Arkistot: Kolumnit

Eräs ehkä kaikista mieleenpainuvimmista tarinoista, joita kuulin lapsena, oli Jeesuksen käyttämä vertaus lammaspaimenesta. Vertauksen paimen jättää 99 lammasta odottamaan ja lähtee etsimään yhtä kadoksissa olevaa lammasta. Mieleenpainuvan tästä tarinasta teki se, miten Jeesuksen mukaan paimen iloitsisi löydettyään kadonneen lampaan.

Ensi sunnuntain aiheena on hyvä paimen. Vaikka edellä mainitsemani kohta ei olekaan pyhäpäivän tekstinä, tulee vertaus ensimmäisenä mieleen, kun ajattelen aihetta. Hyvä paimen haluaa pitää huolta lampaistansa, on valmis vaarantamaan oman henkensä laumansa puolesta ja hyvälle paimenelle kaikki lampaat ovat tärkeitä.

Ajatus on hyvin kaunis ja lohdullinen, koska mehän kyllä ymmärrämme, että oikeasti tässä puhutaan Jumalasta. Jumalasta, joka haluaa huolehtia omistansa ja on valmis uhraamaan jopa poikansa meidän puolestamme. Mutta ongelmalliseksi asian tekevät lampaat, nimittäin kuka meistä haluaa olla lammas? Lampaasta tulee mieleen helposti pelästyvä laumasielu, joka ei kykene tekemään itsenäisiä päätöksiä. Harva nykyihminen haluaa samaistua lampaaseen.

Totuus on kuitenkin, että vaikka emme olisi lampaita, niin ainakin olemme laumasieluja. Olemme toistemme kaltaisia jopa yksilöllisyyden tavoittelussa ja ehkä olisikin viisasta olla pitämättä sitä huonona asiana. Me olemme joka tapauksessa osa monenlaisia laumoja tai ryhmiä, jos sana lauma tuntuu vaikealta.

Jeesuksen laumaan kuuluminen on oikeastaan aika hienoa. Nimittäin Jeesuksen laumassa meidät kohdataan yksilöinä ja vieläpä hyvin tärkeinä yksilöinä. Sellaisena yksilönä, jonka puolesta paimen on valmis taistelemaan.

Hanna Suominen
Pastori
Launeen seurakunta

Pääsiäiseen liittyy meillä suomalaisilla monia erilaisia tapoja ja esineitä. Kaupat ovat kukkuroillaan toinen toistaan hienompia ja suurempia pääsiäismunia, joiden sisältä löytyy usein jokin yllätys. Kouluissa ja kerhoissa maalataan tavallisista kananmunista värikkäitä pääsiäismunia ja kotiin varataan suklaamunia pääsiäisaamua varten. Oletteko muuten tulleet ajatelleeksi, että pääsiäismunalla on aivan erityinen merkityksensä pääsiäisen vietossa?

Pääsiäismuna on ylösnousemuksen vertauskuva. Pääsiäisenä saamme lukea Luukkaan evankeliumin kertomuksesta, että Jeesuksen haudalle rientäneet naiset eivät löytäneetkään haudasta Jeesuksen ruumista. Hauta oli tyhjä. Minne Jeesus oikein oli kadonnut? Hetken mietittyään haudalle menneet naiset, kaksi Mariaa, muistivat Jeesuksen puhuneen kuolemastaan sanoessaan: ”Kolmantena päivänä Ihmisen Poika nousee kuolleista”. Ihmisen Pojalla Jeesus tarkoitti itseään.

Aivan niin kuin pääsiäismunasta kuoriutuu pieni kananpoikanen, uusi elämä, niin myös meille jokaiselle avautuu Kristuksessa uusi elämä. Jeesuksen tyhjä hauta kertoo meille ylösnousemuksesta. Jeesus voitti kuoleman ja elää tänäänkin. Se on pääsiäisen suurin sanoma. Jeesus elää tänäänkin!

