Arkistot: Kolumnit

Sunnuntaina vietämme mikkelinpäivää. Mikkeli on vanha suomalainen muunnos Mikaelista. Samankaltaisia suomennoksia ovat vaikkapa Pertteli (Bartolomeus) tai Taavetti (Daavid). Mutta kuka on Mikkeli eli Mikael, jonka mukaan on nimetty Suomessa yksi kaupunki ja kirkkopyhä? Hän on yksi enkeleistä, häntä on kutsuttu arkkienkeliksi tai ylienkeliksi tai enkeliruhtinaaksi. Nimi Mikael merkitsee ”Kuka on Jumalan kaltainen”.

Mikkelinpäivää vietetään 29.9. Työmarkkinaneuvotteluissa on keskusteltu siitä, voisiko joitakin pyhäpäiviä siirtää viikonloppuun. Tällä on ajateltu voitavan nostaa tuottavuutta. Itse en oikein tällaiseen muutokseen ja sen vaikutuksiin usko. Kuitenkin näin on käynyt jo monelle kirkolliselle juhlapäivälle. Niinpä juhannusta ei vietetä juhannuksena eikä mikkelinpäivää mikkelinä, vaan sitä seuraavana viikonloppuna.

Nykyisin mikkelinpäivä ei ole vain arkkienkeli Mikaelin vaan kaikkien enkelten päivä. Tänä päivänä muistamme enkeleitä ja heidän tehtäväänsä Jumalan maailmassa. Jumala on luonut näkyvän ja näkymättömän maailman. Osa tätä näkymätöntä todellisuutta ovat enkelit. Sana enkeli tulee kreikan sanasta angelos, joka merkitsee sanansaattajaa tai viestintuojaa. Enkeli toi viestin Marialle, että hänestä tulee Vapahtajan äiti. Enkelit toivat viestin Jeesuksen syntymästä ja hänen ylösnousemuksestaan, jne. Pelastushistorian keskeisissä tapahtumissa ovat enkelit olleet läsnä.

Enkeleillä sanotaan olevan tehtävänä myös suojella. Esimerkiksi Mooses sai sanan Herralta: ”Minä lähetän enkelin kulkemaan sinun edelläsi, suojelemaan sinua matkalla.” Enkelit opastavat meitä ja muistuttavat Jumalan tahdon mukaisesta elämästä. He ovat Heprealaiskirjeen mukaan palvelevia henkiä. Ja vielä, enkelit kiittävät ja palvovat Jumalaa. Tähän enkelten ylistykseen täällä yhtyy vielä matkalla oleva seurakunta, kun se laulaa: ”Pyhä, Pyhä, Pyhä.”

Heikki Pelkonen
Launeen srk:n khra

Sananvapaus. Lehdistönvapaus. Uskonnonvapaus. Vapaus kokoontua. Vapaus liikkua ja matkustaa, äänestää ja vaikkapa opiskella… Kansalaisoikeudet takaavat meille vapauksia, mahdollisuuden tehdä itse omaa elämää koskevia päätöksiä ja kritisoida yhteiskunnan epäkohtia. Yhteiselo vaatii tietysti aina myös rajoja, lakeja ja sääntöjä, joita jokaisen täytyy sitoutua noudattamaan. Älä varasta, riistä henkeä, rajoita vapautta, syrji tai tuhoa ja niin edelleen. Joidenkin mielestä sääntöjä ja lakeja on jo toisaalta liiankin kanssa. ”46 outoa lakia ja sääntöä – ovatko nämä Suomen turhimmat kiellot?”, uutisoi iltapäivälehtikin alkusyksyllä.

Valitettavasti meitä ei rajoita pelkästään lait ja muut yhteisön asettamat säännöt, vaan usein erityisesti oma mieli. Huono itsetunto estää monia elämästä omana itsenään. Riittämättömyyden tunteet rajoittavat tuomasta omaa osaamistaan muiden iloksi. Katkeruus kahlitsee nauttimasta elämän jokaisesta hetkestä. Ahneus sitoo huomaamasta arjen pieniä aarteita. Ja niin edelleen.

