Irjanpolulta ponnistanut nuorekas Ossi Suni on 70-vuotias toukokuun 22. päivänä. Isot onnittelut miehelle, jonka kanssa meillä on yhteistä kansakoulu, armeija, Reipas, Napakka, LTP ja paljon muuta, mistä ei mainita. En uskalla.

Oso kertoo : ”Kerin kentältä kaikki starttas. Koko lapsuusaika meni kentällä. Kesällä futista ja yleisurheilua, talvella lätkää. Kerinkallion hyppyrimäki oli ahkerassa käytössä sekä hiihtoladut. Naapurin poika Kari Markku oli aina mukana.

Eka ope Anttilanmäellä oli Anna-Liisa Korhonen ja samalla luokalla mm. Ihalaisen Antti ja Poutiaisen Matti. Ylioppilaaksi pääsin Salinkallion lukiosta.

Kesällä -63 menin Reippaan nappulakouluun Aarre Lievosen oppiin. Samassa Juventuksen porukassa pelasivat mm. veljeni Julle ja Hape Kampman.

SM-hopeaa tuli nappuloissa -67 ja A-junnuissa -74. Pronssia saatiin -73.

Napakan Pallossa ja Liipolan Tiikereissä pelasin upeiden miesten kanssa, mainittakoon Jukka Hirvikallio, Kari Haaparanta, Kai Kokko, Antsa Tuutti, Ispi Lius, Vesaajat ja Ari manageri Rivinoja. Ai niin ja tietysti Sulppi Luostarinen ja Kipe Karppinen. Pelien lisäksi mieleen jäivät kautta aikain parhaat saunaillat!”

Reippaan SM-sarjamiehistöön Ossi nousi Keijo Voutilaisen aikana. Akillesjänne oikutteli jatkossa ja esti huippu-uran, jos sellaiseksi ei lasketa pelejä LTP:ssä.

STS-pankki vei miehen pääkaupunkiin ja valmennuspuuhiin. HIFK:ssa Ossi toimi kiekossa ja jääpallossa oman poikansa joukkueessa.

Ossihan oli luunkova vasen pakki. Mietin, olisiko häntä pitänyt kokeilla keskikentän pohjapelaajana? Miksei kukaan valmentaja, edes Salmisen Olli, tätä keksinyt? Vasuri ois kaukaa takuulla puhunut.

Ossi urheilee edelleen. Viime talvena hiihtokilsoja tuli 2154. Se on 2154 enemmän kuin minulla. Sehän alkaa näkyä jo kropassa.

Ossi päättää:”Etelä-Lahti pysyy aina sydämessä, mut harvoin tulee käytyä.”

Ossi tulee kesäkuun markkinoille. Tule sinäkin. Nimmareita luvassa. Merkkipäivänään Oso on Lontoossa. Usko tai älä, jalkapallo-otteluissa!

Kiitos ystävyydestä, joka jatkukoon vielä vuosia. Olet RR. Reipas ja reilu!

Raine Järvinen

Suomen ongelma ei ole vain velka tai hidas kasvu. Suomen ongelma on heikko arvonmuodostus. Emme voi enää rakentaa tulevaisuuttamme pelkästään matalan katteen bulkkiin – oli kyse sitten sellusta, energiasta tai pelkästä palvelinkapasiteetista. Maailmassa suurin arvo syntyy siellä, missä ovat data, ohjelmistot, tekoälymallit ja omistus.

Euroopan unioni valitsee juuri nyt, mihin rakennetaan Euroopan tekoälyn tulevat keskukset ja uuden digitaalisen talouden arvonluonti. Kyse ei ole enää yksittäisistä teknologiainvestoinneista, vaan siitä, mitkä maat hallitsevat tulevaisuuden laskentatehoa, dataa ja tekoälyekosysteemejä. Suomella ja Oululla on tässä historiallinen mahdollisuus.
Juuri nyt ratkaistaan, rakennetaanko Euroopan tekoälyn arvonluonti Suomeen vai muualle Eurooppaan. Silti Suomen hallitus käyttäytyy kuin kyse olisi tavallisesta datakeskuksesta.

