Vuosi: 2026

Hallitus piti tällä viikolla vaalikauden viimeisen budjettiriihensä. Yksi sen kovimmista ratkaisuista koskee sosiaali- ja terveysjärjestöjä. STEA-avustuksiin kohdistuvat mittavat leikkaukset toteutuvat, eikä ministeri Rydmanin linjaamiin leikkauksiin tullut järjestöjen odottamaa muutosta. Valtiontalouden mittakaavassa kyse on pienestä rahasta. Sote-järjestöjen valtionavustukset ovat vain murto-osa valtion budjetista. Apua tarvitseville ihmisille niiden merkitys on mittaamaton.

Järjestöjen hätä on nyt käsin kosketeltava. Kyse ei ole ensisijaisesti organisaatioista, toimistoista tai hallinnosta. Kyse on ihmisistä ja heidän arjessansa selviytymisestä. Kehitysvammaliiton toiminta on vakavasti uhattuna. Papunet tarjoaa palveluja ihmisille, joille puhuminen tai viestiminen on vaikeaa. Autismiliitto ja monet muut järjestöt ovat rakentaneet vuosikymmenten aikana erityisosaamista, jota suomalainen yhteiskunta tarvitsee .

Olen saanut surullisia viestejä myös Lahdesta. Niiden sisältö kiteytyy yhteen kysymykseen: miten meidän perheellemme nyt käy? Vammaisuus, läheisen sairastuminen, mielenterveysongelma tai perhettä kohtaava kriisi voi tulla kenen tahansa elämään. Yhteiskunnan arvon mitta näkyy siinä, miten ihminen silloin kohdataan.

Suomen suorituskykyä mitataan myös sillä, miten puolustamme heikoimmassa asemassa olevia ja autamme ihmisiä takaisin osaksi yhteiskuntaa. Tavoitteena pitää olla mahdollisimman monelle tie opiskeluun, työhön, osallisuuteen ja tavalliseen arkeen. Kaikille se ei sairauden, vamman, iän tai elämäntilanteen vuoksi ole mahdollista. Silloinkin yhteiskunnan tehtävä on pitää ihminen mukana ja varmistaa, ettei hän jää yksin.

Nyt hyvinvointiyhteiskunnan työnjakoa muutetaan nopeasti. Siksi hallituksen pitäisi pystyä vastaamaan kysymykseen: kuka tekee jatkossa sen työn, jonka järjestöt tekevät nyt? Avun tarve ei katoa leikkauspäätöksellä. Kun ennaltaehkäisevää mielenterveys- ja päihdetyötä vähennetään, ongelmat siirtyvät helposti raskaampiin ja kalliimpiin palveluihin. Sama koskee väkivallan ehkäisyä, vammaisten palveluja sekä lasten, vanhusten ja perheiden tukemista.

Myös järjestökenttää pitää uudistaa. Hallintoa voidaan keventää, päällekkäisyyksiä poistaa ja rahoituksen vaikuttavuutta arvioida kriittisesti. Nyt leikkausten mittakaava uhkaa kuitenkin kokonaisia toimintoja ja vuosikymmenten aikana rakennettua osaamista. Niiden rakentaminen myöhemmin uudelleen tulee huomattavasti säästöjä kalliimmaksi. Siksi seuraavassa hallitusohjelmassa tulee vakavasti pohtia sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoituksen pitkäjänteistä turvaamista.

Suomi on valmis sitoutumaan puolustusmenojen nostamiseen viiteen prosenttiin bruttokansantuotteesta, koska turvallisuus ja suorituskyky tarvitsevat pitkäjänteisen rahoituksen. Miksi emme samalla määrittelisi järjestöjen tärkeälle työlle omaa, riittävää ja ennustettavaa osuutta julkisesta rahoituksesta? Ajatus ei ole uusi. Raha-automaattiyhdistyksen aikana järjestötyöllä oli oma rahoituspohjansa. Järjestelmä on muuttunut, mutta sen perusajatus on ollut selvä: yhteiskunnalle tärkeä työ tarvitsee vakaan rahoituksen yli yksittäisten budjettivuosien.

