Vuosi: 2014

Yksi suosituimmista tv-ohjelmista on itsenäisyyspäivän lähetys presidentinlinnan vastaanotolta. Kättelyjonossa on diplomaatteja, poliitikkoja, yhteiskunnallisia vaikuttajia, artisteja, urheilijoita, jne. He ovat tehneet jotakin huomion arvoista, koska ovat saaneet kutsun näihin juhliin. Kun kutsu tulee niinkin korkealta taholta kuin presidentiltä, sitä ei helposti ohiteta ja jätetä väliin.

Mutta vaikka emme saisikaan kutsua näihin juhliin, olemme saaneet kutsun vieläkin korkeammalta taholta. Jumala on kutsunut meidät lapsikseen, hänen valtakuntaansa. Millä perusteella me olemme saaneet tuon kutsun? Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Ajatelkaa, veljet, mitä te olitte, kun teidät kutsuttiin: teissä ei ollut monta ihmisten mielestä viisasta, ei monta vaikutusvaltaista, ei monta jalosukuista.” Tällainen oli alkuseurakunnan kristittyjen joukko, sekalainen seurakunta.

Jumala ei valikoi kutsumisessaan. Hänen kutsunsa kuuluu kaikille. Juuri se suututti Jeesuksen toiminnassa fariseuksia. Niinpä esimerkiksi silloin, kun Jeesus halusi vierailla tullimies Sakkeuksen kodissa, ihmiset sanoivat paheksuen: ”Syntisen miehen talon hän otti majapaikakseen.”
Eipä tainnut Sakkeus olla kovinkaan arvostettu, ei ansioitunut, ei ainakaan hengellisesti. Ja kuitenkin Jeesus tahtoi tulla hänen luokseen. Meidän ihmisten mielestä ehkä olisi ollut sopivampia paikkoja: hurskaita miehiä, vilpittömiä uskovia, aitoja hyväntekijöitä. Mutta ehkäpä he olivat jo saaneet ottaa vastaan tuon Jumalan kutsun. Siksi Jeesus tahtoi rohkaista arkoja, epäileviä. Heillekin tuo kutsu on tarkoitettu. Sanoohan Jeesus itse: ”Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan.”

Meitä jokaista hän kutsuu valtakuntaansa, omistamaan Jumalan armon ja rakkauden.
Sakkeuksesta tuli uusi mies. Jeesuksen rakkaus muutti ja uudisti hänet. Siksi hän tahtoi korjata tekemänsä vääryydet . Jeesuksen rakkaus sai hänet tuntemaan itsensä arvokkaaksi. Siitä nousi kiitos ylös Jumalan puoleen. Siitä syntyi rakkaus hänen sydämeensä. ”Jumalan vaikutusta on se, mitä te Kristuksessa Jeesuksessa olette.”

Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Laune

Joissakin juhannuspäivän messuissa on ollut tapana käyttää saarnatekstinä Luukkaan evankeliumissa olevaa Sakariaan kiitosvirttä. Sakarias ylistää kiitosvirressään Jumalaa, joka hyvyydessään katsoo kansansa puoleen ja tarjoaa sille pelastuksen. Jumala on siunannut Sakariaan vaimoa vielä vanhoilla päivillä lapsella, jolle enkeli määräsi annettavaksi nimen Johannes. Tuon Johanneksen syntymäpäivän kunniaksi me vietämme juhannusta ensi viikonloppuna.

Juhannuksena kaikki kynnelle kykenevät pakkautuvat autoihinsa ja siirtyvät virvoittavien vesien äärelle, luonnon rauhaan ja kauneuteen. Harva suomalainen vaikuttuu kauniista luonnosta ihan niin paljon, että puhkeaisi ylistysvirteen, mutta jotakin hyvin harrasta saatamme kokea juhannusaaton iltana kauniin luonnon keskellä.

Hartaushetkiin ja messuun tuodaan yleensä aina jotakin kaunista, yleensä kukkasia, joihin voi keskittää katseensa. Kauneudessa on paljon pyhää ja puhuttelevaa. Kauneuden keskellä oma sisin hiljenee ja mieli antaa tilaa syvällisemmille ajatuksille. Juhannusaaton auringon laskiessa voi saada välähdyksen ikuisuudesta ja aistia Jumalan. Ota siis tämäkin juhannus mahdollisuutena viettää hetki Luojasi kanssa.
Siunattua juhannusta!