Perinteinen datakeskus vuokraa kapasiteettia ja sähköä ulkopuolisille toimijoille. AI Gigafactory taas rakentaa ympärilleen kokonaisen korkean arvonlisän ekosysteemin: tekoälymalleja, ohjelmistoja, puolustusteknologiaa, terveydenhuollon ratkaisuja, tutkimusta, startup-yrityksiä ja uutta omistajuutta. Arvo ei synny vain rakennuksesta, vaan siitä mitä laskentatehon päälle rakennetaan.

Juuri siksi Oulun AI Gigafactory on Suomelle paljon enemmän kuin yksittäinen investointi. Se on uuden sukupolven suomalaisen kasvun alusta ja sinivalkoisen arvon luonnin moottori.

Orpon ja Purran hallitus kertoi jo viime vuonna tukevansa Nokia-vetoista konsortiota eurooppalaisen AI Gigafactoryn rakentamiseksi Ouluun. Silti hanke seisoo edelleen käytännössä paikallaan. Ratkaisu on yksinkertainen. Valtion ei tarvitse käyttää hankkeeseen investointirahaa tai rakentaa tehdasta itse. Hallituksen pitäisi tehdä vain yksi strateginen päätös: sitouttaa julkinen sektori kotimaisen tekoälykapasiteetin asiakkaaksi.

Jos ministeriöt, hyvinvointialueet, kunnat, korkeakoulut ja valtionhallinto sitoutuisivat käyttämään suomalaista laskentatehoa esimerkiksi seuraavan viiden vuoden ajan, syntyisi heti ennustettava peruskysyntä, jonka ympärille yksityiset investoinnit voisivat rakentua.

Juuri näin monet strategiset teolliset ekosysteemit ovat syntyneet aiemminkin. Julkinen sektori ei rakenna itse, mutta se voi ratkaista markkinan syntymisen olemalla ensimmäinen suuri asiakas. Sen sijaan Orpon ja Purran Suomi näyttää jälleen olevan valmis ostamaan tämänkin infrastruktuurin ulkomailta. Onko todella niin, että suomalaisen terveydenhuollon, tutkimuksen, julkishallinnon ja tulevaisuuden tekoälyratkaisujen laskentateho halutaan rakentaa kokonaan kansainvälisten jättiyhtiöiden varaan? Suomessa puhutaan jatkuvasti huoltovarmuudesta, turvallisuudesta ja omavaraisuudesta.

Tekoälyn aikakaudella laskentateho on strateginen resurssi samalla tavalla kuin energia, tietoliikenneverkot, puolustus tai kriittiset raaka-aineet. Muu maailma on tämän jo ymmärtänyt. Oulun hanke pitää päättää nyt. Muuten Suomen uusi kasvu, teknologinen suvereniteetti ja taloudellinen turvallisuus on entistä vaikeampaa. Ensi kevään eduskuntavaalien jälkeen on jo liian myöhäistä.

Ville Skinnari

Tulevana pyhänä vietetään helluntaita, joka on kristinuskon kalenterissa harvinainen juhla. Se ei juhli yhtä historiallista tapahtumaa, kuten syntymää tai kuolemaa, vaan jotain, mitä emme voi nähdä silmillämme. Juhlan ydin on tuulessa ja tulessa – voimissa, jotka ovat luonnostaan katoavaisia, mutta samassa hetkessä ikuisia.

Raamatun kertomus apostolien teoista kuvaa tilannetta, jossa ihmiset kokoontuvat yhteen. He eivät odota mitään erityistä, kunnes äkkiä taivaasta kuuluu kuin voimakkaan tuulen humina. Se täyttää koko talon. Samanaikaisesti he näkevät ikään kuin tulen liekkejä, jotka jakautuvat ja laskeutuvat jokaisen päälle.

Helluntai muistuttaa meitä siitä, että elämä ei ole koskaan täysin hallinnassamme. Tuuli puhaltaa minne tahtoo, emmekä voi tietää sen määränpäätä. Elämässämme on asioita, joita emme voi ennustaa tai ohjata: sairaudet ja menetykset, mutta myös yllättävät ilot ja kohtaamiset.