Turvallisuus on paljon muutakin kuin sotilaallista suorituskykyä. Se on myös ihmisten toimintakykyä, osallisuutta ja luottamusta siihen, että vaikeassa tilanteessa yhteiskunta kantaa. Puolustusmäärärahoilla rakennamme Suomen ulkoista turvallisuutta. Järjestöjen ja hyvinvointipalvelujen kautta vahvistamme yhteiskunnan sisäistä kestävyyttä. Vahva Suomi tarvitsee molempia. Seuraavan hallitusohjelman on aika tunnustaa tämä myös rahoituksessa.

Ville Skinnari

Kilpurin muistan omilta pelivuosiltani. Hän oli erotuomari, pakki, huoltaja ja mikä milloinkin. Kilpurin ollessa molarina yllätin hänet jonkun kerran. Tai aika kultaa muistot. Hieno jälki on jäänyt miehestä mieleen.

Persoonia tarvitaan. Peli-Veikot perustettiin 1905 Viipurissa. Alkuperäinen nimi oli Voimistelu- ja Urheiluseura Weikot. Välillä toiminta hiipui, mutta seuran henki säilyi ja 1923 Armas Salminen perusti Sorvalin Veikot- nimisen urheiluseuran.

Juoksija Eino Leino ja painonnostaja Väinö Kokkinen menestyivät ja edustivat Suomea olympialaisissa. Sotien jälkeen seura siirtyi Lahteen ja päälajiksi vakiintui jalkapallo. Menestys oli vaihtelevaa. Nelosdivari muodostui sarjatasoksi vuosiksi. Jopa nousu olisi ollut mahdollista, mutta joukkue hävisi karsinnat taktisesti. Talous ja pelaajamäärä eivät olisi riittäneet. Maalivahti Kai Vauhkala ja puolustuksen Mika Törnwall olisivat kyllä pärjänneet korkeallakin tasolla.

Peven toiminnan ytimessä on aina ollut peli-ilo. Seura on tarjonnut mahdollisuuden liikuntaan, ystävyyteen ja kulttuurien kohtaamiseen. Pelaajia on ollut vuosien varrelta mm. Marokosta, Syyriasta, Kiinasta ja Virosta. Tämän päivän tunnetuin pelaaja on Viktor Alonen, joka on pelannut Viron A-maajoukkueessa 71 virallista ottelua.

Peven syyskausi 45-vuotiaissa on alkanut komeasti. Esimerkiksi vaarallinen ja vahva FC Elite kaatui 5-3. Jari Kuokkanen teki kaksi maalia, Juha Kinnunen, MVP Said Aamarri ja Vitali Riabinin yhden mieheen. Petri Kasakkamäki palkittiin ennen ottelua juhlallisesti yllätyspalkinnolla, jonka säilyvyyttä epäilen.

Onnea 121-vuotias seura. Onnea Yli-Savolat, Kilpuri, Fabio Oula ja Veli-Matti Seppälä muutaman kuuluisan peveläisen mainitakseni.

Ja vielä Kortteliliiga. Se on matkalla kohti Peven ikää. Ei sentään vielä. Jalkapallossa kausi huipentuu 5.9. pienkentän finaaleihin ja suuren suosion saavuttaneen mölkyn finaaleihin samana päivänä. Saamani tiedon mukaan Team Lokin Marko Lusi on takuuvarma heittäjä. Sami ”Tase” Nieminen voitti pappaliigan pistepörssin jalkapallossa. Pelimiehiä…

Raine Järvinen

Kiitollisuuden sunnuntain tärkeä raamatunkertomus on Jeesuksen ja kymmenen spitaalisen kohtaaminen.

Paha, helposti tarttuva spitaali eristi ihmisen toisista. Spitaalisen piti huutaa vastaantuleville: ”saastainen”, jottei kukaan tulisi lähelle. Jeesukselle nämä miehet kuitenkin huusivat: ”Jeesus, armahda meitä!” Jeesus ei spitaalia pelännyt. Hän paransi miehet. Ei kuitenkaan siinä hetkessä, vaan miesten ollessa matkalla pappien luo.