Ville Hakulinen
Seurakuntapastori
Launeen seurakunta​

Launeen seurakunta toimii muuallakin kuin täällä Etelä-Lahdessa. Meillä on monissa maissa nimikkolähettejä, joita tuemme ja joiden puolesta rukoilemme jumalanpalveluksessa.

Tänä sunnuntaina 15.6. yhteys tulee vielä todemmaksi, kun lähettimme Hanna Oja-Nisula saarnaa kanssani Launeen kirkossa. Hän on pappina Tansaniassa. Odotan innolla, mitä uutta afrikkalainen näkökulma tuo päivän evankeliumiin: Jeesuksen vertaukseen viinipuusta ja oksista.

Yksi oksa ei ole mitään, se ei voi kantaa hedelmää, mutta viiniköynnöksessä oksa on oikealla paikallaan. Kristittykin tarvitsee yhteyttä Isään Jumalaan, Jeesukseen Kristukseen ja Pyhään henkeen. Silloin elämään virtaa voimaa ja lohdutusta rungosta. Vain silloin voimme kantaa hyviä hedelmiä: iloa, toivoa, kärsivällisyyttä, rakkautta.

Voi olla, että afrikkalaiset osaavat tämän yhteyden idean paremmin kuin me yksilökeskeiset länsimaalaiset. Afrikassa puhutaan enemmän meistä, ei niinkään minusta. No, sunnuntaina ehkä kuulen, onko asia oikeasti noin. Tervetuloa messuun!

Jumalan edessä me olemme joka tapauksessa vain hänen armonsa varassa. Yhdessä toisten kanssa matka taittuu paremmin. Yhteinen määränpää innostaa.

Riitta Särkiö

Helluntai on pääsiäisajan viimeinen juhla kirkkovuoden kierrossa. Kirkkovuoden loppujakson sunnuntait nimetään helluntain mukaan. Tämä tapa korostaa Kristuksen ylösnousemusta kristinuskon ytimenä ja pääsiäistä kirkkovuoden keskuksena. Lisäksi esiin tulee ajatus siitä, että aika ensimmäisestä helluntaista viimeiseen tuomioon on Pyhän Hengen aikaa.

Helluntain ajankohta määräytyy kalenterissa Apostolien teoissa kuvatusta Pyhän Hengen vuodattamisesta. Se tapahtui Kristuksen ylösnousemuksen jälkeisenä juutalaisten helluntaina. Juutalaiset viettävät helluntaijuhlaansa 50. päivänä pääsiäisestä. Suomenkielinen nimi on väännetty ruotsinkielisestä ilmaisusta helig dag.

Juutalaisen helluntain juhla-aiheena oli sadonkorjuu ja myöhemmin myös lain saaminen. Kristillisen helluntain keskeistä sisältöä on Pyhän Hengen saaminen ja toiminta sekä kristillisen kirkon synty. Pyhä Henki on lähetetty puolustajaksi, auttajaksi ja lohduttajaksi. Tässä Hengessä Kristus itse on läsnä kirkossaan. Pyhä Henki liittää kaikki maailman kristityt Kristuksen kirkkoon, yhteen Herraan ja yhteen uskoon.

Jos siis joku uskoo, että Jeesus Kristus on maailman Vapahtaja, kysymys ei ole makean viinin liika-annostuksesta vaan Pyhän Hengen toiminnasta.
Ihmisellä ei ole mitään luontaista kykyä tai halua uskoa, niin että voisi omalla päätöksellään alkaa uskoa. Eikä myöskään voimaa pysyä uskossa. On kysymys suuremmasta voimasta ja päätöksestä.

Kirkon liturgiset menot, jumalanpalvelus- ja hartauselämä ovat käytössä siksi, että olisi mahdollisuus uskoa kristinuskon mukaista uskoa. Toteutustavat ovat toki ihmisistä ja resursseista riippuvaisia, mutta sisältö ratkaisee. Loputtomiin voidaan pohtia, millainen olisi ”meidän” messu, mutta sisältöä ei saa hukata. Tule siis mukaan hämmästelemään Jumalan tekoja meidän puolestamme.