Helluntai kutsuu meitä luottamaan siihen, että vaikka emme hallitse tuulta, emme ole silti hylättyjä. Pyhä Henki on se voima, joka kuljettaa meitä eteenpäin silloinkin, kun tie näyttää sumuiselta.

Ehkä tuuli puhaltaa juuri sinun kohdallesi tänään, kutsuen sinua uuteen toivoon ja uuteen luottamukseen.

Ville Hakulinen

Omalähiö leviää jopa Tampereelle. Sain torilla kipakkaa palautetta, kun arvostelin Ilvestä. Muuan Antti iski sanan miekalla osin hellävaraisesti. Antti on mukava mies paitsi se Ilves. Tappara-fanit ärsyyntyivät, kun kahvittelin KooKoo-huivissa. Ei hätää, en ole Pelsua hylännyt.

MM-kisat alkoivat. Yhtään kertaa en jaksaisi kuunnella, kuinka kiekkoa toimitetaan maalille. Toimitetaan? Niin sanotusti? Eikö syötetä, laukaista…ja eikös sekin jo kyllästytä, että jos haluaa pitsaa, pitää mennä pitseriaan. Ei muuten tarvi, pitsa toimitetaan kotiin yhdellä soitolla.

Kun nyt aloin ärsyyntyä, jatkan. Lupaan ja vannon, etten kertaakaan käytä ensi kaudesta nimeä superkausi. Joka kausi on sellainen. Voitetaan mestaruus ja pudotaan. Nyt vaan pudotaan useammalla porukalla.

Lahteen kun tehdään sitä sun tätä, niin ehdotan hiihtoputkea, jos ei vielä ole. Kyllä pitää olla, että päästään jussina ladulle. FC Lahdelle ehdotan voittoputkea tai ainakin pisteputkea. Seudulla lienee tarpeeksi ryyppyputkia, joten niitä ei lisää.

Sain tietoa. Nimittäin Milkin Pallon yleisurheilutuloksia vuosilta 1982 ja -83. Olen pitänyt maineikasta MilPaa futisseurana, mutta ovat  nuorukaiset myös muuten urheilleet.

Ilkka Uuttu noissa kekkereissä juhli, keihästäkin kauas 44,25. Lankisista paras oli Tuomo, Ari jäi nippanappa.

Heikki Levaniemi pökkäsi kuulaa 10,67. Risto Salminen leiskautti pituutta 520. Risto Vesaaja hyppäsi korkeutta 150. Terrierimäinen pakki Jaska Päivärinta kirmaisi satasen 13,72 ja pienestä, mutta vantterasta kropasta lähti kuula lukemiin 11.40.

Vitsi. Älä tukehdu. Satasen pelurit kirmaisivat keskimäärin 13.20. Ovat päässeet siis lähtemään tunti keskipäivän jälkeen. Heheh.

Mr. MilPan Eero Kallion kuulatulos 9.79 minua kummastutti. Odotin enemmän, sillä voimaahan Pultsulta löytyi ja löytyy. Pakko oli olla joku tekniikkaongelma. Muissa lajeissa keskikentän kanuuna oli kärjen tuntumassa. No, tuntumassa ja tuntumassa…

Lisää tuloksia voi kysellä torilla arkistojen aarremieheltä Hannu Nissiseltä.

Reippaassa oppinsa saanut molari Raimo Rinkinen täyttää 70 ensi keskiviikkona. Onnittelut Raaka! Hän tietää, mitä on nollapeli.

Raine Järvinen

Suomalaisessa urheilussa puhutaan paljon yhteisöllisyydestä, junioripoluista ja paikallisesta identiteetistä. Käytännössä todellisuus näyttää monessa kaupungissa aivan toiselta. Lyhytnäköinen kilpailu ja jatkuva tarve hakea nopeita ratkaisuja ovat ajaneet sinivalkoisuuden ja pitkäjänteisyyden sivuun. Lahti on tästä hyvä esimerkki.

FC Lahti puhuu strategiassaan lahtelaisuudesta, yhteisöllisyydestä ja omasta junioripolusta. Silti edustusjoukkueen kokoonpanoa katsoessa herää väistämättä kysymys: kuinka monta aidosti omaa kasvattia siellä enää pelaa merkittävässä roolissa? Tällä hetkellä määrä näyttää jäävän käytännössä yhteen.