Juutalaisten säädösten mukaan papin piti nimittäin varmistaa spitaalisen parantuminen. Kaikki miehet parantuivat, mutta vain yksi (halveksittu samarialainen!) palasi kiittämään Jeesusta. Kiitollisuus kertoi miehen uskosta Jeesukseen, luottamuksesta Vapahtajaan. Siksi tämä yksi sai enemmän kuin muut. Hän pelastui.

Jokaisella on elämässään aihetta kiittää, mutta usein kiitosaiheet unohtuvat. Ehkä älyän ja muistan kiittää vain yhdestä asiasta, kun aiheita olisi kymmenen ja vaikka kuinka paljon.

Jumalan kiittäminen merkitsee sitä, että ymmärrän kaiken hyvän tulevan häneltä. Jeesuksen kiittäminen kertoo uskosta häneen.

Jumala, avaa tänään silmämme näkemään sinun suuret ja pienet lahjasi.

Kiitos kaikesta! Kiitos, että annoit Jeesuksen meille auttajaksi ja pelastajaksi.
Auta, että voisimme elää elämäämme kiitollisina. Aamen.

Riitta Särkiö

Minulla on ollut sähköpyörä yhdeksän vuotta. Olen saanut kyllästymiseen asti kertoa pyöräni hyödyistä. Yllättävän moni luulee, että sähköpyörä kulkee kunhan napista painaa. Ei, ei ja ei. Se ei liiku polkematta metriäkään. Uskokaa jo!

Tietysti kuntoilun kannalta tavallinen mankeli olisi parempi. Mutta kaikki eivät ole sellaisessa kunnossa kuin esimerkiksi puolivanha Mane Litmanen, joka painelee ilman sähköä Kärpäsenmäenkin vauhdilla ylös. No, vauhdilla ja vauhdilla. Pappa-Litillä onkin mahtava peruskunto.

Ajan vuodessa noin 4500 kilsaa. No, 4000. Ilman sähköpyörää ajaisin korkeintaan tonnin, tuskin sitäkään. Nyt eivät pelota tuulet, eivätkä tuiskut. Sähköpyörä kulkee myös ilman sähköä, mutta nykyisin ajan niin harvoin, hyvin harvoin. Ecolla painelen, ylämäissä normaalilla, highiä en juuri käytä.

Suosittelen. On se sähköpyöräilykin tehokasta. Katsokaa mun kroppaa, kun näemme!

– Spyörä on hyvä työmatkoilla ja torireissuilla, mutta kuntoiluun löytyy parempia ja halvempia ratkaisuja, sanoi kaverini Ossi ja kokeili sähköpyörääni. Ihastui?

Haluaisin sähköpyörästä ehdottomasti myös Teemu Selänteen mielipiteen.

Sähköpyörällä huristelee vaimonsa Merjan kanssa myös Myllypohjan oma poika Savonlinnasta jo lapsena loikannut Matti Satosalmi. Hän täytti tällä viikolla 70. Onnittelut vanhukselle.

Lopuksi puhe, jonka teki tekoäly, jota Masakin käyttää. Jelpin kyllä vähän.

”Seitsenkymmentä on mittarissasi. Kuka uskoisi? Ehkä aamukankeus paljastaa jotain, mutta asenteesi on yhä kuin 50 vuotta sitten.

Sanotaan, että ikä on vain numeroita, mutta 70 vuotta on laadun tae. Se on kuin hieno vuosikertaviini, joka on kypsynyt täydelliseen makuunsa. Sinun ei Matti tarvitse enää todistella kenellekään mitään. Saat virallisesti unohdella asioita ja syyttää siitä ikää. Ja ennenkaikkea saat nauttia elämän hedelmistä ilman kiirettä. Sinussa viisaus ja kokemus korvaavat nuoruuden hätäilyn.