Esa Kekki

Kaikki Lahden seurakunnat viettävät Luomakunnan sunnuntaita jumalanpalveluksissa kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina. Mistä tämä luomakunta on tullut? Jo Raamatun ensi lehdiltä käy selväksi, että luomakunta, siis maa ja taivas sekä avaruus, on Jumalan luomaa. Jo sana luomakunta sisältää ajatuksen siitä, että joku on tämän kaiken tehnyt aktiivisena toimijana.

1.Mooseksen kirjassa kerrotaan kuinka Jumala asetti ihmisen viljelemään ja varjelemaan maata. Onko kukaan saanut ikinä hienompaa lahjaa? Jumala nimenomaan lahjoittaa meille tämän kaiken. Hän on luonut valmiiksi vedet ja maat, kasvit, jotka tuottavat satoa yhä uudestaan ja uudestaan, jotta ruoka riittäisi. Aivan huikeaa! Entä mikä on ihmisen osa? Ihmisen osa on ottaa lahja ilolla ja kiitollisuudella vastaan. Lahja on tarkoitettu käyttöön. Kun viljelemme ja varjelemme maata, niin saamme aina uuden sadon.

Meissä ihmisissä asuu ahneus. Me ahnehdimme tästä lahjasta, luonnonvaroista, niin paljon, että siitä ei nyt riitä tasavertaisesti kaikille eikä siitä meinaa riittää jälkipolville. Mietipä omalla kohdallasi, miltä tuntuisi, jos esi-isämme olisivat jo käyttäneet meidänkin osan lahjastamme tai miltä tuntuu sukusi jälkipolvista, kun me olemme jo käyttäneet heidän osansa lahjasta. Onko enää maata, jota voi viljellä ja varjella?

Kristilliseen elämäntapaan kuuluvat rakkaus, Jumalan läsnäolo, kiitollisuus, kunnioitus ja kohtuus. Jokaisen meistä tulisi pohtia omaa käytöstään. On selittelyä ja ongelman lakaisua maton alle, kun sanoo, ettei tee mitään, kun yksilön osuus on niin vähän. Jos kuusi miljardia ihmistä tekevät kaikki vähän, siis oman osansa, niin mitä jää viivan alle? Aika paljon. Nyt on aika lopettaa naapurin tekemisten tuijotus ja keskittyä omiin tekoihinsa. Sinä arvokas Jumalan luoma toimi nyt! Se on kunniaksi itselle ja Jumalalle! Se on kiitollisuutta, kunnioitusta ja kohtuutta meidän saamaamme suurta lahjaa ja lahjan antajaa kohtaan.

Elina Vartiainen
teologiharjoittelija

Oletko joutunut joskus pettymään, kun olet yrittänyt ilmaista jotain itsellesi erityisen tärkeää ja merkityksellistä? Ehkä se kaikkein läheisinkin ihminen on sen verran erilainen luonteeltaan tai ilmaisutavaltaan, että toivottua ymmärrystä ei sittenkään syntynyt.

Surun tai ahdistuksen aikana olemme lopulta itsemme kanssa yksin. Jopa silloinkin, kun lähellä on ystävä tai rakkaita. Tuossa tilanteessa voi olla suureksi avuksi muistaa, että vielä on yksi kanava auki.

Suurin osa suomalaisista rukoilee. Myös ne jotka eivät usko Jumalaan, saattavat hädän hetkellä turvautua rukoukseen, kuin varmuuden vuoksi. Rukous vain nousee jostain mieleen viimeistään esimerkiksi jos auto on suistumassa päin toista, tai terveys romahtaa kertaheitolla.

Rukouksemme saa olla spontaania ja yksinkertaista aina. Ei vain ääritilanteista. Rukouksessa voimme ilmaista paitsi arkipäivän huolia, myös niitä kaikkein syvimpiä tunteita ja tarpeita. Tämä voi vaatia hieman totuttelua, uskallustakin. Jumala näkee ja tietää asiamme joka tapauksessa. Silti meitä neuvotaan rukoustemme kanssa lähestymään häntä.

Joskus on sellaisia hetkiä, että ei kuitenkaan jaksa edes rukoilla. Silloin on hyvä tietää, että Jumala kuulee pelkän huokauksenkin. Älä silloin unohda, että puolestamme rukoillaan myös taivaassa.

Kaikki vilpittömät rukoukset luvataan kuulla. Eihän unohdeta näin suurta aarretta itsemme ja toistemme hyväksi.

