Kuukausi: elokuu 2026

Minulla on ollut sähköpyörä yhdeksän vuotta. Olen saanut kyllästymiseen asti kertoa pyöräni hyödyistä. Yllättävän moni luulee, että sähköpyörä kulkee kunhan napista painaa. Ei, ei ja ei. Se ei liiku polkematta metriäkään. Uskokaa jo!

Tietysti kuntoilun kannalta tavallinen mankeli olisi parempi. Mutta kaikki eivät ole sellaisessa kunnossa kuin esimerkiksi puolivanha Mane Litmanen, joka painelee ilman sähköä Kärpäsenmäenkin vauhdilla ylös. No, vauhdilla ja vauhdilla. Pappa-Litillä onkin mahtava peruskunto.

Ajan vuodessa noin 4500 kilsaa. No, 4000. Ilman sähköpyörää ajaisin korkeintaan tonnin, tuskin sitäkään. Nyt eivät pelota tuulet, eivätkä tuiskut. Sähköpyörä kulkee myös ilman sähköä, mutta nykyisin ajan niin harvoin, hyvin harvoin. Ecolla painelen, ylämäissä normaalilla, highiä en juuri käytä.

Suosittelen. On se sähköpyöräilykin tehokasta. Katsokaa mun kroppaa, kun näemme!

– Spyörä on hyvä työmatkoilla ja torireissuilla, mutta kuntoiluun löytyy parempia ja halvempia ratkaisuja, sanoi kaverini Ossi ja kokeili sähköpyörääni. Ihastui?

Haluaisin sähköpyörästä ehdottomasti myös Teemu Selänteen mielipiteen.

Sähköpyörällä huristelee vaimonsa Merjan kanssa myös Myllypohjan oma poika Savonlinnasta jo lapsena loikannut Matti Satosalmi. Hän täytti tällä viikolla 70. Onnittelut vanhukselle.

Lopuksi puhe, jonka teki tekoäly, jota Masakin käyttää. Jelpin kyllä vähän.

”Seitsenkymmentä on mittarissasi. Kuka uskoisi? Ehkä aamukankeus paljastaa jotain, mutta asenteesi on yhä kuin 50 vuotta sitten.

Sanotaan, että ikä on vain numeroita, mutta 70 vuotta on laadun tae. Se on kuin hieno vuosikertaviini, joka on kypsynyt täydelliseen makuunsa. Sinun ei Matti tarvitse enää todistella kenellekään mitään. Saat virallisesti unohdella asioita ja syyttää siitä ikää. Ja ennenkaikkea saat nauttia elämän hedelmistä ilman kiirettä. Sinussa viisaus ja kokemus korvaavat nuoruuden hätäilyn.

Toivon, että tulevat vuodet tuovat terveyttä, uteliaisuutta ja aikaa nauttia juuri niistä asioista, joista eniten pidät, olkoon se sitten matkustelu, lastenhoito, kalastus tai leipominen.”

Raine Järvinen

Viime viikolla Lahden markkinoilla puhutuin aihe ei ollut maailmantilanne tai Suomen sekä Lahden massatyöttömyys. Eniten ihmisiä harmittaa Lahden joukkoliikenteen uudistuksen tuomat ongelmat. Linja-auto on monelle välttämätön jokapäiväiseen elämään ja siksi kiukun ymmärtää. Miksi Helsingistä joku on tullut Lahden liikenneverkkoa? Miksi enää ei pääse torille tai kaupungin toiselle puolelle bussilla? Miksi?

Näistä asioista ei päätä eduskunta tai Suomen hallitus, vaan Lahden kaupunki. Siksi on hyvä, että myös Lahden kaupungin liikenneasioita vastaavat päättäjät saivat saman palautteen ja ovat varmasti saaneet sitä jo aiemmin ja monesta kanavasta. Jopa kuljettajat ovat olleet minuun yhteydessä uudistuksen järjettömyydestä. Kääntyä pitää sellaisissa paikoissa, että tukitaan liikenne. Tämä kertoo siitä, että uudistuksessa ei ole kuultu käyttäjiä, tai edes kuljettajia. Toivottavasti järki voittaa tässäkin asiassa. Samaan aikaan ESS muuten uutisoi, että Lahdessa on eniten autoja Suomessa? Mitä jos on pakko pitää autoa, kun muuten ei pääse arkea tekemään? Ympäristökaupunki Lahti olisi voinut edes tehdä sähköautojen latauspisteitä ajoissa, nyt tilanne on vähän korjaantunut.