Toivon, että tulevat vuodet tuovat terveyttä, uteliaisuutta ja aikaa nauttia juuri niistä asioista, joista eniten pidät, olkoon se sitten matkustelu, lastenhoito, kalastus tai leipominen.”

Raine Järvinen

Viime viikolla Lahden markkinoilla puhutuin aihe ei ollut maailmantilanne tai Suomen sekä Lahden massatyöttömyys. Eniten ihmisiä harmittaa Lahden joukkoliikenteen uudistuksen tuomat ongelmat. Linja-auto on monelle välttämätön jokapäiväiseen elämään ja siksi kiukun ymmärtää. Miksi Helsingistä joku on tullut Lahden liikenneverkkoa? Miksi enää ei pääse torille tai kaupungin toiselle puolelle bussilla? Miksi?

Näistä asioista ei päätä eduskunta tai Suomen hallitus, vaan Lahden kaupunki. Siksi on hyvä, että myös Lahden kaupungin liikenneasioita vastaavat päättäjät saivat saman palautteen ja ovat varmasti saaneet sitä jo aiemmin ja monesta kanavasta. Jopa kuljettajat ovat olleet minuun yhteydessä uudistuksen järjettömyydestä. Kääntyä pitää sellaisissa paikoissa, että tukitaan liikenne. Tämä kertoo siitä, että uudistuksessa ei ole kuultu käyttäjiä, tai edes kuljettajia. Toivottavasti järki voittaa tässäkin asiassa. Samaan aikaan ESS muuten uutisoi, että Lahdessa on eniten autoja Suomessa? Mitä jos on pakko pitää autoa, kun muuten ei pääse arkea tekemään? Ympäristökaupunki Lahti olisi voinut edes tehdä sähköautojen latauspisteitä ajoissa, nyt tilanne on vähän korjaantunut.

Muistan myös, kun Matkakeskus aloitti Lahdessa. Taksit haluttiin väkisin sumppuun henkilöautojen sekaan. Vaihtoehtojakin olisi ollut. Taksien ja henkilöautojen sekoittaminen ei toimi ja tämä näkyy esimerkiksi Tampereen asemalla, missä ruuhkat ovat vielä suurempia. Taksiala pyysi minua olemaan yhteydessä asiasta vastaaviin ja näin tein. Päätös oli kuulema vain jo tehty.
Samoin uudessa Matkakeskuksessa oli vaikea löytää oikeaa laituria. Usein tultiin kysymään mistä lähtee mikäkin bussi. Muistan itsekin, kun etsin kerran Heinolan bussia. Ei helppo harjoitus edes meille lahtelaisille. Nyt tätä asiaa on korjattu ja opasteita on tullut.

Mutta mitä isommat edellä sitä Lahti perässä. Muistan kun lentoaseman junarata avattiin ja moni ulkomaalainen ja ihan paikallinenkin oli aivan pihalla lentoaseman laiturilla. Miten tästä pääsee nopeimmin Helsinkiin? Molemmilla puolilla raiteilla luki kyltissä Helsinki. Toinen suunta menee Tikkurilan, toinen Myyrmäen kautta. Moni meistä tietää, että Tikkurilan kautta matka on nopeampi. Mutta kuinka moni? Soitin tästä Vantaan kaupungin liikenneasioita vastaavalle, joka sanoi, että kyllä se nyt on selvää: Tikkurilan kautta on nopeampaa. Kyllä! Mutta miksi tämä sitten ei voida sanoa selkeämmin opasteissa? Siksi, että Suomessa olemme insinöörikansa emmekä asiakaslähtöinen ajattelija. Tämä näkyy koko yhteiskunnassa. Korjataan asioita mitkä eivät ole rikki ja yritetään väkisin luoda uusia prosesseja pakkoihin missä niissä ei ole mitään järkeä. Asiakas ei aina ole oikeassa ja tässä tapauksessa ei edes voi olla koska heitä ei kuunnella.
Pitäisikö eduskunnassa kirjoittaa hankintalakiin tai siis seuraavan hallituksen tehdä sellainen esitys, että ”kysykää asiakkailta, miten tämä palvelu tulisi toteuttaa?”