Pääsiäismunien ohella myös kynttilä liittyy kristillisen pääsiäisen viettoon. Pääsiäiskynttilä sytytetään kirkoissa pääsiäisyönä. Pitkäperjantain pimeys on väistynyt ja uusi elämä alkanut. Kynttilän sytyttämisen aikana luetaan seuraava pääsiäisylistys: ”Suuren kuninkaan valo loistaa ympärilläsi. Katso, pimeys on väistynyt kaikkialta. Loistakoon valosi, Kristus, pimeyteemme, niin kuin tämä pääsiäiskynttilä.”

Pauliina Hatakka
Vs. seurakuntapastori
Launeen seurakunta

Kumpikin kuuluu sisäpiiriin, kulkee Jeesuksen kanssa, elää hänen lähellään. Kumpikin kuulee Jeesuksen opetuksen, näkee hänen ihmetekonsa. Kumpikin on uskollinen Jeesukselle sen kolmen vuoden ajan, jonka hän kulkee ja julistaa Jumalan valtakuntaa ja parantaa sairaita. Lopussa he pettävät hänet, kumpikin.

Toinen myy mestarinsa ylipapeille kolmestakymmenestä hopearahasta. Ahneus pettää miehen, mutta raha alkaa polttaa hänen käsiään ja hän katuu. Petos on kuitenkin lopullinen, mies ei saa sitä perutuksi. Ylipappeja ei kiinnosta, vaikka hän huutaa: ”Kavalsin viattoman”. Mies joutuu epätoivoon ja riistää hengen itseltään. Hän ei koskaan näe loppunäytöstä. Esirippu ei avaudu hänelle. Epätoivo voittaa.

Toinenkin mies pettää Jeesuksen, kun oma turvallisuus on uhattuna. Palvelustyttö tunnistaa hänet yhdeksi Jeesuksen seurassa olleista, mutta hän kieltää mestarinsa kolme kertaa, lopulta jopa sadatellen. Pelko pettää hänet. Vangittu Jeesus katsoo häneen. Kukko laulaa. Mies itkee katkerasti. Hänkin menee pois, mutta hän ei jää pimeyteen. Kolmantena päivänä hän kuulee naisilta uutisen. Hän lähtee juosten katsomaan. Hauta on tyhjä.

Eräänä päivänä mies lähtee kalastamaan. Rannalla on joku. ”Se on Jeesus”, hänen kaverinsa ounastelee. Mies ei malta odottaa, hän hyppää veteen ja juoksee Jeesuksen luokse.

Kaksi miestä. Juudas ja Pietari. Kaksi pettäjää. Kumpikin katuu. Toinen häviää yöhön. Toinen palaa Jeesuksen luokse, on jo saanut anteeksi ennenkuin pettikään. ”Kun palaat, vahvista veljiäsi”, oli Jeesus hänelle sanonut.

Kolme kertaa Pietari kielsi Jeesuksen ja kolme kertaa Jeesus nyt kysyy häneltä: ”Rakastatko minua”. Kolmesti kieltäjä tunnustaa rakkautensa. Ylösnoussut sitoo hänet itseensä ja tekee hänestä todistajansa. Rakkaus voittaa.

Leena Kukkonen

Virvon varvon,tuoreeks,terveeks,tulevaks vuodeks,vitsa sulle,palkka mulle! Jumala sinua siunatkoon!

Palmusunnuntaina pienet virpojat pukeutuvat hassuihin asuihin tai noidiksi ja kulkevat taloissa virpomassa. Traditiossa sekoittuvat noidat ja trullit ja kristillinen aines. Nimi palmusunnuntai muistuttaa siitä, kun ihmiset levittivät palmunoksia ja vaatteita Jeesuksen eteen hänen ratsastaessaan Jerusalemiin pääsiäisjuhlille.

Meillä pohjoisessa ei kasva palmuja ja niin pajunkissat ja pajunoksat ovat saaneet palmunoksien merkityksen. Niitä huiskutellaan ja annetaan lahjaksi. Jossakin päin on ollut tapana messussa siunata pajunoksia. Virpomisperinne on lähtöisin Karjalasta. Virpomisvitsoilla levitetään iloa antamalla naapureille koristeltuja pajunoksia ja toivottamalla Jumalan siunausta.