Muistan myös, kun Matkakeskus aloitti Lahdessa. Taksit haluttiin väkisin sumppuun henkilöautojen sekaan. Vaihtoehtojakin olisi ollut. Taksien ja henkilöautojen sekoittaminen ei toimi ja tämä näkyy esimerkiksi Tampereen asemalla, missä ruuhkat ovat vielä suurempia. Taksiala pyysi minua olemaan yhteydessä asiasta vastaaviin ja näin tein. Päätös oli kuulema vain jo tehty.
Samoin uudessa Matkakeskuksessa oli vaikea löytää oikeaa laituria. Usein tultiin kysymään mistä lähtee mikäkin bussi. Muistan itsekin, kun etsin kerran Heinolan bussia. Ei helppo harjoitus edes meille lahtelaisille. Nyt tätä asiaa on korjattu ja opasteita on tullut.

Mutta mitä isommat edellä sitä Lahti perässä. Muistan kun lentoaseman junarata avattiin ja moni ulkomaalainen ja ihan paikallinenkin oli aivan pihalla lentoaseman laiturilla. Miten tästä pääsee nopeimmin Helsinkiin? Molemmilla puolilla raiteilla luki kyltissä Helsinki. Toinen suunta menee Tikkurilan, toinen Myyrmäen kautta. Moni meistä tietää, että Tikkurilan kautta matka on nopeampi. Mutta kuinka moni? Soitin tästä Vantaan kaupungin liikenneasioita vastaavalle, joka sanoi, että kyllä se nyt on selvää: Tikkurilan kautta on nopeampaa. Kyllä! Mutta miksi tämä sitten ei voida sanoa selkeämmin opasteissa? Siksi, että Suomessa olemme insinöörikansa emmekä asiakaslähtöinen ajattelija. Tämä näkyy koko yhteiskunnassa. Korjataan asioita mitkä eivät ole rikki ja yritetään väkisin luoda uusia prosesseja pakkoihin missä niissä ei ole mitään järkeä. Asiakas ei aina ole oikeassa ja tässä tapauksessa ei edes voi olla koska heitä ei kuunnella.
Pitäisikö eduskunnassa kirjoittaa hankintalakiin tai siis seuraavan hallituksen tehdä sellainen esitys, että ”kysykää asiakkailta, miten tämä palvelu tulisi toteuttaa?”

Mankeli – pyörät ovat myös olleet paljon julkisuudessa. Moni meistä on ollut tyytyväinen siihen, että pyörän voi vuokrata helposti ja edullisesti. Vertailu Kuopioon on sekin ollut hyvä asia, jos ja kun halutaan katsoa kustannuksia. Liian moni pyörä on nyt kuitenkin ollut rikki ja tässä on varmasti mukana myös järjetöntä ilkivaltaa. Puhuin pyöriä huoltavan yrityksen kanssa ja prosentti on todella iso vahingoittuneille pyörille. Mankelit ovat kuitenkin paikkansa ansainneet ja monelle se on myös kuntoilun muoto ajaa pitkiä lenkkejä sähkön avustamana. Muutenkin sähköpyörä on hieno kulkuneuvo, vaikka ajan itse vielä ihan perinteisellä.

Siksi valtiovarainministeri Riikka Purran tekemä leikkaus sähköpyörien hankinnoista oli järjetön. Moni työsuhdematkustaja ja muukin olisi saanut tällä edulla paremman pyörän ja enemmän liikuntaa. Kyse ei ole mistään eliitin hifistelystä. Tavallisia kansalaisia ei tässäkään asiassa haluttu kuunnella. Muita lobbareita sitäkin enemmän.