Mankeli – pyörät ovat myös olleet paljon julkisuudessa. Moni meistä on ollut tyytyväinen siihen, että pyörän voi vuokrata helposti ja edullisesti. Vertailu Kuopioon on sekin ollut hyvä asia, jos ja kun halutaan katsoa kustannuksia. Liian moni pyörä on nyt kuitenkin ollut rikki ja tässä on varmasti mukana myös järjetöntä ilkivaltaa. Puhuin pyöriä huoltavan yrityksen kanssa ja prosentti on todella iso vahingoittuneille pyörille. Mankelit ovat kuitenkin paikkansa ansainneet ja monelle se on myös kuntoilun muoto ajaa pitkiä lenkkejä sähkön avustamana. Muutenkin sähköpyörä on hieno kulkuneuvo, vaikka ajan itse vielä ihan perinteisellä.

Siksi valtiovarainministeri Riikka Purran tekemä leikkaus sähköpyörien hankinnoista oli järjetön. Moni työsuhdematkustaja ja muukin olisi saanut tällä edulla paremman pyörän ja enemmän liikuntaa. Kyse ei ole mistään eliitin hifistelystä. Tavallisia kansalaisia ei tässäkään asiassa haluttu kuunnella. Muita lobbareita sitäkin enemmän.

Ville Skinnari

Kerran eräs lapsi laittoi eläinhahmoja pieneen laatikkoon ja alkoi pyörittää laatikkoa. Kun kysyin, mistä on kyse, hän vastasi: ”Minä kierrätän eli lelut kierivät”. Hänen vanhempansa olivat juuri puhuneet kierrätyksestä, ja hän luuli, että se tarkoittaa sitä, että lelut pyörivät eli kierivät.

Sanojen merkitys muuttuu aina matkalla: sanojan ja kuulijan välissä on tila, jossa liikkuvat erilaiset kokemukset, tulkinnat, pelot ja toiveet. Kuulijan voi olla hankala kuulla viestiä sillä tavalla, kun sanoja on tarkoittanut, varsinkin jos se on monitulkintainen tai herättää tunteita. Oikeastaan kaikki kuulemamme on tulkintaa, jota värittää se tapa, jolla ymmärrämme kuullun viestin.

Meillä ihmisillä on paha tapa puhua joskus juoruillen tai ikävään sävyyn. Tämä Jeesuksen sana muistuttaa meitä siitä, että tuolloin kyse on aina siitä henkilöstä, joka asian sanoo. Tarve puhua ikävästi kumpuaa ihmisen omasta sydämestä ja usein voi johtua esimerkiksi pelosta, kateudesta tai omasta epävarmuudesta. Toisessa voivat ärsyttää ne asiat, joita ei itsessään hyväksy tai joita haluaisi itselleen. Joskus on vaikea puhua toiselle kauniisti, jos ei ole tottunut puhumaan itselleenkään kauniisti.

Nykyään kommunikoidaan paljon tekstimuodossa. On helppo ymmärtää väärin, kun ei näe toisen ilmeitä ja eleitä. On myös valitettavasti helpompi kirjoittaa ikävästi kuin sanoa sama asia kasvotusten. Kasvotusten toisen kasvoilta voivat heijastua suru, viha tai pelko, jotka ihminen joutuu tuolloin kohtaamaan myös itsessään. Toisaalta on ihanaa jakaa se ilo ja riemu, jota voi yhdessä kokea, kun kehuu toista, on aidosti kiinnostunut toisen kokemuksista ja keskustelu soljuu.

Ensi sunnuntain aiheena kirkkovuodessa on ’Jeesus, parantajamme’. Päivän evankeliumitekstissä muistutetaan: ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu” (Matt. 12:34). Jumala kutsuu sydämiämme ja lahjoittaa meille armonsa. Hän rakastaa meitä jokaista äärettömästi. Rakastettuna on helpompi kohdata ja hyväksyä myös omat tunteet ilman, että purkaa niitä toiseen. Silloin, kun omat voimat eivät riitä, voi Jumalalta lainata rakkautta ja huokaista: ”Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista minut, anna vahva henki.” Ps. 51:12

Sofia Holopainen

Keskiviikkona Lahden torilla ja Iskun tehtaalla puhuin siitä, mistä Suomen kasvussa pitäisi lopulta olla kyse: suomalaisesta työstä ja Suomeen syntyvistä tuloista.