Palmusunnuntain tapahtumat kertovat kunnian kuninkaan alennustiestä. Jeesus vapaaehtoisesti lähti tielle, joka vei hänet Golgatan ristille ja kalliohaudan lepoon. Virpomisessa voimme yhtyä siihen riemuun, jota ihmiset kokivat Jeesuksen tullessa Jerusalemiin ja heidän luokseen. Jeesus tulee luoksenne ja ottaa meidän taakkamme kannettavakseen. Siinä on ilon syy.

Vanha tapa on ollut, että virpoja on saanut lahjansa vasta pääsiäisenä. Mutta elämme aikaa jolloin kaikki täytyy saada nyt ja heti, joten tämäkin tapa on jäänyt. Mutta tämä vanha tapa muistuttaa, kuinka pääsiäisen tähden ja Jeesuksen ylösnousemuksen tähden me voimme olla Jumalan siunauksesta osallisia. Pääsiäisenä meille annetaan todellinen ilo ja todellinen lahja: voitto synnistä ja kuolemasta Jeesuksen Kristuksen kautta.

Heikki Pelkonen

Launeen kirkon pylväässä on pieni, hillitty puuveistos. Siinä Maria pitää hellästi sylissään poikaansa. Maailma on täynnä aivan toisenlaisia veistoksia ja maalauksia Mariasta. Niissä hän esiintyy kauniina taivaan kuningattarena. Ympärillä on pulleita enkeleitä, siniset ja punaiset kankaat laskostuvat näyttävästi ja kaikki on ylvästä.

Luulen, että Launeen kirkon Maria vastaa aika hyvin Raamatun kuvaa Mariasta. Ei nuorella Marialla ollut hienoa pukua, kun enkeli ilmestyi hänelle. Ei hänen kauneudestaan tai ylväydestään mainita sanaakaan. Mutta nöyrä hän oli, suostuvainen tuntemattomaan ja rohkea.

Meillä on taipumus nostaa julkkikset ja kuninkaalliset jalustalle. Me luulemme, että he ovat jotenkin aivan erilaisia kuin me tavalliset. He ovat erityisen kauniita, aina juhlallisen näköisiä, heiltä asiat onnistuvat. Mutta Jeesuksen äiti Maria on toisenlainen suuruus. Vaikka hän sai ihmeellisen osan Jumalan Pojan äitinä, häntä ei valittu tähän tehtävään oman suuruutensa ansiosta. Hän oli kyllin nöyrä ja uskollinen. Hän kummasteli ja pelkäsi, mutta sanoi kuitenkin enkelille: ”Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.”

Marianpäivä muistuttaa meitä siitä, että Jumala katsoo sydämeen. Hän tarvitsee aivan tavallisia ihmisiä toteuttamaan isoja ja pieniä suunnitelmiaan tässä maailmassa. Jumala tahtoo vahvistaa meitäkin, niin että suostuisimme hänen käyttöönsä.

Oman elämämme kutsumuksen lisäksi tämä maaliskuinen juhlapäivä siirtää katseemme jouluun ja Jeesukseen. Maria odotti lastaan yhdeksän kuukautta, meidät ei tarvitse odottaa. Jeesus on kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti.

Riitta Särkiö

Ensi sunnuntain evankeliumiteksti on tuttu kertomus Jeesuksen ihmeteosta. Suuri joukko ihmisiä oli seurannut Jeesusta ja ruoka-ajan tullessa huomattiin, että ei ole ruokaa. Väkijoukosta löytyi kuitenkin poika, jolla oli viisi leipää ja kaksi kalaa ja Jeesus käski jakaa ne ihmisille sen jälkeen, kun oli siunannut leivät. Suureksi hämmästykseksi ruokaa riittikin kaikille ja jäi vielä ylikin.

Ihmetekoihin on niin vaikea uskoa, ainakaan nykypäivänä, että helpompaa on yrittää keksiä jotain järkeen käyvää selitystä asialle. Eihän viidestä leivästä ja kahdesta kalasta voi mitenkään riittää viidelle tuhannelle miehelle, sekä naiselle ja lapselle joiden lukumäärää ei vain ilmoitettu.
Itselleni jopa leivän riittämistä suurempi ihmettelyn aihe on aina ollut jäljelle jääneen ruoan määrä. Tähteeksi oli jäänyt 12 täyttä korillista, mikä on jo itsessään enemmän kuin alkuperäinen määrä.