Johanna Piirola

Ensi sunnuntain aiheena on se, miten elää kahden maan kansalaisena maailmassa. Jokainen kristitty syntyy ainakin kahden passin kanssa. Toisen passin saa oman maan viranomaisilta, tätä ainakin toivon. Sen toisen passin saaminen onkin jo paljon varmempaa, sillä sen me saamme kasteessa itse Jumalalta. Kasteessa meidät kutsutaan Jumalan perheväkeen ja Pyhän Hengen kautta saamme elää taivaan kansalaisina jo tässä maailmassa.

Tämä ”kaksoiskansalaisuus” pistää meidät jokaisen pohtimaan omia valintojamme. Kuinka säilytämme sen tasapainon, että emme keskittyisi pelkästään materialistiseen ja maalliseen, vaan osaisimme nostaa katsettamme myös taivaallisiin ja ikuisiin asioihin. Pekka Simojoki laulaa samasta asiasta näin:

”Jalat pidän mullassa maailman,
Katseellani taivasta tavoitan
Tiedän minne matkaani tehdä saan,
Olen kansalainen kahden maan.”

Mielestäni hän osaa sanoittaa hyvin sitä kahta maailmaa, jossa elämme.

Tervetuloa sunnuntaina kirkkoon​ kuulemaan asiasta lisää!

Ville Hakulinen

Olin pääsiäisen jälkeen viikon matkalla Roomassa. Tuon viikon ajalle osui 1. pääsiäisen jälkeinen sunnuntai ja Katolisen kirkon suuri juhla: kahden edesmenneen paavin, Johannes XXIII ja Johannes Paavali II pyhäksi julistaminen.

Meidän luterilaisten on aina välillä hieman vaikea suhtautua katolisen kirkon pyhimysajatteluun ja toisaalta ymmärtää paavin merkitystä. Tästä johtuen Vatikaanin Pietarinkirkon aukiolla järjestetyn pyhimysjuhlan suuruutta ja merkitystä suurelle osalle maailman kristittyjä on myös vaikea hahmottaa täältä Suomesta käsin.

Paikanpäällä tapahtuma toi näkyviin miten laaja Kristuksen kirkko todellisuudessa onkaan. Juhliin oli saapunut ihmisiä ympäri maailmaa, Latinalaisesta Amerikasta, Afrikasta, Lähi- ja Kaukoidästä, Pohjois-Amerikasta ja tietysti eri puolilta Eurooppaa. Erityisesti Puolasta oli saapunut busseittain ihmisiä seuraamaan oman paavin pyhäksi julistamista.

Ihmisiä oli paikalla lähes 1 000 000, eikä tämä valtavan suuri joukko tietystikään mahtunut kokonaisuudessaan Vatikaanin aukiolle. Sen takia oli eri puolille Rooman keskustaa pystytetty suuria valkokankaita, joilta tapahtumaa pystyi seuraamaan.

Vaikka väkeä ja tungosta oli paljon, ihmiset olivat innostuneen odotuksen vallassa, myös pienet lapset, nuoriso ja huonojalkaiset vanhukset. Yhteys toisiin ihmisiin ja toisiin kristittyihin oli käsin kosketeltava, vaikka ei olisi ollut edes yhteistä kieltä.

Tämän kokemuksen jälkeen Suomessa käyty keskustelu siitä, miten paljon uskonto voi näkyä kouluissa, päiväkodeissa tai ylipäänsä julkisesti, näyttäytyy hieman erilaisessa valossa. Usko on meidän ajattelussamme usein yksityisasia, jota ei tehdä näkyväksi. Ja jostain syystä, tämä näyttää johtavan jonkinlaiseen häpeilyyn.

Mitäpä jos asian kääntäisi toisin? Toteaisimme, että ihmisellä on kaipaus yhteyteen Jumalan kanssa ja me, pieni kansa ja pieni Suomen luterilainen kirkko olemme osa koko maailmanlaajuista kristillistä kirkkoa. Suomalainen luterilaisuus tuo uskon ilmi ja julki siten kun suomalaisille on ollut vuosisatojen ajan ja on yhä edelleen tyypillistä ja ominaista. Tästä kaikesta saa iloita ja olla ylpeä.

Sunnuntain aiheena on Jumalan kansan koti-ikävä ja ajattelen että Kristittyjen yhteydessä on ehkä nähtävissä jo pieni välähdys siitä, mitä tarkoitetaan Jumalan valtakunnalla.