Hallitus sanoo talouden kasvavan. Kukaan ei vain halua sanoa mistä ne kasvun luvut nyt tulevat. Kasvun paras mittari on se, kuinka paljon uutta työtä ja tuloja syntyy Suomeen. Siihen tarvitaan yrityksille kysyntää, investointeja ja rahoitusta kasvuun.

Suomessa puhutaan paljon uusien yritysten ja investointien rahoittamisesta. Tarvitsemme kuitenkin toimivan kasvurahoitusmallin myös yrityksille, joilla ovat jo tehtaat, työntekijät, tuotteet ja asiakkaat. Tässä Helsinki ei kuuntele maakunnan yrityksiä.

Jos yritys investoi Suomeen, valmistaa täällä, hankkii Suomesta ja työllistää suomalaisia, järjestelmän pitää pystyä tukemaan sen uudistumista ja kasvua myös vaikean suhdanteen aikana.

Valtion tehtävä ei ole ylläpitää kannattamatonta liiketoimintaa, vaan mahdollistaa yritysten uudistuminen ja kannattava kasvu. Maakuntien yrityksiä pitää myös kuunnella Helsingissä. Rahoituksen ja kansainvälistymisen tuen mittareina pitää olla todellinen kysyntä, syntyvä kauppa, investoinnit ja suomalainen työ.

Lahden puu-, huonekalu- ja muotoiluosaaminen on hyvä esimerkki siitä, miten olemassa olevista vahvuuksista voidaan rakentaa tulevaisuutta.

Huonekaluteollisuus on nyt myös teknologiaa, mutta samalla tarvitaan käsityötä, materiaaliosaamista ja muotoilua, joita tekoäly ei yksin korvaa. Pohjois-Italia osoittaa, että korkean kustannustason Euroopassa voidaan rakentaa kansainvälisesti menestyvä miljardibisnes laadun, osaamisen, muotoilun ja vahvojen brändien varaan.

Suomen ja Lahden pitää löytää oma tapansa voittaa. Ei Pelicans menesty sillä että ostetaan vuosi kerrallaan ulkomaalaisia koppi täyteen. No ehkä pari hopeaa sillä saa mutta pitkässä juoksussa tulee noutaja.

Siksi on myös surullista, että lahtelainen Pro Puu -yhdistys on joutunut konkurssiin valtion järjestöavustusten leikkausten jälkeen. Puuseppien ja Sibeliustalon kotikaupungissa on häpeä, että perinteinen osaamisverkosto joudutaan lopettamaan. Korkean työttömyyden aikana olemassa olevaa osaamista pitää vahvistaa, ei antaa sen kadota.

Nyt pitää palata perusasioihin ja tehdä ne hyvin.

Luotetaan omaan osaamiseen, investoidaan omiin vahvuuksiimme ja autetaan suomalaisia yrityksiä menestymään. Tätä tarkoitan Back to basics -ajattelulla. Siitä syntyy meille työtä ja tuloja.

Ville Skinnari

Kirjoitan pari riviä kyläjuhlista. Hieno tapahtuma. Tuttuja tapasin, moni tunnisti, vaikka parta jäi aamulla ajamatta.

Koululle piti päästä. Kansakoulu palasi mieleeni. Lukemaankin opin, vaikka ylitöitä se vaati ja äidiltäni ahkeruutta. Kellon opin jääräpäisyyttäni. Koulu alkoi jossain vaiheessa iltapäivällä. Äiti laittoi herätyskellon emalivatiin ja soimaan, kun piti lähteä. En sitä kyttäämistä kauaa kestänyt ja opettelin ajat.