Sama ilmiö näkyy jääkiekossa. Pelicans käytti toissa kaudella parhaimmillaan jopa 15 ulkomaalaispelaajaa rosterissaan. Samaan aikaan puhutaan “Pelicansin tiestä”, lahtelaisuudesta ja yhteisöllisyydestä. Moni juniori kuitenkin katsoo sivusta, kun tie edustusjoukkueeseen kapenee vuosi vuodelta.

Koripallossa historia on toki erilainen. Kansainvälisyys on kuulunut lajiin pitkään, ja ulkomaalaispelaajilla on ollut tärkeä rooli suomalaisen koripallon kehityksessä. Silti myös siellä nousee esiin sama kysymys: kuinka paljon vastuuta ja minuutteja annetaan omille nuorille pelaajille, ja millainen polku heille todella rakentuu?

Kyse ei ole siitä, että ulkomaalaispelaajat olisivat ongelma. Kansainvälisyys kuuluu urheiluun. Ongelma syntyy silloin, jos omille junioreille ei enää löydy todellista polkua edustusjoukkueisiin.

Taustalla on myös rakenteellinen ongelma, josta ei haluta puhua. Seurat tekevät ratkaisuja yhä enemmän lyhyen aikavälin kilpailukyvyn ehdoilla. Ulkomainen pelaaja voidaan saada nopeasti ja joissakin tilanteissa myös kustannusrakenteen tai verotuksen kautta edullisemmin kuin oman juniorin pitkäjänteinen kehittäminen.

Suomessa ulkomainen urheilija voi tietyissä tilanteissa kuulua lähdeverotuksen piiriin, jolloin verotus on kevyempi kuin suomalaisella pelaajalla. Lisäksi kansainvälisiltä markkinoilta löytyy jatkuvasti pelaajia lyhyillä sopimuksilla. Seuroille tämä on houkutteleva ratkaisu, jos toimintaa johdetaan kausi kerrallaan. Mutta mitä tapahtuu suomalaiselle urheilulle pitkällä aikavälillä? Moni nuori lähtee muualle tai lopettaa kokonaan. Paikallinen identiteetti heikkenee. Mitä lahtelaisuus seurassa enää tarkoittaa, jos yhteys omaan junioripolkuun katoaa?

Monessa maassa tähän on reagoitu. Saksassa jalkapallossa lisenssijärjestelmä velvoittaa seuroja kehittämään omia pelaajia, ja kokoonpanoissa painotetaan paikallisesti koulutettuja pelaajia. Monissa sarjoissa maailmalla on käytössä myös ulkomaalaiskiintiöitä tai rajoituksia samanaikaisesti pelaavien ulkomaalaispelaajien määrälle. Jalkapallossa Tampereen Ilves edellytti, että kolme omaa kasvattia on avauksessa. Miksi tästä ei uskalleta käydä Suomessa avointa keskustelua?

Voisiko Suomessakin olla malli, jossa kokoonpanossa olisi vähimmäismäärä omia kasvatteja tai tietty määrä Suomessa juniorivuosia pelanneita pelaajia? Tai rajoitus samanaikaisesti pelaavien ulkomaalaispelaajien määrälle? Kyse ei olisi ovien sulkemisesta kansainvälisyydeltä, vaan suomalaisen urheilun tulevaisuudesta.

Samaan aikaan tulokset kertovat karua viestiä. Jääkiekossa alle 18-vuotiaiden MM-kisojen 7–0-tappio Kanadalle ei ole enää yksittäinen ohipeli. Se kertoo kasvaneesta tasoerosta. Jalkapallossa kärki on kaukana. Kuka on viimeksi noussut Lahdesta aidosti Euroopan huippuseuroihin tai edes Suomesta? Urheilussa, kuten yhteiskunnassa muutenkaan, menestys ei synny vain ostamalla. Urheiluväen puolustukseksi voi sanoa, että he tekevät ihan samaa kuin suomalaiset yritykset ja pääosa politikoista. Merkittävä osa ”älystä” eli teknologista ostetaan ulkoa ja esimerkiksi jäämurtajaosaaminen annettiin lyhytnäköisesti Yhdysvaltoihin. Hyvinvointialueille yritettiin kotimaista ratkaisua, mutta ei.