Ville Skinnari

Kerran eräs lapsi laittoi eläinhahmoja pieneen laatikkoon ja alkoi pyörittää laatikkoa. Kun kysyin, mistä on kyse, hän vastasi: ”Minä kierrätän eli lelut kierivät”. Hänen vanhempansa olivat juuri puhuneet kierrätyksestä, ja hän luuli, että se tarkoittaa sitä, että lelut pyörivät eli kierivät.

Sanojen merkitys muuttuu aina matkalla: sanojan ja kuulijan välissä on tila, jossa liikkuvat erilaiset kokemukset, tulkinnat, pelot ja toiveet. Kuulijan voi olla hankala kuulla viestiä sillä tavalla, kun sanoja on tarkoittanut, varsinkin jos se on monitulkintainen tai herättää tunteita. Oikeastaan kaikki kuulemamme on tulkintaa, jota värittää se tapa, jolla ymmärrämme kuullun viestin.

Meillä ihmisillä on paha tapa puhua joskus juoruillen tai ikävään sävyyn. Tämä Jeesuksen sana muistuttaa meitä siitä, että tuolloin kyse on aina siitä henkilöstä, joka asian sanoo. Tarve puhua ikävästi kumpuaa ihmisen omasta sydämestä ja usein voi johtua esimerkiksi pelosta, kateudesta tai omasta epävarmuudesta. Toisessa voivat ärsyttää ne asiat, joita ei itsessään hyväksy tai joita haluaisi itselleen. Joskus on vaikea puhua toiselle kauniisti, jos ei ole tottunut puhumaan itselleenkään kauniisti.

Nykyään kommunikoidaan paljon tekstimuodossa. On helppo ymmärtää väärin, kun ei näe toisen ilmeitä ja eleitä. On myös valitettavasti helpompi kirjoittaa ikävästi kuin sanoa sama asia kasvotusten. Kasvotusten toisen kasvoilta voivat heijastua suru, viha tai pelko, jotka ihminen joutuu tuolloin kohtaamaan myös itsessään. Toisaalta on ihanaa jakaa se ilo ja riemu, jota voi yhdessä kokea, kun kehuu toista, on aidosti kiinnostunut toisen kokemuksista ja keskustelu soljuu.

Ensi sunnuntain aiheena kirkkovuodessa on ’Jeesus, parantajamme’. Päivän evankeliumitekstissä muistutetaan: ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu” (Matt. 12:34). Jumala kutsuu sydämiämme ja lahjoittaa meille armonsa. Hän rakastaa meitä jokaista äärettömästi. Rakastettuna on helpompi kohdata ja hyväksyä myös omat tunteet ilman, että purkaa niitä toiseen. Silloin, kun omat voimat eivät riitä, voi Jumalalta lainata rakkautta ja huokaista: ”Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista minut, anna vahva henki.” Ps. 51:12

Sofia Holopainen

Keskiviikkona Lahden torilla ja Iskun tehtaalla puhuin siitä, mistä Suomen kasvussa pitäisi lopulta olla kyse: suomalaisesta työstä ja Suomeen syntyvistä tuloista.

Hallitus sanoo talouden kasvavan. Kukaan ei vain halua sanoa mistä ne kasvun luvut nyt tulevat. Kasvun paras mittari on se, kuinka paljon uutta työtä ja tuloja syntyy Suomeen. Siihen tarvitaan yrityksille kysyntää, investointeja ja rahoitusta kasvuun.

Suomessa puhutaan paljon uusien yritysten ja investointien rahoittamisesta. Tarvitsemme kuitenkin toimivan kasvurahoitusmallin myös yrityksille, joilla ovat jo tehtaat, työntekijät, tuotteet ja asiakkaat. Tässä Helsinki ei kuuntele maakunnan yrityksiä.

Jos yritys investoi Suomeen, valmistaa täällä, hankkii Suomesta ja työllistää suomalaisia, järjestelmän pitää pystyä tukemaan sen uudistumista ja kasvua myös vaikean suhdanteen aikana.

Valtion tehtävä ei ole ylläpitää kannattamatonta liiketoimintaa, vaan mahdollistaa yritysten uudistuminen ja kannattava kasvu. Maakuntien yrityksiä pitää myös kuunnella Helsingissä. Rahoituksen ja kansainvälistymisen tuen mittareina pitää olla todellinen kysyntä, syntyvä kauppa, investoinnit ja suomalainen työ.