Hanna Suominen
pastori

Kaksi opetuslasta oli matkalla Emmaus-nimiseen kylään. Silloin heidän seuraansa liittyi yksinäinen kulkija. Miehet olivat murheissaan Jeesuksen kuolemasta. Siksi he eivät tunnistaneet kulkijaa. Oli kuin peite olisi ollut heidän silmillään. Niinpä he eivät huomanneet, että kulkija oli itse ylösnoussut Herra.

Usein suru ja huolet sumentavat niin näkökyvyn, että tuntuu, kuin ulospääsyä vaikeasta tilanteesta ei olisi. Kun toivo on kadonnut, tuntuu kuin ei olisi tulevaisuuttakaan. Tai jos se on, niin se tuntuu pelottavalta ja uhkaavalta.

Koko matkan Jeesus puhui opetuslapsille ja selitti heille, kuinka hänen olisi kärsittävä, mutta kolmen päivän kuluttua hän nousisi kuolleista. Vasta kun he illalla asettuivat aterialle ja Jeesus siunasi ja mursi leipää, heidän silmänsä avautuivat ja he tunsivat mestarinsa. Ja kun he olivat saneet kohdata Herran, sai myös kirjoitusten sisältö uuden, todellisen ja elävän merkityksen.

Ylösnousseen Kristuksen kohtaaminen voi avata myös meidän silmämme näkemään Jumalan mahdollisuudet elämässämme. Hänen läsnäolonsa voi sada sydämemme palamaan. Kristus tahtoo kohdata meidät ja ottaa meidät vastaan. Seurakunnassaan hän puhuu meille ja murtaa meille elämän leipää.

Heikki Pelkonen
khra, Laune

Näin on kirkossa toivotettu alusta lähtien. Kristus on ylösnoussut-siinä ydinsanoma. Sitä ennen hän on kärsinyt, kuollut ja siirretty haudan lepoon. Mitä tässä näkyy? Mitä tässä näen? Ymmärrys tavoittaa kärsimystä, vääryyttä, tuskaa, kuolemaa, ahdistusta ja pelkoa. Millainen Jumala kätkeytyy tällaisen taakse? Ja miksi maailmassa ei mikään muuttunutkaan?

Kirkko opettaa, että Kristus on uhrikuolemallaan sovittanut meidät Jumalan kanssa. Tätä selittäviä tulkintoja on laadittu paljonkin. Voin kannattaa klassista sovitusoppia tai latinalaista sovitusoppia, mutta kirkon uskollisena poikana en subjektiivista sovitusoppia.
Sovitus on sidoksissa lunastukseen. Kristuksessa Jumala vapauttaa ihmisen synnin, kuoleman ja pahan vallasta. Tästä prosessista on seurauksena minut on pelastettu yhteyteen ja rauhaan Jumalan ja toisten ihmisten kanssa.

Tähän asti päästään hyvinkin järjellisesti. Mutta sitten: tyhjä hauta! Jeesuksen lähipiiri koki uuden järkytyksen, joka myöhemmin muuttui vakuuttuneisuudeksi. Miksi hauta oli tyhjä? Missä ruumis on? Myöhemin monien kokemus muuttui: Jeesus elää! Juuri tästähän hän puhui. Emmekä silloin ymmärtäneet. Jumala herätti hänet kuolleista. Jeesuksen Kristuksen näkyvä matkakertomus näytti päättyneen, mutta uusi oli alkamassa. Mitä on näkyvissä näissä tapahtumissa ja henkilöissä?  Jeesuksen seuraajien taivastien kulkemisessa tarvitaan vahvistusta. Omin voimin ja omalla päätöksellä ei kukaan voi uskoa todeksi pääsiäisen tapahtumia. Tarvitsemme osallisuutta tähän kaikkeen.

Pääsiäisyön rukouksissa kaikuu kirkon syvä usko: ”Kasteessa sinä olet tehnyt meidät osallisiksi ylösnousemuksen voimasta…herättämällä Poikasi Jeesuksen Kristuksen kuolleista teit hänestä kuoleman voittajan…Auta meitä kulkemaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen avaamaa tietä vapaina synnin ja kuoleman orjuudesta. ..Vie meidät perille taivaan suureen pääsiäisjuhlaan.”
Osallisuus kutsuu osallistumaan yhteiseen juhlaan jo tässä ajassa. Sitä on oikea pääsiäisen vietto.

Esa Kekki