”Vapauteen Kristus meidät vapautti”, Paavali muistuttaa. Jeesuksen seuraaminen ei tarkoita lisää ahdistavia ja rajoittavia sääntöjä ja rajoituksia. Kristus sitoo meidät ainoastaan totuuteen ja rakkauteen ja näyttää siinä itse meille suunnan. Kristus vapauttaa seuraajansa rajoituksista, joita me, hänen joukkonsa, itsellemme tai toisillemme herkästi asetamme. Hän vapauttaa meidät perustamasta elämäämme omien tekojen tai toisten ihmisten mielipiteiden varaan.

Mira Vorne
seurakuntapastori, Laune

On sadonkorjuun aika. Maasta nousee kaikenlaista, Suomen suven kypsyttämää, lempeässä lämmössä nopeasti kasvanutta ja samaan aikaan iätöntä. Luojan voimasta lähtenyttä.

”Ja niin kuin ruokit ruumiimme runsailla lahjoillasi, myös ruoki, Herra, sielumme pyhällä sanallasi” (virsi 475). Löysin Siikaniemestä taivaallisen menun. Nuorteni aikaansaama. Kuusi Luojan ruokalajia sielumme ravinnoksi.

Usko, toivo ja rakkaus. Uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan tekee meidät yhdeksi seurakunnaksi. Keskenämme erilaisina saamme tulla kokoon yhden Jumalan kunniaksi, jakamaan omastamme, saamaan toisiltamme. Siinä ovat meidän juuremme. Toivo ankkuroi meidät paikoillemme elämän myrskyissä. Meitä revitään eri suuntiin, monet asiat painavat mieltä. Ahtaalla, mutta emme umpikujassa, kuten apostoli kuvaa. Toivo nostaa katseemme maasta ja kiinnittää sen tulevaan, siihen mikä on jo näköpiirissä ja siihen, minkä voimme vain aavistaa. Ja kolmantena rakkaus, elämämme perustus ja kasvupohja.

Mitä muuta näiden klassikoiden lisäksi? Usko, toivo ja rakkaus. Niiden lisäksi tulevaisuus, anteeksianto ja armo.

”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” Nämä Jumalan sanat tulivat meille profeetta Jeremian kautta. Tulevaisuudestamme emme tiedä mitään. Suunnitelmamme joko toteutuvat tai sitten eivät. Me kristittyinä luotamme siihen, että meidän tulevaisuutemme on Jumalan kädessä. Jumalan tietämättä ei mitään tapahdu. Tähän asti Herra on meitä hoitanut. Hän hoitaa loputkin päivämme.

Me elämme anteeksiantamuksesta. Me elämme siitä, että vaikka olemme tehneet väärin, meitä ei katsota vihassa ja inhotuksen vallassa, vaan rakkaudella ja anteeksiantamuksen läpi. Tämä on totta niin suhteessamme toisiin ihmisiin kuin myös suhteessa Jumalaan. Jos me emme saisi toisiltamme anteeksi, elämämme näivettyisi ja muuttuisi sietämättömäksi. Jos emme saisi Jumalalta anteeksi, me kaatuisimme maahan emmekä nousisi enää.

”Mutta sinun on armo, sinä annat anteeksi.” Nämä lahjat Jumala antaa hyvyydessään meille. Hän antaa meille uskoa, toivoa ja rakkautta, häneltä on tulevaisuutemme ja syntiemme anteeksianto. Kaikki tämä on Jumalan armoa, hyvyyttä jota emme ole ansainneet. Tämä on sato, joka korjataan jokaisena päivänä, sielumme ravinnoksi. Miksi? Palaan virteen. Jotta saisimme elää ilossa ja rauhassa Jumalan armon laitumilla.

Anu Toivonen

Kaksi ensimmäistä kouluvuotta minulla oli luokanopettaja, joka laulatti jokaisen koulupäivän aluksi virren. Omille vanhemmilleni ja sitä vanhemmille ikäpolville virren laulaminen aamulla oli tuttua perinnettä, mutta oman sukupolveni joukossa ei enää ollenkaan yleistä. Näiden aamuvirsien ansiosta opin kuitenkin tuntemaan monta virttä, jotka muuten olisivat jääneet ehkä oppimatta. Opettaja vaihtui kun siirryin 3. luokalle ja sen jälkeen aamunavaukset kuunneltiin aina keskusradion kautta.

