Päijät-Hämeen työttömyys on karannut käsistä. Toukokuun lopussa alueella oli 12 862 työtöntä työnhakijaa – 16 prosenttia enemmän kuin vuotta aiemmin. Pitkäaikaistyöttömyys, eli yli vuoden jatkunut työttömyys, kasvoi peräti 29 prosenttia. Samalla avoimet työpaikat vähenivät dramaattisesti: Lahdessa 40 prosenttia, Asikkalassa ja Orimattilassa yli 70 prosenttia.
Nämä luvut eivät ole vain tilastoja. Ne ovat merkki siitä, että yrityselämä ei rekrytoi ja yhteiskunnan tukirakenteet eivät toimi, eikä suuntaa ole saatu käännettyä ajoissa. Ja pahinta on, että tästä kaikesta maksetaan – kirjaimellisesti. Helppoa on syyttää maailmantilannetta, mutta miksi muualla sitten on paremmin?
Lahden kaupunki maksaa työttömyyden perusteella valtiolle niin sanottuja sakkomaksuja eli työmarkkinatuen kuntaosuuksia. Tänä vuonna maksujen arvioidaan nousevan 24 miljoonaan euroon. Pelkästään tammikuussa Lahden lasku oli lähes 1,8 miljoonaa euroa. Kun ihmiset jäävät työttömiksi pitkäksi aikaa, kaupunki maksaa – eikä kukaan voita.
On käsittämätöntä, että samaan aikaan kun palveluista leikataan ja kunnalliset investoinnit ovat vaakalaudalla, kaupungin miljoonia valuu valtion kassaan. Sakkomaksut eivät kannusta kuntia, vaan rankaisevat juuri niitä, joilla on jo vaikeaa. Se on epäterve järjestelmä, joka vahvistaa eriarvoisuutta ja kurjistaa paikallistaloutta entisestään.
Tilanne tuo mieleen 1990-luvun alun laman. Tuolloin Suomi ajautui nopeasti massatyöttömyyteen. Työttömyys kasvoi parissa vuodessa yli puoleen miljoonaan, ja erityisesti teollisuuspaikkakunnat romahtivat. Myös Lahdessa menetettiin kymmeniä tuhansia työpaikkoja, ja pitkäaikaistyöttömyyden jälkiä näkyy yhä alueen rakenteissa – syrjäytymisenä, velkaantumisena ja sosiaalisena pahoinvointina. Nyt olemme ehkä jopa pahemmassa tilanteessa, koska kasvua ei ole näkyvissä ja maailman epävarmuus on tapissaan.
Työttömyyden kasvu ei ole yksittäisten ihmisten vika. Se kertoo Suomen tilannekuvan. Rakennusala on hiljentynyt, hoiva-ala kärsii työntekijäpulasta mutta ei houkuttele väkeä. Silti koulutusta ei ole suunnattu ajoissa uudelleen. Digitaalisten työkalujen hyödyntäminen työnvälityksessä vasta puheissa, ja työllisyyspalvelujen resurssit ovat riittämättömät.
Mitä pitäisi tehdä?
Suomen pitää luoda 90 päivän työllisyystakuu, joka on olemassa jo Ruotsissa. Työharjoittelu-, koulutus- tai työpaikka pitää löytyä nopeasti. 2019 yritimme tätä Rinteen hallitusohjelmassa, mutta kunnianhimo työ- ja elinkeinoministeriössä ei riittänyt vaikka poliittista tahtoa oli.
Ensinnäkin tarvitaan alueellinen työllisyysohjelma, joka yhdistää kunnat, oppilaitokset ja työnantajat. Palkkatuet, kuntien omat työllistämishankkeet ja osaamisen päivittäminen on saatava liikkeelle nyt – ei kahden vuoden päästä.
Toiseksi, Lahden täytyy panostaa koulutukseen ja ammattikorkeakoululla ja Salpauksella on kaikki edellytykset järjestää nopeita, työelämälähtöisiä koulutuksia. Mutta niihin tarvitaan rahaa – ja tahtoa.
Kolmanneksi, työttömien hyvinvointiin pitää panostaa. Työkyvyn tukeminen, mielenterveyspalvelut ja sosiaalinen kuntoutus ovat investointeja, eivät menoeriä. Pitkäaikaistyöttömyys on usein oire – ei pelkästään taloudellinen, vaan myös terveydellinen ja sosiaalinen.
Orpon ja Purran hallituksella on vastuu. Lahden kaupungilla on vastuu olla nyt aktiivinen ja haluta muutosta. Vaalien jälkeen on kehuttu kovasti yhteistyötä, mutta tekeminen olisi tärkeintä. TE-palveluiden siirto kunnille tuo uusia mahdollisuuksia, mutta ilman riittävää rahoitusta ja tukea uudistus kääntyy itseään vastaan. Nyt pitäisi investoida, ei leikata.
Sakkomaksut ovat kova lasku siitä, että mitään ei tehty ajoissa. Ne ovat muistutus siitä, että työttömyys ei ole vain henkilökohtainen tragedia – se on koko yhteiskunnan häpeä.
Ville Skinnari
