Miksi Orpon hallitus käynnistää strategisen yhteistyöallianssin vain kuuden suurimman kaupungin kanssa ja ei näin halua tunnustaa Kuopion, Jyväskylän ja Lahden yliopistokaupunkien osaamista ja roolia kansallisen ja kansainvälisen kasvun tekijöinä?
Jätin aiheesta eduskunnassa tällä viikolla kirjallisen kysymyksen vastuuministerille ja saman asian nostin esille Lahden kaupunginvaltuustossa maanantaina.

Antti Rinteen ja Sanna Marinin hallitukset nostivat Lahden MAL-yhteistyökaupunkien eli suurien joukkoon yhdessä Kuopion ja Jyväskylän kanssa. Se tarkoittaa uusia investointeja maankäyttöön, asumiseen ja liikenteeseen eli myös valtion tukea. Nyt uuden hallituksen kaupunkipolitiikan linjaukset eriarvoistavat ja pirstaloivat Suomen tilanteessa, jossa Suomen kasvu on tyrehtynyt ja kaikki mahdollinen tulisi tehdä Suomen sisäisen yhteistyön, uusien investointien ja työllisyyden eteen.

Orpon hallitus aivan oikein tunnistaa ja tunnustaa kaupunkipolitiikan merkityksen ja on huomioinut sinänsä tärkeät ja kannatettavat alue- ja kaupunkipoliittiset tavoitteet. Samaan aikaan hallitus kuitenkin pirstaloi kehittämistoimet osin epätarkoituksenmukaisella tavalla.
Läntisen sekä eteläisen Suomen ja geopoliittisesta tilanteesta johtuvien haasteiden kanssa painivan Itä-Suomen väliin ei pidä synnyttää kaupunkipoliittista tyhjiötä.

Itseasiassa hallituksen toimilla Suomeen syntyisi entistä sekavampi, pirstalaisempi ja monimutkaisempi kehittämisohjelmien viidakko, jossa erityisesti Kuopion, Jyväskylän ja Lahden yliopistokaupunkien roolia ei tunnisteta ja investointeja ei vauhditeta yksityiselle tai julkiselle sektorille. Tiivistettynä voi sanoa, että vahva kansallinen ja kansainvälinen osaaminen ei tule kokonaisuutena käyttöön ja samalla iso osa Suomen kasvupotentiaalista uhkaa jäädä käyttämättä.

Hallitus on luomassa kuuden ”suuren” kaupungin allianssi-mallilla kahden kerroksen Suomen. Suomi jaetaan voittajiin ja häviäjiin. Ajatelkaa jos vaikka urheilussa meillä olisi vain kuusi joukkuetta mestaruussarjassa? Ei olisi koko Suomen sarja eikä koko Suomi kehittyisi.
Päähallituspuolueilla eli kokoomuksella ja perussuomalaisilla on nyt näytön paikka, että tämä asia ei koskaan etene suunnitelmia pidemmälle.

Ville Skinnari

Syksy on alkanut meillä kaikilla sateen ja myrskyn merkeissä. Tänään perjantaina matkustan Jyväskylään SDP:n puoluekokoukseen. Ilmoitin jo keväällä, etten tavoittele puolueen puheenjohtajuutta tai varapuheenjohtajuutta. Aloitin puolueen johtotehtävissä Seinäjoen puoluekokouksesta 2014 ja varapuheenjohtajana olen toiminut vuodesta 2017. Olen siis saanut tehdä tiivistä yhteistyötä Antti Rinteen ja Sanna Marinin kanssa, mutta nyt vaihtuu puheenjohtaja ja samalla meistä aiemmista 2014 valituista ei enää ole ehdokkaana puolueen johtotehtäviin kuin minä. Olen ehdolla puoluevaltuuston puheenjohtajaksi, mikä on sekin merkittävä tehtävä.
Moni on kysynyt kesän aikana miksi Sannan Marin ei enää jatka tai miksi hän ei ole ollut enää julkisuudessa. Minä ymmärrän Sannaa täysin. Kuluneet vuodet olivat äärimmäisen rankkoja meille kaikille ja hänellä on täysi oikeus kääntää sivua ja mennä kohti uusia haasteita.

Suurimpana oppositiopuolueena meillä on tehtävänä kertoa suomalaisille vaihtoehdoista hallituksen politiikasta, mutta samalla suuri vastuu myös yhteistyön ja yhtenäisyyden luomiseksi tässä vastakkainasettelun Suomessa ja maailmassa.
Tällä viikolla aloitin uuden tehtävän Veikkauksen hallintoneuvoston puheenjohtajana. Rahapelimarkkinan murroksen keskellä tehtävä on äärimmäisen haastava, mutta samalla mielenkiintoinen.