Näistä ensimmäisten kouluvuosien aamuvirsistä on erityisen hyvin jäänyt mieleen, kun opettelimme virren 397; Kun on turva Jumalassa. Pystyin jotenkin aivan näkemään miten lintuemo levittää siipensä suojelevasti poikastensa päälle ja poikasten on turvallista nukkua emon suojassa. Virren sanojen mukaan ajattelin myös Jumalan huolehtivan meistä kaikista ja suojelevan kaikelta pahalta.

Samanlainen luottamus Jumalan huolenpitoon välittyi myös sellaisista lastenlauluista kuin Pikkulintu riemuissaan ja Satatuhatta tähteä loistaa. Tällaista vilpitöntä luottamusta Jumalaan ja Jumalan huolenpitoon kaikkina hetkinä kutsutaan usein myös lapsenuskoksi. Lapsenuskoa pidetään hieman kypsymättömämpänä kuin aikuista uskoa, hieman samalla lailla kuin lapsen ymmärrystä pidetään usein vähäisempänä kuin aikuisen ymmärrystä.

Mielenkiintoista on kuitenkin miten Jeesus asetti nimenomaan lapsen esimerkiksi. Kun Jeesukselta kysyttiin kuka on suurin taivasten valtakunnassa, hän osoitti lasta. Samoin ensi sunnuntain evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. — Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.”

Aikuisen uskon on vaikea heittäytyä sellaiseen huolettomuuteen, ettei mietitä tulevaa. Liiallinen huolehtiminen vie kuitenkin ilon pois myös tästä päivästä. Liikaa huolehtiessa ja murehtiessa omia asioitaan, ei ehdi huomata toisia ihmisiä ympärillä eikä toisten ihmisten avuntarvetta. Ja liikaa huolehtiessa ei ehdi muistaa Jumalaa.

Hanna Suominen
Launeen seurakunta, pastori

Ensi sunnuntain jumalanpalveluksissa pohditaan kiitollisuuttaa. Sunnuntain evankeliumi kertoo kymmenestä spitaalisesta, jotka tulivat Jeesuksen luo pyytämään armahdusta. He huusivat sitä jo kaukaa Jeesukselle. Jokainen spitaaliin sairastunut tiesi, että kyse oli taudista josta ei voinut parantua. Henkilökohtaisen tragedian lisäksi, spitaalinen sai kokea myös kokea muun yhteisön hylkäämisen. Spitaalisuus oli perikuva siitä, minkälainen oli olla kirottu ja Jumalan hylkäämä. Peli oli siis kaiken tavoin menetetty.

Jeesus paransi kaikki kymmenen spitaalista, mutta Jeesuksen yllätykseksi vain yksi heistä palasi kiittämään Jeesusta. Kiittäjä oli samarialainen, jolta olisi vähiten odottanut kiitosta. Hän oli tautinsa lisäksi moneen kertaan hyljeksitty, sillä hän oli sekakansan jäsen. Ei edes aito juutalainen. Vain hän, jonka uskoa ei voinut ajatella aidoksi ja joka ei elänyt juutalaisten oppien mukaan palasi kiittämään ja ylistämään. Hänelle Jeesus tarjosi parantumisen lisäksi pelastumisen. Loput parantuneet saivat vain uuden mahdollisuuden.

En tiedä miksi toiset sairastuvat, joutuvat kärsimään tai kuolevat ennen aikaisesti. Sairastava saattaa kokea, että hänelle ei voi käydä niin kuin tässä Raamatun todistuksessa tai että hän joutuu elämään kaukana Jumalasta. Voimattomaksi tai sairaaksi itsensä tunteva saa huutaa Jeesukselle jo kaukaa kuten spitaalinen ”Armahda minua!”. Se on rukouksista ehkä kaikkein tavallisin, mutta silti hyvin voimallinen. Jeesus on armahtaja. Jos saat kuulua armahdettujen joukkoon, muistathan myös kiittää.