Lahden puu-, huonekalu- ja muotoiluosaaminen on hyvä esimerkki siitä, miten olemassa olevista vahvuuksista voidaan rakentaa tulevaisuutta.

Huonekaluteollisuus on nyt myös teknologiaa, mutta samalla tarvitaan käsityötä, materiaaliosaamista ja muotoilua, joita tekoäly ei yksin korvaa. Pohjois-Italia osoittaa, että korkean kustannustason Euroopassa voidaan rakentaa kansainvälisesti menestyvä miljardibisnes laadun, osaamisen, muotoilun ja vahvojen brändien varaan.

Suomen ja Lahden pitää löytää oma tapansa voittaa. Ei Pelicans menesty sillä että ostetaan vuosi kerrallaan ulkomaalaisia koppi täyteen. No ehkä pari hopeaa sillä saa mutta pitkässä juoksussa tulee noutaja.

Siksi on myös surullista, että lahtelainen Pro Puu -yhdistys on joutunut konkurssiin valtion järjestöavustusten leikkausten jälkeen. Puuseppien ja Sibeliustalon kotikaupungissa on häpeä, että perinteinen osaamisverkosto joudutaan lopettamaan. Korkean työttömyyden aikana olemassa olevaa osaamista pitää vahvistaa, ei antaa sen kadota.

Nyt pitää palata perusasioihin ja tehdä ne hyvin.

Luotetaan omaan osaamiseen, investoidaan omiin vahvuuksiimme ja autetaan suomalaisia yrityksiä menestymään. Tätä tarkoitan Back to basics -ajattelulla. Siitä syntyy meille työtä ja tuloja.

Ville Skinnari

Kirjoitan pari riviä kyläjuhlista. Hieno tapahtuma. Tuttuja tapasin, moni tunnisti, vaikka parta jäi aamulla ajamatta.

Koululle piti päästä. Kansakoulu palasi mieleeni. Lukemaankin opin, vaikka ylitöitä se vaati ja äidiltäni ahkeruutta. Kellon opin jääräpäisyyttäni. Koulu alkoi jossain vaiheessa iltapäivällä. Äiti laittoi herätyskellon emalivatiin ja soimaan, kun piti lähteä. En sitä kyttäämistä kauaa kestänyt ja opettelin ajat.

Hienolta näytti nykykoulu. Viihtyisää, uskoisin. En ymmärrä, ettei pulpeteissa ole säilytystilaa. Liikuntasalin näkeminen aiheutti rytmihäiriötä.

Tapasin nuorekkaat ja taitavat koulun ex-opet Jaanan ja Pekan. Joku muisteli Anneli Nortesuota lämmöllä. Markku Pekkalan nimen kuulin parikin kertaa. Joku entinen opettaja hänestä puhui pelastavana enkelinä vaikeissa tilanteissa.

Kyläjuhlissa oli paljon ohjelmaa. Musiikki pisti Mauri Hyökin tanssijalkaa vipattamaan rouvastaan puhumattakaan. En päässyt pidemmälle sanalle Antti Keskivälin kanssa, koska hän oli kansan ympäröimä. Anttiin eivät vuodet iske.

Poikkesin pihoissa. Kantosaarelta en Mikkoa löytänyt, mutta viehkeät ja kohteliaat tyttärensä kyllä. Ei ole omenat kauaksi pudonneet. Oisko Mikko minua muistanut?

Ari Lyytikän pihassa hörppäsin kahvit. Pelattiin muistoissamme isännän kanssa parit pelit. Muisteltiin esimerkiksi kuinka kova toppari oli Markku Repo.

Savutien kaupan huudeilla suuhun suhahti nallekarkkien maku. Vihdinkadun kirppiksiltä jäi vaivaamaan komea ruskea nahkatakki, joka vaikutti tarpeeksi isolta. Olisinko ujona saanut tingittyä?

Alussa totesin, että pari riviä. No, Anttilanmäki vei koko käden. Tehkää taas uudestaan kyläjuhla. Oisko (parin) vuoden päästä liikaa vaadittu? Nyt jäi takki ostamatta, muikut syömättä, Suosalo näkemättä ja Sirvon Antin baari kokematta.