Tässä urheilu voisi näyttää muulle Suomelle esimerkkiä. Aloittaa pitkäjänteisen työn, luoda oman identiteetin eli jotain omaa ja ainutlaatuista. Mitä suomalainen seuratoiminta enää tarkoittaa ja haluammeko kasvattaa omia pelaajia vai vain kasata joukkueita kausi kerrallaan?

Ja lopuksi, nyt perjantaina käynnistyvät jääkiekon MM-kisat eivät ole tähän se oikea mittari. Lyhyen vai pitkän aikavälin kehittämisestä? Siihen et jääkiekkoliitosta tai SM-liigasta saa vastausta, koska sitä strategiaa ei vain ole.

Ville Skinnari

Helatorstaina vanha kotikirkkoni poistetaan pyhyyden tunnuksista. Toimitukselle on olemassa hienolta kuulostava latinankielinen nimi ja itse piispa tulee suorittamaan toimituksen: desakralisaation. En ole aiemmin osallistunut kyseiseen seremoniaan ja ehkä siksi mieleni on askarrellut viime päivinä asian kimpussa.

Mikä on pyhää tai millaisten asioiden pitää toteutua, jotta jokin asia tai paikka on pyhä? Rippikoululaisille opetetaan pyhästä niin, että se on jotain tavallisesta erotettua, vaikka saattaa ulkoisesti näyttää samalta kuin tavallinen. Aivan kuten piha erotetaan aidalla ympäristöstään.

Nykypäivänä aika moni sellainen asia, jota aiemmin pidettiin pyhänä tai jota kunnioitettiin erottamalla se tavallisesta eli arkisesta, on muuttunut arkiseksi. Harva puhuu enää pyhävaatteista tai edes pyhäpäivästä. Luulen, että aika monelle myös jonkin pyhänä pidetyn asian kohtaaminen on siinä määrin vierasta, että ei ehkä oikein tiedetä miten siihen pitäisi suhtautua tai miten käyttäytyä ja osoittaa että tunnistaa pyhyyden läsnäolon. Ovathan nämä paljolti myös kulttuurisidonnaisia ja meidän kulttuurissamme pyhyydelle näyttää olevan aika vähän tilaa.

Kirkkovuodessa olemme siirtymässä jaksoon, jossa muistetaan sitä, miten Jumala toimii tässä maailmassa Pyhän Hengen välityksellä. Tällä tavoin myös meidän arkinen maailmamme voi saada kosketuksen Jumalan pyhyydestä. Jumalan pyhyyttä voi löytyä hyvinkin arkisten asioiden keskeltä, mutta myös sille erikseen erotetuista tiloista ja tilanteista.

Itselleni Salpausselän kirkon poistaminen kirkkokäytöstä ja pyhyyden merkkien poistaminen on ennen kaikkea yhden vaiheen päätös, koska pisimmän ajan elämästäni se on toiminut kotikirkkonani ja oli myös kirkko, jossa vastavihittynä pappina toimitin ensimmäiset jumalanpalvelukset. Kokemus pyhän läsnäolosta ei kuitenkaan poistu, sillä Jumalan Henki toimii maailmassa myös arjen keskellä.

Hanna Rikkanen
pappi Launeen srk

Joskus minun on vaikea rukoilla. On kiire, ajatukset harhailevat, kännykkä laulaa. Pysähtymiseen ei ole aikaa, ei jaksa keskittyä. Sanojakaan ei tahdo löytyä. Sellaisena hetkenä yksi rukous on tullut mieleen jostakin selkäytimestä: Tapahtukoon sinun tahtosi.

Isä meidän –rukous on ollut minulle aina rakas. Sen ulkoa opitut sanat maadoittavat tähän hetkeen. Rukouksen rytmi ja tutut sanat tuntuvat turvallisilta ja jollain tavoin lohduttavat. Rukouksen tie on luottamuksen tie: kun antaudun rukoukseen, en tiedä, mihin se minut johtaa. Voin vain rukoilla: tapahtukoon sinun tahtosi.