Ville Hakulinen
Seurakuntapastori

Kuka on minun lähimmäiseni? Onko hän aivan lähellä minua oleva ihminen? Sellaisia ovat perheenjäsenet, työtoverit, sukulaiset, ystävät. Vai keitä pidän lähimmäisinä? Voisiko lähimmäinen olla hän, joka tulee lähelle minua, ajatuksiini ja sydämeeni. Silloin hänen ei tarvitse olla fyysisesti minun vieressäni ja kuitenkin hän on minulle merkityksellinen tärkeä ihminen.

Jeesukseltakin kysyttiin: ”Kuka on minun lähimmäiseni?” Silloin hän esitti vertauksen laupiaasta samarialaisesta. Ryöstetty mies jäi pahoinpideltynä tielle makaamaan. Hänen ohitseen käveli pappi ja leeviläinen. Mutta kun laupias samarialainen tuli hänen kohdalleen, hän näki miehen hädän, auttoi, sitoi haavat ja vei hänet majataloon saamaan hoitoa ja suojaa.

Vertauksellaan Jeesus kääntää kysymyksen toisin päin. Kysymys ”Kuka on minun lähimmäinen?” muuttuukin kysymykseksi, voinko minä olla jollekin apua tarvitsevalle se lähimmäinen, jonka hätä ja kipu tulee minun kivukseni? Monella on kiire. Elämässä on paljon asioita, jotka vievät huomioni. Siksi on hyvä kysyä, näenkö minä apua tarvitsevan?

Jeesus ei kulkenut apua tarvitsevan ohitse. Hän oli pilkattu ja halveksittu, kuten samarialaiset aikanaan. Kuitenkin hänen sydämessään oli ja on paikka jokaiselle hätään joutuneelle. Mekin olemme hänen sydämellään. Ja meitä hän kutsuu askeliinsa, elämään lähimmäisinä toisillemme.

Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Laune

Tänä sunnuntaina kirkoissa puhutaan Jeesuksesta, joka parantaa. Raamatuntekstit kertovat Jeesuksen tekemistä parantamisihmeistä: Jeesus teki kuuromykästä terveen, hän avasi sokean silmät.

Sairauden kourissa hyvin monen ihmisen huulille nousee rukous. Myös sairaan ihmisen lähellä rukoillaan usein paljon, vaikkeivät nuo läheiset muuten olisikaan säännöllisiä rukoilijoita. Hätä saa meidät pyytämään apua Jumalalta. Olemme silloin heikkoja, omat keinot eivät riitä.

Yhä edelleen tapahtuu Jumalan ihmeitä, joissa ihminen parantuu. Ajattelen, että Jeesus parantaa myös lääkäreiden, ihmisten antamien hoitojen ja lääkkeiden kautta. Eivät nekään ole automaatteja, jotka aina tepsivät. Siinäkin tarvitaan apua ylhäältä.

Mutta Jeesus-parantaja tekee muutakin. Tärkeintä on, että hän on kanssamme kivussa ja pelossa. Hän parantaa antamalla rauhaa ja luottamusta. Hän on läsnä, vaikkei sairas enää jaksa uskoa eikä huokailla.

Uudessa testamentissa käytetään yhtä ja samaa sanaa sekä parantamisesta että pelastamisesta. Jeesus on auttajamme sairaudessa, mutta vielä suurempaa on se, että hän on pelastaja. Hän antaa synnit anteeksi ja avaa tien ikuiseen elämään. Joskus parantuminen onkin sitä, että sairaus jää, mutta pelastus tulee. Ihminen saa silloin antaa elämänsä, ilonsa ja surunsa Jumalan käsiin ja luottaa hänen rakkauteensa. Se on voimassa joka päivä.