Hienolta näytti nykykoulu. Viihtyisää, uskoisin. En ymmärrä, ettei pulpeteissa ole säilytystilaa. Liikuntasalin näkeminen aiheutti rytmihäiriötä.

Tapasin nuorekkaat ja taitavat koulun ex-opet Jaanan ja Pekan. Joku muisteli Anneli Nortesuota lämmöllä. Markku Pekkalan nimen kuulin parikin kertaa. Joku entinen opettaja hänestä puhui pelastavana enkelinä vaikeissa tilanteissa.

Kyläjuhlissa oli paljon ohjelmaa. Musiikki pisti Mauri Hyökin tanssijalkaa vipattamaan rouvastaan puhumattakaan. En päässyt pidemmälle sanalle Antti Keskivälin kanssa, koska hän oli kansan ympäröimä. Anttiin eivät vuodet iske.

Poikkesin pihoissa. Kantosaarelta en Mikkoa löytänyt, mutta viehkeät ja kohteliaat tyttärensä kyllä. Ei ole omenat kauaksi pudonneet. Oisko Mikko minua muistanut?

Ari Lyytikän pihassa hörppäsin kahvit. Pelattiin muistoissamme isännän kanssa parit pelit. Muisteltiin esimerkiksi kuinka kova toppari oli Markku Repo.

Savutien kaupan huudeilla suuhun suhahti nallekarkkien maku. Vihdinkadun kirppiksiltä jäi vaivaamaan komea ruskea nahkatakki, joka vaikutti tarpeeksi isolta. Olisinko ujona saanut tingittyä?

Alussa totesin, että pari riviä. No, Anttilanmäki vei koko käden. Tehkää taas uudestaan kyläjuhla. Oisko (parin) vuoden päästä liikaa vaadittu? Nyt jäi takki ostamatta, muikut syömättä, Suosalo näkemättä ja Sirvon Antin baari kokematta.

Kiitos myös askeleista, 17380, tuli pyörittyä. Älä väitä, että, liioittelen. En…

Ai niin, pisteeksi iin päälle jätin viimeiseksi rakkaan kotikadun, Liisankadun. Miten ihmeessä päässäni alkoi soida Fredi? ”Kun Liisankatua takaisin kuljen kerran, niin tiedän, yhtä en koskaan saa. On nuoruusaika tuo jäänyt taa.”

Raine Järvinen

Rippikoulu on paljon muutakin kuin oppitunteja ja leiripäiviä. Se on paikka, jossa opetellaan elämää yhdessä: kuuntelemaan, auttamaan ja kantamaan vastuuta.

Moni nuori huomaa leirin aikana, että pienillä teoilla voi olla suuri merkitys. Ystävän kannustaminen, yhteisiin tehtäviin osallistuminen ja avun tarjoaminen tekevät leiristä paremman paikan kaikille.

Sunnuntain evankeliumissa (Matt. 21:28–32) Jeesus kertoo kahdesta pojasta. Toinen lupasi tehdä isän tahdon, mutta ei lähtenyt. Toinen taas vastasi ensin kieltävästi, mutta muutti mielensä ja meni.

Jeesus muistuttaa, että tärkeintä eivät ole sanat, vaan teot. Sama ajatus näkyy myös rippikoulussa. Kun ohjaaja kysyy: ”Kuka haluaa auttaa?” käsiä ei aina nouse heti. Silti juuri ne pienet auttamisen teot, kuten tavaroiden kantaminen, yhteisistä tiloista huolehtiminen ja vieruskaverin huomioiminen, rakentavat yhteishenkeä.

Jokainen voi omalla toiminnallaan tehdä leiristä turvallisen ja hyvän paikan. Rippikoulun tavoitteena ei ole, että kukaan olisi täydellinen. Sen sijaan se kutsuu kasvamaan uskossa ja lähimmäisenrakkaudessa sekä tekemään hyvää käytännössä.

Jeesuksen opetus muistuttaa meitä siitä, että usko näkyy ennen kaikkea siinä, miten kohtelemme toinen toistamme. Pienetkin teot voivat kertoa Jumalan rakkaudesta.

Eetu Tanskanen