Rukous on minulle myös hiljaisuutta ja Jumalan läsnäolossa viipyilyä. Yksi kaikkein yksinkertaisimmista rukouksista sisältää vain kaksi sanaa: Herra, armahda. Tätä rukousta voi rukoilla missä ja milloin vain. Ja yllättäen saattaa käydä niin, että rukouksesta tulee yhtä luonteva osa päivittäistä elämäämme kuin hengittäminen.

Tänään voit yhtyä kanssani tähän yksinkertaiseen rukoukseen:

Herra, armahda.
Hiljenny Jumalan eteen omalla paikallasi ja omassa mielessäsi.
Anna aikaa Jumalan läsnäololle. Ja ota vastaan kaikki se, mitä Jumala sinulle tahtoo antaa.
Hartaasti minä odotin Herraa,
ja hän kumartui minun puoleeni ja kuuli huutoni.
Hän nosti minut kalliolle,
antoi lujan pohjan askelteni alle.
Hän antoi suuhuni uuden virren,
kiitoslaulun Jumalamme ylistykseksi.
(Psalmista 40)

Pauliina Hatakka

Tiistaina eduskunnassa jätetty opposition välikysymys osuu suomalaisen politiikan ytimeen. Hallitus tuli valtaan lupaamalla talouskasvua, velkaantumisen taittamista ja 100 000 uutta työpaikkaa. Kokoomus rakensi koko uskottavuutensa ajatukselle, että juuri se osaa hoitaa taloutta paremmin kuin muut. Nyt on aika katsoa tuloksia.

Suomen talouskasvu on jäänyt jälkeen monista muista Euroopan maista. Työttömyys on noussut nopeasti, konkurssit lisääntyvät ja yritysten näkymät heikkenevät. Monessa perheessä tulevaisuus näyttää epävarmemmalta kuin kolme vuotta sitten. Samalla myös valtion velka kasvaa edelleen.

Juuri tätä opposition välikysymys kysyy: missä on kokoomuksen talousosaaminen? Missä ovat ne kasvua ja työllisyyttä luovat ratkaisut, joista suomalaisille puhuttiin ennen vaaleja?

Liian usein hallitus yrittää selittää tilanteen maailman tapahtumilla. Totta kai sota Euroopassa, korkotason nousu ja maailmantalouden epävarmuus vaikuttavat myös Suomeen. Mutta kaikkea ei voi selittää ulkoisilla tekijöillä. Jos samaan aikaan monet muut Euroopan maat pärjäävät paremmin, on uskallettava katsoa myös peiliin.

Osa Suomen ongelmista on tällä hetkellä itse aiheutettuja. Hallitus on rakentanut politiikkansa leikkausten, vastakkainasettelun ja epävarmuuden varaan. Ajatus on ollut, että kun sosiaaliturvaa leikataan, työelämää heikennetään ja ihmisille syntyy enemmän painetta, syntyy myös enemmän kasvua. Näin ei ole tapahtunut.

Kun epävarmuus leviää koko yhteiskuntaan, ihmiset alkavat varoa. Kulutus vähenee. Asuntokauppa pysähtyy. Yritykset lykkäävät investointeja ja rekrytointeja. Talous ei kasva pelolla eikä jatkuvalla epävarmuudella. Se kasvaa luottamuksesta.

Juuri siksi hallituksen politiikassa on jotain perustavanlaatuisesti pielessä. Suomessa puhutaan jatkuvasti leikkaamisesta, mutta aivan liian vähän siitä, mistä uusi kasvu oikeasti syntyy.

Oppositio on esittänyt vaihtoehtoja koko vaalikauden ajan. Olemme esittäneet julkisen talouden tasapainottamista oikeudenmukaisemmin siten, ettei suurin taakka kohdistu pienituloisiin, opiskelijoihin, työttömiin ja lapsiperheisiin.
Mutta vielä tärkeämpää on ollut se, että puhumme kasvun kaasusta ja kytkimestä, ei vain velkajarrusta!

