ja pää täynnä touhua ja tekemistä, se ei riitä. On hyvä muistaa oleellinen. Vaikka Jeesuksen lähipiiri tarvitsi ruokaa, juomaa, huolenpitoa ja sisätiloja sekä lepoa, silti on kohtalokasta jättää ilman huomiota itse Jeesus. Hän ei muutu toimeentuloksi, sosiaalisuudeksi tai ruoaksi, vaan muistuttaa sitä, kuka hän on.

Silloin, kun hän on lähellä, on hyvä hetkeksi keskittyä häneen. Ole siis hetki hiljaa, äläkä täytä päätäsi tai käsiäsi ja jalkojasi ylenmääräisellä tekemisellä tai idän rosvokansan tekemisten äimistelyllä. Katso ja kuuntele Jeesusta. Ole hetki aiva hiljaa hänen jalkojensa juuressa aivan niinkuin Maria aikoinaan. Totta on, ettei ilman Marttoja ole tarjolla muuta kuin tyhjä jääkaappi, mutta sen täyttäminen onnistuu kyllä myöhemminkin. Missä ja milloin siis Jeesus on liikkeellä ja missä ja milloin kuuluu hyvä sanoma hänestä, silloin on aika kuunnella.

Jeesus ja hänen opetuslapsensa tarvitsivat Lasaruksen kotia ja Martan huushollausta eikä Jeesus asettanut kahdelle naiselle arvojärjestystä. Mutta se korvaamattoman arvokas on tosiasia, että Jumalan valtakunta on läsnä ja avoinna hänessä, Jeesuksessa. On korvaamattoman tärkeää kuunnella häntä.

Esa Kekki

Oli 1992 kun kuningatar Elisabeth II kuvasi joulupuheessaan mennyttä vuotta sanoilla ”annus horribilis”, kauhea vuosi. Lähetettäköön täten saarivaltioon terveiset, että sisko hyvä, ihan samat on menossa nyt täällä.

Omalle lähipiirille tämä vuosi on tarjoillut surua, kuolemaa ja elämän kriisejä, huolta, murhetta ja unettomia öitä. Vähän väliä jostain kuuluu hätähuuto kun jotain uutta, odottamatonta ja kamalaa tapahtuu. Inhimillisen kärsimyksen määrä on suurta ja suhteetonta. Ja on vasta syyskuu. Ryppy otsassa syvenee.

Taistelu käsittämätöntä pahaa vastaan tuntuu yhtä toivottomalta kuin kotipuutarhurin toimet ylitsepursuavan omenasadon edessä. Puun alla on aamulla uusia pudonneita kun vanhat on juuri korjattu pois. Sama toistuu ja toistuu. Eikö tämä lopu koskaan? Katse nousee korkeuksiin: ei enää. Samalla elää aavistus: tämä ei ollut vielä tässä. Mitähän vielä? Omat voimat tuntuvat rajallisilta ja riittämättömiltä eikä mikään tunnu olevan omissa käsissä.

Tähän syksyyn ei nyt lähdetä hyvin levänneenä, täynnä virtaa ja uusia ideoita. Tähän syksyyn lähdetään aika pienesti, ottamalla voimaa muista ihmisistä, kuuntelemalla sitä viisautta, jonka toisilta saa. Kolme esimerkkiä:

Rippikoululainen kertoi rukoilevansa. ”En tiedä miksi, koska tuntuu, ettei mikään kuitenkaan muutu. Mutta silti mä rukoilen.” Rukous joka ei tunnu tulevan kuulluksi, ei ole yhdentekevä eikä rukoilija tee turhaa työtä. Rukous pitää yllä tärkeintä: toivoa. Siinä lepää vastaus.

Itsemurhan tehneen pojan isä kertoi tv-dokumentissa omasta toipumisestaan: ”On sillä elämällä vaan sellainen voima että se vaatii jatkamaan eteenpäin, päivä kerrallaan.” Joskus selviää seuraavaan päivään, koska on pakko. Koska työ, koska lapset, koska roskien vieminen. Seuraavana päivänä on ihan pikkiriikkisen verran helpompaa. Vaativatkin suoritukset on mahdollista saada hanskaan kun toistoja on riittävästi. Tässä tapauksessa toistoja tehdään siihen saakka kunnes värit ja valot taas palaavat maailmaan.

Äitini muistutti pitkistä linjoista, omaan tapaansa. Kielsin häntä halaamasta, koska olin juuri tullut lenkiltä ja olin hiestä uittomärkä. Äiti sanoi ettei piittaa siitä vähääkään, kertoi halineensa minua muinoin pahemmissakin marinadeissa kuorrutettuna. Niinpä niin. Emme ole maailmassa yksin. Sukulaisten ja ystävien joukko on kulkenut rinnalla kuka minkäkin aikaa, jotkut koko elämän. He ovat Jumalan lahja. He ovat kantaneet menneisyyttämme ja he kantavat tulevaisuuttamme, silloinkin kun olemme siinä kuosissa, että ei paljon parane vieraille esitellä.

Jumalan lupaus on tämä (Jes. 46:4): ”Teidän vanhuutenne päiviin saakka minä olen sama, vielä kun hiuksenne harmaantuvat, minä teitä kannan. Niin minä olen tehnyt ja niin yhä teen, minä nostan ja kannan ja pelastan.” Meillä mennään nyt tällä.

Anu Toivonen

14.9. vietetään lähimmäisen päivää tai lähimmäisen sunnuntaita. Mitä varten? Eikö jokaisen päivän pitäisi olla sellainen, jolloin me huomaamme ja huomioimme lähimmäistämme? Mutta näin ei varmaankaan käy, ja siksi me tarvitsemme muistutusta lähimmäisyydestä.

Toisinaan lähimmäisen etu ja oma etu asetetaan vastakkain. Mutta liian harvoin on esillä se, että lähimmäisen etua puolustaessamme tai etsiessämme myös tse olemme voittajia. Voittamassa olemme ainakin silloin kun lähimäisyys ja yhteisöllisyys lisääntyy. Tai kun turvallisuus ja huolenpito kasvavat. Eikä se aina ole itseltä pois, mitä läheisemme saa. Vaikka joskus siltä tuntuu, kun huomaa, miten vaikeaa meidän on iloita toistemme onnesta ja menestyksestä.

Vuorisaarnassa Jeesus kehottaa rakastamaan kaikkia. Ei vain meille rakkaita ihmisiä, vaan myös niitä, joiden kanssa on vaikea tulla toimeen, jopa vihamiehiä. Millä Jeesus perustelee ajatustaan? Hän viittaa Jumalan rakkauteen. Jumalakaan ei erottele ihmisiä. Hänellä ei ole lellilapsia. Ei hän tee hyvää vain niille, jotka hänelle ovat hyviä.
Se onkin vaikea läksy – rakastaa ehdoitta. Mutta todellinen rakkaus ei laskelmoi, ei odota vastalahjaa, sillä silloinhan kyse ei ole rakkaudesta. Ja kuitenkin vain tällainen rakkaus on uutta luovaa ja parantavaa. Tällaista rakkautta me kaipaamme. Ja tätä jumalallista rakkautta jakamaan meidät on kutsuttu.

Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Laune