Kiitos myös askeleista, 17380, tuli pyörittyä. Älä väitä, että, liioittelen. En…

Ai niin, pisteeksi iin päälle jätin viimeiseksi rakkaan kotikadun, Liisankadun. Miten ihmeessä päässäni alkoi soida Fredi? ”Kun Liisankatua takaisin kuljen kerran, niin tiedän, yhtä en koskaan saa. On nuoruusaika tuo jäänyt taa.”

Raine Järvinen

Rippikoulu on paljon muutakin kuin oppitunteja ja leiripäiviä. Se on paikka, jossa opetellaan elämää yhdessä: kuuntelemaan, auttamaan ja kantamaan vastuuta.

Moni nuori huomaa leirin aikana, että pienillä teoilla voi olla suuri merkitys. Ystävän kannustaminen, yhteisiin tehtäviin osallistuminen ja avun tarjoaminen tekevät leiristä paremman paikan kaikille.

Sunnuntain evankeliumissa (Matt. 21:28–32) Jeesus kertoo kahdesta pojasta. Toinen lupasi tehdä isän tahdon, mutta ei lähtenyt. Toinen taas vastasi ensin kieltävästi, mutta muutti mielensä ja meni.

Jeesus muistuttaa, että tärkeintä eivät ole sanat, vaan teot. Sama ajatus näkyy myös rippikoulussa. Kun ohjaaja kysyy: ”Kuka haluaa auttaa?” käsiä ei aina nouse heti. Silti juuri ne pienet auttamisen teot, kuten tavaroiden kantaminen, yhteisistä tiloista huolehtiminen ja vieruskaverin huomioiminen, rakentavat yhteishenkeä.

Jokainen voi omalla toiminnallaan tehdä leiristä turvallisen ja hyvän paikan. Rippikoulun tavoitteena ei ole, että kukaan olisi täydellinen. Sen sijaan se kutsuu kasvamaan uskossa ja lähimmäisenrakkaudessa sekä tekemään hyvää käytännössä.

Jeesuksen opetus muistuttaa meitä siitä, että usko näkyy ennen kaikkea siinä, miten kohtelemme toinen toistamme. Pienetkin teot voivat kertoa Jumalan rakkaudesta.

Eetu Tanskanen

Maailma muuttuu, mutta ihminen ei. Raamatun vanhat sanat osuvat oikeaan edelleen. Niin kuin vaikka tämä profeetta Jeremian puhe: ”Näin sanoo Herra: Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa, ottakaa oppia menneistä ajoista! Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä, niin löydätte rauhan. Näin sanoin, mutta te vastasitte: ”Emme kulje!” Minä asetin teidän turvaksenne myös vartiomiehiä ja sanoin teille: Kuunnelkaa torven ääntä! Mutta te vastasitte: ”Emme kuuntele!” (Jer. 6:16–17)

Jumala avaa eteemme hyvän elämän tien, mutta se tie ei hevillä kelpaa ihmiselle. Haluamme olla niitä, jotka kulkevat omia polkujaan. Ja sitten eteen tulee vaikeuksia. Omat arvioinnit eivät ole vieneet hyvää suuntaan. Ihminen on pysynyt myös uhmakkuudessaan ihan samana. Jo lapsilla tulee tahtoikä ja vastustaminen: jos jotain pyydetään, niin tekee mieli tehdä juuri päinvastoin. Näin käy myös tuossa raamatunkohdassa. Kun Jumala näyttää oikean tien ja kehottaa kulkemaan sitä, kansa vastaa kädet puuskassa: ”Emme kulje!”

Kun vartiomiehet ja torven ääni ohjaavat eteenpäin, kansa tukkii korvansa ja sanoo: ”Emme kuuntele!” Mutta Jumala on onneksi armollinen ja pitkämielinen. Hän etsii ihmistä koko elämän ajan. Hän näyttää oikeaa suuntaa yhä uudelleen. Hän neuvoo rakkaasti: kulje tahtoni tietä, kuuntele minun ääntäni, niin löydät rauhan ja sovituksen.