Riitta Särkiö

Sitä kysymystä ei oman pienuutensa ja kelvottomuutensa tunteva publikaani aikanaan Jeesuksen vertauksessa edes uskaltanut tehdä. Arka, pelokas, omat virheensä tunnustava, pelolla ja kivulla kasvatettu ja huonoksi luokoiteltu lienee tuttua vanhan koulumaailman ja kotimaailman kolhimille itsetunnoltaan heikoille.

Vai onko heitä? Onko sijaan tullut kaikissa asioissa kyvytön ja lahjaton tyhjäpää, jolle kuuluu menestyksen eturivi, kunhan vain menee sitä julkisesti vaatimaan? Itsetuntoa ei todellakaan ihan kaikilta puutu.

Jeesuksen esimerkkikertomuksessa vastapoolina oli itsetietoinen fariseus, jonka rukouksen omasta mielestä tuli kelvata Jumalalle, esittihän hän sen oikein. Ansioita Jumalankin edessä riitti, vaan toisin oli publikaanin laita. Eihä sellaisesta ihmisestä tai oliosta voi olla mihinkään. Eiän sellaisella ole mitään asiaa edes Jumalan eteen.

Mutta toisin on. Jumalan silmissä ihmisten mielessä kelpaamaton sai osakseen Jumalan hyväksynnän. Toisin taisi käydä omasta mielestään hyvälle. Eliitti ja tavikset, hyvät ja huonot, koulutetut ja kouluttamattomat, ammattitaitoiset ja ammattitaidottommat, työlliset ja työttömät, nuoret ja vanhat. Jakolinjoja rittää. Ja alaspainavia näkökulmia.

Jumalan edessä riittää se, että tulee hänen luokseen. Minäkin kelpaan ihan sellaisenani hänelle keskustelukumppaniksi. Ja keskustelusta seuraa hyväksymisen kokemus.

Esa Kekki

Vanhahtavaa raamatullista kieltä toisinaan kutsutaan kaanaankieleksi. Kuitenkin viljelemme tällaisia sanontoja jopa arkisessa puheessa. Niinpä erotuomari voi antaa ”Salomonin tuomion” tai jokin asia voi tapahtua ”yhdennellätoista hetkellä”. Joskus joku on saanut ”Pietarin kalansaaliin” tai jollakin toisella voi olla ”etsikon aikansa”. Mutta mitä tuolla etsikkoajalla oikein tarkoitetaan. Arkisessa kielessämme se merkitsee hyvää tilannetta, mahdollisuutta johonkin. Tai sillä viitataan siihen, kuinka elämässä on aikoja, jolloin ihminen ja ihmisyhteisöt joutuvat ratkaisujen ja valintojen eteen.

Olisi uskallettava toimia, kun siihen on mahdollisuus, osattava valita oikein, tehtävä oikeita ratkaisuja, ettei mahdollisuus menisi ohitse. Joskus kuuluu puhuttavan ”aikaikkunasta”. Tietyllä hetkellä voi nähdä auringon pimennyksen tai jäiden lähdön. Nyt voi poimia mustikoita ja muita marjoja, mutta kohta ei enää, kun kesä kääntyy syksyksi. Siksi on tartuttava hetkeen, ettei se mene ohitse.

Etsikkoaika ei merkitse vain sitä, milloin meidän olisi toimittava, vaan se muistuttaa myös siitä, että Jumala lähestyy meitä ja puhuttelee meitä. Näin ei ehkä aina ole. Siksi Jumalan puhuttelu on syytä ottaa todesta. Omiin kykyihin ja ihmisviisauteen luottaminen voivat estää meitä kuulemasta Jumalan ääntä. Siksi Raamattu muistuttaa meitä: »Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne» (Hepr. 3: 15).

Jumalalla on meille hyviä uutisia. Hänen tahtonsa meitä kohtaan on hyvä. Hänen suunnitelmansa meitä varten ovat parhaat. Siksi häntä on hyvä kuulla ja hänen tahtoaan kysyä vielä kun meillä on etsikon aika ja voimme ottaa vastaan hänen rakkautensa lahjat.