Järjellä on hyvin vaikea selittää tätä Jeesuksen ihmettä ja loppujen lopuksi en ole edes varma onko selittäminen tarpeen. Tärkeämpää on opetus, joka meille kerrotaan ihmeteon kautta. Pienikin määrä voi riittää monen tarpeeseen, silloin kun leipä jaetaan.
Jakaminen onkin sitten oma asiansa. Omasta luopuminen ja jakaminen muille on usein hyvin vaikeaa. Rahan muodossa tapahtuva jakaminen esimerkiksi osallistumalla keräyksiin voi joskus olla helpompaa, kuin se että todella jakaa omasta.

Ihmeteon toinen tärkeä opetus, Jumalan huolenpitoon luottaminen, liittyy myös osaltansa omasta jakamisen ja luopumisen vaikeuteen. Rajan piirtäminen siihen, missä kulkee järkevän varautumisen ja turhan ahneuden raja, voi joskus olla vaikeata ja hämärtyä keneltä tahansa.

Onneksi meillä on armo ja mahdollisuus aloittaa aina alusta. Jumala näki meidän itsekkyytemme ja jakamisen vaikeutemme jo kauan sitten ja tuli jakaman itsensä meille leiväksi, elämän leiväksi Jeesuksessa Kristuksessa.

Pastori Hanna Suominen

Ensi sunnuntaina vietetään 3. paastonajan sunnuntaita, joka kertoo siitä, miten Jeesus on pahan vallan voittaja. Evankeliumiteksti kuvaa tilanteen, jossa Jeesus ajaa mykästä pahan tai saastaisen hengen pois. Meille tieteelliseen mailmankuvaan tottuneille ihmisille evankeliumin kohta saattaa olla vaikeaa purtavaa, mutta Jeesuksen aikana henkien ajamiseen suhtauduttiin eri tavalla. Raamatun ihmekertomuksissa ei kyseenalaisteta ihmeen tai pahojen olemassaoloa, sillä demonit kuuluivat niin kristilliseen kuten myös antiikin ajan maailmankuvaan. Sairauksien katsottiin olevan pahojen henkien aiheuttamia. Tässä valossa oli myös loogista ajatella, että joillakin oli taito ajaa näitä henkiä pois riivatuista ihmisistä. Kun moni nykylukija epäilee tekstin todenperäisyyttä, Jeesuksen aikalaiset kyselivät, onko Jeesuksella taito ajaa pois pahoja henkiä ja jos oli, niin millä voimilla hän sai ihmeteot aikaan.

Jeesus kertoo ajavansa pahoja henkiä Jumalan sormen, siis Jumalan voiman avulla ja sanoo Jumalan valtakunnankin jo tulleen ihmisten luokse. Joka ei usko Jeesuksen mukanaan tuomaan Jumalan valtakuntaan, on rajannut itsensä sen ulkopuolelle. Uskova taasen on siinä sisällä jo nyt.

Kirkkoisä Tertullianus, joka eli 200-luvulla, pohti Raamatun pahoja henkiä. Hän oli ajatuksissaan nykyaikainen. Tertullianus katsoi, että pahat henget eivät ole sellaisia, jotka aiheuttavat ihmisille sairauksia, vaan pahat henget ovat paheita, jotka uhkaavat sydämen puhtautta. Siksi jokainen tarvitsee katumusta, sillä se puhdistaa, lakaisee ja järjestää sydämen valmiiksi Pyhän Hengen vierailua varten. Sama tehtävä on paastolla. Paaston ajan sunnuntait ovat hetkiä, kuin pieniä keitaita, joiden avulla saa järjestää omaa sydäntä valmiiksi Kristuksen vierailulle.