Riitta Särkiö

Puolustus, turvallisuus, kokonaisturvallisuus ovat olleet viime vuosien avainsanoja ja syystäkin. Mutta yksi asia on vieläkin keskeisempi ja kertoo nykyisestä Suomesta ja sen hallituksesta kaiken: Suomi ei enää puolusta heikompiaan. Kesän aikana Orpon ja Purran hallitus on tehnyt viimeistään näkyväksi oman arvomaailmansa.

Kokoomus osoitti Helsinki Garden -päätöksessä, että poikkeuksellista valtionrahoitusta voidaan järjestää nopeasti, kun poliittista tahtoa löytyy. Eduskunta kutsuttiin koolle ja tuki peruttiin. Garden rahoitus ei ollut edes ainoa, missä ohitettiin virkamiesten puolueeton valmistelu, mutta se nostettiin nyt tikun nokkaan. Vielä eduskunnassakin kokoomus kehtasi väittää kansanedustaja Timo Heinosen suulla, että Garden hankkeesta olisi opetus – ja kulttuuriministeriössä päätetty ja viittasi Valtion liikuntaneuvostoon. Olen ollut ollut liikuntaneuvoston jäsen 2015–2019 eikä neuvosto päätä mistään, vaan antaa lausuntoja. Eikä Garden ollut edes silläkään listalla. Mutta se siitä. Tänä päivänä tuntuu siltä, että totuus on toissijaista – joillekin on pääasia, että suu käy ja otsikoita syntyy.

Perussuomalaiset ovat hyvästelleet vennamolaiset juurensa viimeistään tällä vaalikaudella. Kaikkein heikoimmassa asemassa olevien suomalaisten asema ei kiinnosta enää missään muodossa. Kyse ei siis enää ole vain maahanmuutosta, vaan tavallisista suomalaisista, joilla on vaikea elämäntilanne. Ja se tilanne voi tulle kenelle tahansa meistä! Järjettömät leikkaukset järjestöjen rahoituksesta iskevät juuri heihin, kuten myös sosiaaliturvan leikkaukset.

Tapasin tällä viikolla Lahdessa Päijät-Hämeen järjestöjen edustajia. Nyt ei rikota vain järjestöjen rahoitusta. Nyt rikotaan suomalaista mallia. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan vahvuus ei ole koskaan rakentunut pelkästään julkisen sektorin varaan. Sen perustana on ollut kumppanuus, jossa julkinen sektori, yritykset ja järjestöt täydentävät toisiaan. Järjestöt tavoittavat ne ihmiset, joita mikään muu ei tavoita. Ne ehkäisevät syrjäytymistä, tukevat mielenterveyttä, auttavat lapsiperheitä, omaishoitajia, ikääntyneitä, työttömiä, päihdekuntoutujia, lähisuhdeväkivallan uhreja ja monia muita. Ne tarjoavat vertaistukea, neuvontaa ja toivoa silloin, kun ihminen ei enää jaksa yksin. Tätä työtä ei voi korvata yhdellä viranomaisella tai digitaalisella palvelulla. Silti juuri tähän työhön hallitus kohdistaa mittavat leikkaukset.

Päijät-Hämeessä vaikutukset näkyvät jo nyt. Järjestöjen mukaan kehittämishankkeita lopetetaan, työntekijöitä vähennetään ja vapaaehtoistoimintaa joudutaan supistamaan. Samalla katoaa osa siitä turvaverkosta, joka estää ongelmia kasvamasta paljon suuremmiksi.

Tilannetta pahentaa se, että samaan aikaan myös Kelan toimintaan kohdistuneet säästöt ja organisaatiomuutokset ovat vaikeuttaneet monen suomalaisen arkea. Yhä useampi hakee apua siksi, että perusturvan saaminen viivästyy tai asiointi on muuttunut aiempaa vaikeammaksi. Kun rahaa ei ole ruokaan, vuokraan tai lääkkeisiin, järjestöistä on tullut monelle viimeinen turvaverkko. Ja juuri tältä viimeiseltä turvaverkolta hallitus leikkaa.