Viime viikonlopun Triathlonin MM-kisat olivat Lahden näkyvyydelle menestys. Vaikka kotimaassa tapahtuma ei televisiossa tai mediassa muutenkaan saanut suurta näkyvyyttä, maailmalle viesti oli hyvä ja positiivinen.
Keskustelin ulkomailta Suomeen tulleiden järjestäjinä toimineiden työntekijöiden kanssa heidän jo lähdettyä kotimatkalle lentokentälle, ja he olivat positiivisesti yllättyneitä Suomesta ja Lahdesta. Esimerkiksi Yhdysvaltojen Coloradosta kotoisin oleva työntekijä sanoi, että ilmasto, puhtaus ja ihmisten ystävällisyys olivat asioita mitä hänelle jäi mieleen. Kiertue jatkui heillä suoraan Ranskan Nizzaan, missä vahvuudet ovat toki olemassa, mutta erilaisia.

Mutta Suomessa on nyt mustia pilviä ilmassa. Konkurssiuutisia on tullut ja tulee lisää. Rakennusala kaiken kaikkiaan on kriisissä. Uusia hankkeita ei synny ja työttömiä tulee. Valitettavasti. Tämä tulee näkymään myös Lahdessa. Nyt olisi äärimmäisen tärkeää, että kaupungeissa ja kunnissa synnytetään uusia hankkeita, kuten kouluja, päiväkoteja ja palveluasumista. Se tuo samalla työtä tuhansille suomalaisille ja sadoille lahtelaisille. Orpon hallitus ei ole tähän tilanteeseen vielä herännyt. Nyt on viimeinen hetki luoda elvytystä eli rahoitusmahdollisuudet uusille hankkeille. Jukka-talojen konkurssi kertoo karua kieltään koko Suomen tilanteesta.

Pelicans aloitti tällä viikolla CHL – kauden. Odotukset ovat korkealla. Kuuluisa kuudes kenttäpelaaja on lahtelainen yleisö. Kannattaa muistaa, että muuallakin Euroopassa osataan jääkiekkoa eli nyt kaikki kannustamaan Pelicansia myös CHL-otteluissa.

Ville Skinnari

Jeesus haastaa kuulijansa pohtimaan, kuka on minun lähimmäiseni. Useassa vertauksessa ja monin eri opetuksin hän nostaa esiin lähimmäisyyttä ja sellaista ihmisyyttä, jossa tunnetaan ja koetaan iloja ja suruja yhdessä.

Maailmamme haasteet ovat kuitenkin niin suuret, että moni ei halua pysähtyä niiden eteen. On niin paljon kärsimystä, sotaa, väkivaltaa, kodittomuutta, nälkää, orpoutta, jne. Näiden eteen pysähtyminen tuntuu raskaalta ja se vie ilon. On helpompaa laittaa tämä kuva elämästä sivuun ja piiloon.

Mutta ihmisyyteen kuuluu yhteys. Jumala loi ihmisen yhteyteen itsensä, toistensa ja luomakunnan kanssa. Ja se merkitsee, että kun yksi iloitsee muut iloitsevat hänen kanssaan. Ja kun yksi kärsii, muut kärsivät hänen kanssaan.

Kyynisesti kuulee välillä sanottavan, ettei yksi ihminen voi asioille mitään, eikä ongelmia voida poistaa. Mutta jos kaikkia ei voi auttaa, niin eikö ketään tarvitse auttaa? Ja jos kaikkia ei voi pelastaa, niin eikö kuitenkin yhdenkin elämä ole arvokas ja pelastamisen arvoinen?

Jeesus, kun hänelle esitettiin tuo kysymys, kuka on minun lähimmäiseni, käänsi tulokulman toisinpäin: Kenelle minä voin olla lähimmäinen?

Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Laune

Olen varaukseton kilpailuun ja demokratiaan uskova tavallinen suomalainen peruslahtelainen eli ns. keskiluokkainen eläkeläinen ”Lahest, muttei puntist!” Olen arvostanut suomalaista politiikkaa, joka on pyrkinyt toimimaan hienon pohjoismaisen hyvinvointivaltion suuntaan. Nyt kuitenkin politiikka Suomessa on muuttunut ja arvot koventuneet, koska vaikuttaminen on siirtynyt normaaleista medioista someen. Siellä riehutaan, korskutaan, kiihkoillaan ja uhoillaan kuin kukot tunkiolla sillä seurauksella, että oikeusjutut kansankiihottamisesta ovat jo alkaneet tukkia oikeusistuimia ”todellisten” rikosten jäädessä tutkimatta vanhentuneina, koska julkkisten mokat myyvät paremmin lehtiä ja nostavat juttujen toimittajat ilman mediakritiikkiä täysin aiheetta itse julkisuuteen.
Huoleni on kasvanut erityisesti siksi, että olen seurannut suurella huolella viime vuosikymmenien ajan sitä, että elinkustannusten jatkuvat kohoamiset ovat kasvattaneet Suomen pieni- ja suurituloisten välistä elintasokuilua. Tämä on nähtävissä erityisesti ulkomaiden tilastoista.