Siunattua paaston aikaa,
Ville Hakulinen

Afrikkalaisessa yhteisössä ihminen jää harvoin täysin yksin. Siellä ihminen on aina osa jotakin yhteisöä, on se sitten perhe, suku, kyläyhteisö tai seurakunta. Siellä yhteisön arvostetuin jäsen on kylän vanhin, jolta tullaan kysymään neuvoja, joka sovittelee yhteisön riitoja ja jolta saa tarvittaessa apua. Yhteisössä ihminen tulee aina ennen asiaa. Kukaan ei ole toisista riippumaton yksilö vaan kaikki tarvitsevat yhteisön, toistensa tukea elämäänsä. Yhteisön perusperiaatteena on jakaminen ja epäitsekkyys, sillä yhteisö pitää jäsenistään huolta, myös niistä heikoimmista, jotka eivät pärjää omillaan.

Meillä Suomessakin on ennen vanhaan ollut samanlaista yhteisöllisyyttä. Maaseudulla käytiin kylässä, naapureita autettiin ja apua saatiin sitä tarvittaessa. Nykyään yhteisö ei enää ole niin luonteva osa suomalaista yhteiskuntaa. Meidän omassa kotikaupungissammekin on paljon yksin asuvia vanhuksia, joilla ei ole juuri mitään suhteita oman kodin ulkopuolella. Suuri joukko työttömiä on menettänyt työpaikkansa lisäksi myös kuulumisen työyhteisöön. Perheet ovat tiukoilla ja koittavat pärjätä omillaan isovanhempien tai muiden sukulaisten asuessa kaukana.

Seurakunta on yhteisö, joka rukoilee ja uskoo yhdessä. Yksin olemme heikkoja, tarvitsemme toinen toisiamme. Jokaisessa meissä on kaipaus yhteyteen toisten kanssa. Joskus itse kunkin elämässä on niitäkin jaksoja, jolloin jäämme syystä tai toisesta yksin. Oma usko ja rukous eivät kannattele. Roikumme vain juuri ja juuri uskossa, joka on luottamusta kaikkivaltiaaseen Jumalaan ja hänen apuunsa ja johdatukseensa. Rukoukseemme ei löydy sanoja, se on vain huokailua tai hiljaisuutta.

Psalmin 25 kirjoittaja rukoilee: ”Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn. Jumalani, sinun apuusi minä luotan. Ei kukaan, joka luottaa sinuun, jää vaille apuasi. Sinä, joka olet uskollinen ja hyvä, älä unohda minua!”

Jumala ei unohda sinua. Hän kutsuu sinua ja minua, meitä jokaista yhteyteensä. Seurakunta on Kristuksen ruumis. Kristus on seurakunnan pää ja me seurakuntalaiset olemme ruumiin jäseniä. Kullakin jäsenellä on oma tärkeä tehtävänsä ja paikkansa. Tämä Kristus-ruumis on se yhteisö, jossa rukoillaan ja uskotaan yhdessä, toisten kanssa. Silloin, kun en itse jaksa uskoa, luottaa tai edes rukoilla, seurakunta ja itse Kristus rukoilee ja uskoo puolestani.

Pauliina Hatakka
vs. seurakuntapastori
Launeen seurakunta

Olen huono rukoilija. Olen aina ollut. En tiedä mitä rukoilla. Näen mielessäni ihmisiä ja asioita, mutta en tiedä mitä heille pyytäisin. Iltarukouskin jää kesken, koska ajatukset harhailevat, ajaudun sivuraiteelle ja lopulta nukahdan. Tuntuu vähän nololta.

Kuin sinetiksi tälle hajotin rukoushelminauhan. Se on usein mukana ja hypistelen sitä kun nuorten kanssa rukoilemme. Se auttaa kokoamaan ajatuksia. Pyörittelin helmiä sormissani iltahartauden aikana ja nauha sanoi naps. Sitten kuului iik (minusta) ja kilinää (helmistä) ja sinne ne putoilivat kirkkosalin lattialle. Yksi kieri seimen viereen, kollega kävi poimimassa sen: ”Helmiä on vaikka lampaat söis.” Loput palauteltiin takariveistä. Ehtivät joka paikkaan.