Suomi tarvitsee investointeja osaamiseen, koulutukseen, tutkimukseen ja teknologiaan. Tarvitsemme vahvempaa teollisuuspolitiikkaa ja uusia avauksia energiassa, datataloudessa ja digitaalisessa infrastruktuurissa. Tarvitsemme lisää yhteistyötä työmarkkinoille jatkuvan konfliktin sijaan.

Suomi tarvitsee myös aktiivista työllisyyspolitiikkaa. Liian moni nuori jää ilman ensimmäistä työpaikkaa. Liian moni pitkäaikaistyötön jää pysyvästi työelämän ulkopuolelle. Liian moni työkyvytön ihminen on edelleen työttömyystilastoissa, vaikka oikea paikka olisi eläkkeellä tai kuntoutuksessa.
Suomi tarvitsee realismia, mutta realismi ei tarkoita jatkuvaa synkkyyttä tai sitä, että kaikki ongelmat hyväksytään väistämättöminä. Realismi tarkoittaa sitä, että tunnustetaan myös omien päätösten vaikutukset.

Jos hallitus lupaa kasvua, mutta tuloksena on korkeampi työttömyys, heikompi luottamus ja kasvava velka, on täysin perusteltua kysyä: missä on kokoomuksen talousosaaminen?

Tämä kysymys ei ole vain opposition välikysymys. Se on tällä hetkellä yhä useamman suomalaisen kysymys.

Ville Skinnari

Tommi Niemelä ja Ilves putosivat kiekkofinaalista. Ilvekselle nauretaan ja Tommi Niemelä sanoo, ettei seuran suuruutta mitata mestaruuksilla. Mitaleita on Ilves saalistanut useita, toisaalta 2000-luvulla on liigassa vain kolme seuraa, jotka eivät ole
pelanneet finaaleissa. Sport, Jukurit ja oho Ilves! Niemelää pidetään Tammelan torilla herra Selittäjänä.

Ilves on alkanut minua säälittää. Ankaraa on yritys, mutta kun ei, niin ei. Joukkue sulaa, Niemelä sulaa. Ensi kaudella on taas uusi yritys. Ensi kaudella on taas uusi pettymys? Pettymykset kuuluvat urheiluun. Pettymykset kuuluvat elämään. Mutta rajansa kaikella.

Väärinkäsitysten välttämiseksi korostan pitäväni Niemelää edelleen erinomaisena valmentajana.

En ole sekaantunut millään lailla en Ilvekseen, en Tapparaan. Finaalissa olen voimakkaasti KooKoon puolella, koska heillä on Jouko Myrrä, Miska Siikonen ja varsinkin Lahden Reippaan värit. Lisäksi Kouvolan väreissä loista Tapparan hylkäämiä pelaajia, kärkenä maalivahti Kake Randelin, jonka nimen kuultuani alan aina laulaa hoilottaa ”Tarja Sinä rakas!”

Sääliksi käy myös Ilveksen jalkapalloilijat. Voittoja nolla ja mitaleista haaveillaan. Jos ei voittoja ala tulla, nähdään Lahdessa lauantaina 30.5. tamperelaisten penkillä uusi valmentaja. Jopa Rive Kanervaa veikkaillaan…

FC Lahti muuten pelaa kaksi kotiottelua ennen mainittua koitosta. Täyteen pottiin on oivat saumat, kun hiihtostadionille saapuvat pyhänä10.5. maarianhaminalaiset ja maanantaina 18.5. VPS. Uskon, että pinnoja on luvassa ja vieraistakin napsahtaa tasuri silloin tällöin.

Reipas käväisi Hesassa häviämässä  HIFK:lle 1-2. Kehitystä on tapahtunut. Edellisen kerran Reipas hävisi vastaavan pelin 0-2. Se oli vuonna 1973! Eikä tämä ole vinoilua, sitä en ikinä tee, kun on kysymys Reippaasta.

Vielä viesti äidilleni. Olet siellä jossain, vaikka oletkin aina täällä, mielessä. Ikävä on. Mutta se on lämpöinen, rauhallinen kaunis tunne, voimaa antava. Arttur Wiskarin laulun sanoin: ”Vaikket enää ole täällä, tunnen voimas olkapäällä.”

Hyvää Äitienpäivää! On vain yksi Äiti. Aina.

Raine Järvinen