Tämä on myös huonoa talouspolitiikkaa. Jokainen ajoissa annettu tuki säästää myöhemmin moninkertaiset kustannukset sosiaali- ja terveyspalveluissa, mielenterveyspalveluissa, lastensuojelussa ja työllisyyden hoidossa. Mutta tätä kulmaa ei edes media tuo esille.

Tämän hallituksen arvovalinta on ollut selvä. Kun rahaa on haluttu löytää, sitä on löytynyt. Kun säästöjä on haluttu tehdä, ne on kohdistettu myös niihin toimijoihin, jotka auttavat kaikkein heikoimmassa asemassa olevia suomalaisia.

Amerikka ensin? Kyse on suomalaisen yhteiskuntamallin tietoisesta muuttamisesta ja näyttää siltä, että Amerikan ihannointi ei jää vain mielistelyksi, vaan myös arvomaailman apinointi on tullut mukaan. Se on arvovalinta, jonka seuraukset näkyvät ensimmäisenä kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten elämässä – mutta lopulta koko suomalaisessa yhteiskunnassa.

Ville Skinnari

En kirjoita MM-kisoista, vaikka juttua piisaisi. Viime viikonloppuna oli nimittäin merkittävämpi turnaus, kävelyjalkapallon SM-kisat Kangasalla. Reipas osallistui vihdoinkin, ja mukaan tarttui lajin historian ensimmäiset lahtelaiset kävelymitalit.

Matkalla finaaliin viirupaidat kaatoivat hesalaiset, porilaiset ja toijalalaiset. Loppuottelu meni jatkoajalle. Noin 18 sekuntia ennen loppua Kangasalan Voitto pamautti ansaitun voittomaalin.

Kävelyfutis ei ole ennen lahtelaisia sytyttänyt. Nyt kipinä löytyi. ”Täähän on hauskaa ja yllättävän rankkaa. Ensi vuonna taas.” Siinä kommentteja. Ei pidä ennen kokeilua väheksyä.

Eräs pelaaja totesi, että vois kai joku harrastus pöllömpääkin olla. Heitin vitsillä, että ai golf? Mies mulkaisi ja keskustelu oli ohi.

Maalivahti Risto Saloranta loisti, haamutorjunta seurasi toistaan. Kippari Heikki Salminen voitti kaksinkamppailut 96 prosentisesti. Oli myös mukava huomata, että pelisilmä ja syöttötaito voivat kehittyä vanhuudessakin.

Voimapesä Teijo Kaikkosen alkupotku oli huti, mut sitten tuli kaamea kuti, joka pani verkot tötterölle. Petri Kasakkamäki pelasi monella paikalla tonttinsa aina täyttäen. Sitkeä kuin tilliliha. Äityi kunnolla lajia kehumaan.

Kerin tykki Antti Kumpulainen jätti jälkensä. Hän pamautti sellaisen maalin, että vaksit vieläkin koittavat saada tärinän loppumaan. Maalista, ei Antista, joka kertoo torilla lisää.

Jouni Ukkonen suojasi taidolla, eteni vahvasti ja jakeli namuja. Ahertaja Seppo Kuivalainen pisti pallon aina omille. Ilpo Talvio nousi turnauksen tähtikentälliseen. Hankintani osui nappiin.

Mauri Karppisen nousu jatkuu. Puolustaja on oppinut hyökkäämään. Mauri pelasi Toukolan Teräksen riveissä hopealle myös seiskakymppisten kisoissa, joten hänet nimeän Lahden vuoden 2026 kävelyfutaajaksi. Isolla koolla.

Huoltaja Kake Kaija hoiti hommansa erinomaisesti. Juomaa ja jäätä riitti. Kuten vammoja. Ja kellosta piti huolen.

Itselleni oli herkkää pukea viirupaita 52 vuoden tauon jälkeen. Olin piilokärki sanan varsinaisessa merkityksessä. Meinasin tehdä maalin, mutta sen molari esti (puoli)rikollisin keinoin. Esitin länkiharhautuksen, josta kohistaan vuosi. Kaksikin.

Nyt lukijani kävelemään, pallon kanssa tai ilman. Lauantaina loistavia kohteita Kisapuiston Kortteliliigapäivä tai Anttilanmäen kyläjuhla. Mieli tekis…

Raine Järvinen