Tärkein asia on tässä kehityksessä se, että inflaatiosta kärsivät aina pahiten köyhät! Sveitsiläispankki UBS:n varainhoidon pääekonomisti Paul Donovan puki ja kirjoitti asiat meille taviksillekin ymmärrettävään muotoon kirjassaan ”The Truth about inflation (Totuus inflaatioista). Kirja on tosin hitaan inflaation vuodelta 2015, mutta sen keskeiset johtopäätökset ovat edelleen erittäin yleispäteviä ja perusteltuja Suomen nykyoloissa. Budjettiriihessä kannattaa nyt todella harkita tarkkaan millaisia turhia yritystukia jaellaan, kannattaako valtion omaisuuden myynti 5 miljardilla ja verokevennykset Suomen rikkaimmille?

Donovanista nykypäivän laskentamenetelmät ovat osin luotettavia, mutta osin harhaanjohtavia siksi, että oikeinlasketut keskivertoluvut jättävät pieni- ja keskituloisten välillä vallitsevan ja vuosi vuodelta kasvavan elintasokuilun näkymättömiin. Tosin myös Suomen keskuspankin tutkijoiden mukaan nopea inflaatio voi lisätä kuluttajien välistä eriarvoisuutta, koska ennestään kertyneet säästöt helpottavat kulutuskyvyn ylläpitämistä (siis niillä joilla on säästöjä). Ne ovat näitä itsestään selviä, vähätteleviä, usein kansalaisten käsityskykyä väheksyviä nollatutkimuksia!

Samasta asiasta ovat huolestuneet onneksi Suomessa muutkin taloustutkijat, kuten esim. Helsingin yliopiston professori Roope Uusitalo, joka on huolestunut nykyhallituksen raastavista ja mahdollisesti liian suurista supistamisriskeistä, jotka kohdistuvat Suomen köyhimpiin kansalaisiin. Hänen mielestään kehitys voi aiheuttaa sen, että supistukset voivat tulevaisuudessa nousta kalleimmiksi kuin nopeasti kuin lyhyellä aikaväillä saavutetut hyödyt.

Donovan tylyttää sattumoisin tai tarkoituksella kirjassaan Suomea eräänä esimerkkimaana. Hän osoittaa selvästi, että Suomen kotitalouksien pienituloisimman viidenneksen elinkustannukset kohosivat 1997-2014 viitisen prosenttiyksikköä enemmän kuin suurituloisten. Nyt uudet tilastot osoittavat elintasonousun erot ovat vain kasvaneet, mutta ne on piilotettu tilastoihin näppärästi.

Suomen poliittinen kenttä on kirjan kirjoittamisen jälkeen totaalisesti muuttunut eriarvoiseksi.
Marinin hallitus syyti rahaa yrityksiin kuin yrityksiin miljoonia ja kasvatti valtion velkaa, kuten nyt yhteiseen rahaan tottunut demari vain voi. Nyt maksamme jo pelkkiä korkoja lähes neljä miljardia euroa ja valtion ensi vuodenkin budjetti on alijäämäinen 10,1 miljardia! Konkurssit ovat lisääntyneet ja arkiset huolet on sysätty nyt pienille eläkeläisille ja muille erityisryhmille, kuten asumistukia saavat yksinhuoltajat ja muut syrjäytyneet. Useimmiten köyhien ihmisten vuokratulot ovat hyödyntäneet eniten suuria asuntosijoittajia, säätiöitä ja ammattiyhdistyksiä, joiden ei ole tarvinnut maksaa edes veroja tuloistaan yleishyödyllisyyteensä vedoten.

Nyt hanat suljetaan ja annetaan ns. markkinatermein luovan tuhon näkyä periaatteella: kaikki köyhät luukulle ja ”fattaan”!
Olen kyllä siitä samaa mieltä, että yhteiskuntamme on tarkkaan tutkittava, ketkä elävät ns. loisina hyvinvointivaltiossamme. Heidät on siirrettävät kortistosta työelämään ns. vaikkapa Kekkosen ajan ”pakkotöihin”.  Työllistymisrahaa on suunnattava hoitoalalle, jossa on kaikkein suuremmat resurssipulat. Tehokuutta on saatava uudelleenkoulutukseen ja nuorten auttamiseen alkuun työelämässä.

Erityisen tyrmistynyt olen näistä miljonäärikansanedustajien, kuten Noora Fagerströmin ylimielisistä lausunnoista viikonlopun Iltalehdessä.”Köyhät ansaitsevat menoleikkaukset ja heidät on saatava sanoa helpommin irti töistä: laiskoja ei suvaita!!”
Suomessa on nyt koettu äänten uusi jako. Persut ovat nyt vaatimassa hyvinvointinationalismia, kansallisen suvereniteetin palauttamista, EU skeptisyyttä ja suhtautuvat humanitaariseen maahanmuuttoon kielteisesti verhoutuneena piilorasismiinsa. Puolueiden vastakkainasettelu ei saa yltyä tuhoavaksi ja repiväksi polarisaatiopolitiikaksi, jossa köyhät unohdetaan täysin!

Juhani Melanen