Lauloimme ja rukoilimme ja pujottelin samalla karkulaisia takaisin nauhaan, etteivät mene hukkaan. Jokaisella helminauhan helmellä on oma merkityksensä. Nauhaan menivät kipuni ja iloni, se mihin en syntisenä pysty ja sen kaveriksi armon vakuutus. Viimeinen lipesi taas sormista ja kilahteli lattialle. Minä. Helmi, joka nauhassa olen minä.

Hienoa symboliikkaa. Helmi kieri lattialla, kauas nauhastaan, kauas toisten yhteydestä, se irtaantui tarkoituksestaan. Minä se siellä karkailen Jumalan läheltä, rukouksessakin, joka sentään on annettu minulle keinoksi olla yhteydessä Jumalaan. Ja toimii se yhteys rukouksessa toiseenkin suuntaan. Mutta kun on niin paljon muuta. Ajatukset kimpoilevat kuin helmet lattialaatoilta. En rauhoitu rukouksen äärelle, en löydä sanoja. En rauhoitu jäämään kuulolle.

Helmeni ojennettiin minulle takaisin. Joku sen nosti ja pudotti takaisin kämmenelleni. Taas ymmärsin. Näinhän me teemme, seurakunnassa. Kannamme toisiamme rakkaudella. Ettemme menisi hukkaan. Tuomme rakkaudessa toisemme takaisin sen äärelle, mikä on olennaista. Yhteyteen Jumalan kanssa. Yhteyteen toistemme kanssa. Ymmärtämään.

Ymmärsin, että ne hajanaiset mietteeni, ne kuvat, jotka mielessäni välähtelevät, ne ovat minun rukouksiani. Ne ovat sanojen ja lauserakennelmien ulottumattomissa. Ei niille tarvitsekaan olla sanoja. Jumala tietää kaiken. Hän tietää mitä tarkoitan. Hän tietää mitä tarvitsemme.
Laitoin helmet taskuun. Jäin laulujen rukouksen kannateltavaksi.

Anu Toivonen

Keskellä talvea 27.1. vietetään Ansaitsemattoman armon sunnuntaita. Minä tahtoisin viettää sitä pyhää joka päivä ainakin kahdesta syystä: tarvitsen armoa enkä pysty itse sitä teoillani ja onnistumisillani ansaitsemaan.

Jumalan rakkaus ihmisiä kohtaan ei noudata ihmisten maailman kovia sääntöjä. Tässä elämässä varsinkin aikuisten on ansaittava palkkansa, hankittava arvostus ja itse ostettava se, mitä tarvitaan. Aika vaativaa on elämämme. Vaikka saisimme jotain ilmaiseksi, jää mieltä kalvamaan epäilys siitä, miten lahja pitäisi maksaa takaisin, minkä vastapalveluksen tekisin toiselle. On vaikea ottaa hyvyyttä vastaan. Olemme kovia kursailemaan. Omakin anteliaisuus on kiven takana. En raaskisi antaa toiselle.

Jumala toimii toisin. Hän rakastaa meitä ja tahtoo siksi olla kaikille ihmisille hyvä. Hän tuntee pahuutemme ja syntimme, mutta ei käännä meille selkäänsä. Jeesus tuli maailmaan, jotta syntiin löytyisi toinen ratkaisu. Jeesuksen tähden Jumala antaa meille anteeksi ja vapauttaa taakoista.
Jumala ei jaa lahjojaan sen mukaan, kuka ansaitsisi hänen hyvyyttään. Kaupankäynti Jumalan kanssa on turhaa, sillä hän on niin paljon meitä suurempi. Ei hän odota meiltä suorituksia, hän odottaa uskoa ja luottamusta.

Kun jätämme elämämme Jumalan varaan, pääsemme rauhaan ja vapauteen. Ei tarvitse päteä eikä pinnistää. Saa levätä Jumalan rakkaudessa ja luottaa siihen, että hän on kanssamme myös elämän vastoinkäymisissä. Tämä ansaitsemattoman armon kokemus herättää halun jakaa armollisuutta eteenpäin. Jumala ei vaadi suorituksia, mutta lähimmäinen on useinkin apumme ja rakkautemme tarpeessa.

Riitta Särkiö