Heikki Pelkonen
Kirkkoherra, Laune

Sitä joskus erehtyy luulemaan, että kristityt olisivat jotenkin häviävä luonnonvara, osastosta ”vähiin käy ennen kuin loppuu”, kuin menneen ajan herrasmiesvakoojat. Sitten tulee kesä, väki valahtaa kristillisille kesäjuhlille ja näissä kokoontumisajoissa totuus paljastuu: meitä on ihan kauhean paljon. Me olemme soluttautuneet kaikkialle. Meitä on maleksimassa kauppakeskuksissa, suhaamassa liikenteessä ja twiittaamassa kansanedustuslaitoksessa. Me olemme kouluissa, kassajonoissa, teattereissa ja fudiskentillä. Väkeä on kuin helluntaiepistolassa: meitä on täällä Turengista ja Pihtiputaalta, me olemme tulleet Kainuusta ja Malmilta ja Liipolasta.. No ymmärrätte pointin: meitä on joka paikassa ja vähän siellä sun täällä.

Ja mikä ettei olisi. Kristuksen kirkko ei ole salaseura, johon vain harvat, tarkan seulan läpäisseet ja testatut yksilöt valitaan. Meidät kutsutaan kasteessa omistamaan uskon salaisuus, joka ajallaan ja tavallaan aukeaa meissä. Uskomme on sama, vaikkei samanlainen. Kun me kokoonnumme yhteen, me emme tule vertailemaan uskojamme vaan jakamaan omastamme. Tuomme yhteen elämämme ja lahjamme ja sanomme: katso, tätäkin pientä ihmisen elämää, tätäkin maailmankaikkeuden mittakaavassa vähäistä lahjaa Jumala käyttää.

Tämän huomasivat myös eräät Gennesaretinjärven kalastajat. Yön verkkoja turhaan heiteltyään he päättivät luovuttaa, mutta joku tiesi paremmin. Rannalta kuuluivat Jeesuksen ohjeet: kokeilkaapa kerran vielä. Parkkiintuneet kalamiehet ottivat ohjeet vastaan rakennusmieheltä, koska tunsivat sydämessään hänen kantavan mukanaan Jumalan valtakunnan viisautta. Verkkojen täydeltä kalaa sitten miehissä rantaan vedettiinkin. Pietari lankesi Jeesuksen jalkoihin: ”Mene pois minun luotani, Herra, minä olen syntinen mies”. Ei kokenut kalastaja saaliinsa suuruutta suinkaan pelästynyt, vaan sitä, että Jumala toimi hänen kauttaan. Hän oli juuri astunut Hänen Majesteettinsa palvelukseen. Hän, pahainen kalastaja, tietämättään ja pyytämättään.

”Älä pelkää”, sanoi Jeesus. Ne olivat rohkaisun, lohdutuksen ja tuntemisen sanat. Luuletko, etten tiedä kuka sinä olet ja millainen sinä olet? Totta kai tiedän, minähän sinut valitsin, sinä olet minun. Älä turhaan säiky sitä, että Jumala tahtoo tehdä työtään sinun kauttasi, älä piiloudu sen taakse, ettet pystyisi. ”En pysty” on jotain sellaista, jonka ihminen on istuttanut sinuun, ja sinä olet sokeasti uskonut sen. Seuraa minua ja katso mitä tapahtuu. Luulen sinun tulevan huomaamaan, että minun kanssani sinä pystyt. ”Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja.”

Ei vaadita meiltä muiltakaan Jeesuksen seuraajilta, että muutumme muuksi kuin keitä olemme. Synti ei katoa eikä lakkaa vaikuttamasta mutta me saamme Jeesuksen ristintyöstä voimaa sen kanssa kamppaillessamme. Uusi superkykyjäkään ei tarvitse hätäpäissään kehittää. Jos Jeesus saattaa käyttää kalastajien ammattitaitoa ja välineitä, toki hän saa valjastettua käyttöönsä kynämme, neulamme ja porakoneemme, talomme ja automme, kätemme ja jalkamme.

Kuninkaallisista joukoista kajahtaa. Lähimmäistä kohti, Jumalan kunniaksi! Kunnes viha voitetaan.

Hyvää kesää!

Anu Toivonen