Vuosi: 2014

Ensi sunnuntain aiheena on kristityn vapaus. Meille luterilaisille tämä on tuttu teema, sillä oppi-isämme Luther kirjoitti jo 1520 lähes saman nimisen teoksen: Kristityn vapaudesta.

Luther oivalsi erityisesti roomalaiskirjeen 1:17 pohjalta, että ”uskosta vanhurskas saa elää”: ihminen kelpaa Jumalalle uskonsa eikä tekojensa perusteella. Tämä oli Lutherille mullistava löytö . Lutherin löydön myötä protestanttinen usko levisi meille Suomeenkin.

Martti Luther kirjoitti kirjassaan Kristityn vapaudesta kaksi teesiä: Kristitty ihminen on kaikkien asioiden Herra, täysin vapaa eikä kenenkään alamainen.Ja: Kristitty ihminen on kaikkien palvelija, itsensä täysin toiselle antava, kaikkien alamainen.

Nämä kaksi asiaa ovat ristiriidassa keskenään. Meidän kristittyjen on kysyttävä itseltämme: Mitä voin itse tehdä toisen vapauden hyväksi. Mitä voin tehdä jotta kristityn vapaus toteutuisi omassa lähipiirissäni. Miten minä käytän vastuutani, mutta myös vapauttani?

Ville Hakulinen

Sanoi Jeesus. Ja tarkoitti, että on tarpeen olla hänen lähellään ja kuunnella.

Vaikka olisi kädet ja pää täynnä touhua ja tekemistä, se ei riitä. On hyvä muistaa oleellinen. Vaikka Jeesuksen lähipiiri tarvitsi ruokaa, juomaa, huolenpitoa ja sisätiloja sekä lepoa, silti on kohtalokasta jättää ilman huomiota itse Jeesus. Hän ei muutu toimeentuloksi, sosiaalisuudeksi tai ruoaksi, vaan muistuttaa sitä, kuka hän on.

Silloin, kun hän on lähellä, on hyvä hetkeksi keskittyä häneen. Ole siis hetki hiljaa, äläkä täytä päätäsi tai käsiäsi ja jalkojasi ylenmääräisellä tekemisellä tai idän rosvokansan tekemisten äimistelyllä. Katso ja kuuntele Jeesusta. Ole hetki aiva hiljaa hänen jalkojensa juuressa aivan niinkuin Maria aikoinaan. Totta on, ettei ilman Marttoja ole tarjolla muuta kuin tyhjä jääkaappi, mutta sen täyttäminen onnistuu kyllä myöhemminkin. Missä ja milloin siis Jeesus on liikkeellä ja missä ja milloin kuuluu hyvä sanoma hänestä, silloin on aika kuunnella.

Jeesus ja hänen opetuslapsensa tarvitsivat Lasaruksen kotia ja Martan huushollausta eikä Jeesus asettanut kahdelle naiselle arvojärjestystä. Mutta se korvaamattoman arvokas on tosiasia, että Jumalan valtakunta on läsnä ja avoinna hänessä, Jeesuksessa. On korvaamattoman tärkeää kuunnella häntä.

Esa Kekki

Oli 1992 kun kuningatar Elisabeth II kuvasi joulupuheessaan mennyttä vuotta sanoilla ”annus horribilis”, kauhea vuosi. Lähetettäköön täten saarivaltioon terveiset, että sisko hyvä, ihan samat on menossa nyt täällä.

Omalle lähipiirille tämä vuosi on tarjoillut surua, kuolemaa ja elämän kriisejä, huolta, murhetta ja unettomia öitä. Vähän väliä jostain kuuluu hätähuuto kun jotain uutta, odottamatonta ja kamalaa tapahtuu. Inhimillisen kärsimyksen määrä on suurta ja suhteetonta. Ja on vasta syyskuu. Ryppy otsassa syvenee.

Taistelu käsittämätöntä pahaa vastaan tuntuu yhtä toivottomalta kuin kotipuutarhurin toimet ylitsepursuavan omenasadon edessä. Puun alla on aamulla uusia pudonneita kun vanhat on juuri korjattu pois. Sama toistuu ja toistuu. Eikö tämä lopu koskaan? Katse nousee korkeuksiin: ei enää. Samalla elää aavistus: tämä ei ollut vielä tässä. Mitähän vielä? Omat voimat tuntuvat rajallisilta ja riittämättömiltä eikä mikään tunnu olevan omissa käsissä.

Tähän syksyyn ei nyt lähdetä hyvin levänneenä, täynnä virtaa ja uusia ideoita. Tähän syksyyn lähdetään aika pienesti, ottamalla voimaa muista ihmisistä, kuuntelemalla sitä viisautta, jonka toisilta saa. Kolme esimerkkiä:

Rippikoululainen kertoi rukoilevansa. ”En tiedä miksi, koska tuntuu, ettei mikään kuitenkaan muutu. Mutta silti mä rukoilen.” Rukous joka ei tunnu tulevan kuulluksi, ei ole yhdentekevä eikä rukoilija tee turhaa työtä. Rukous pitää yllä tärkeintä: toivoa. Siinä lepää vastaus.

Itsemurhan tehneen pojan isä kertoi tv-dokumentissa omasta toipumisestaan: ”On sillä elämällä vaan sellainen voima että se vaatii jatkamaan eteenpäin, päivä kerrallaan.” Joskus selviää seuraavaan päivään, koska on pakko. Koska työ, koska lapset, koska roskien vieminen. Seuraavana päivänä on ihan pikkiriikkisen verran helpompaa. Vaativatkin suoritukset on mahdollista saada hanskaan kun toistoja on riittävästi. Tässä tapauksessa toistoja tehdään siihen saakka kunnes värit ja valot taas palaavat maailmaan.

Äitini muistutti pitkistä linjoista, omaan tapaansa. Kielsin häntä halaamasta, koska olin juuri tullut lenkiltä ja olin hiestä uittomärkä. Äiti sanoi ettei piittaa siitä vähääkään, kertoi halineensa minua muinoin pahemmissakin marinadeissa kuorrutettuna. Niinpä niin. Emme ole maailmassa yksin. Sukulaisten ja ystävien joukko on kulkenut rinnalla kuka minkäkin aikaa, jotkut koko elämän. He ovat Jumalan lahja. He ovat kantaneet menneisyyttämme ja he kantavat tulevaisuuttamme, silloinkin kun olemme siinä kuosissa, että ei paljon parane vieraille esitellä.

Jumalan lupaus on tämä (Jes. 46:4): ”Teidän vanhuutenne päiviin saakka minä olen sama, vielä kun hiuksenne harmaantuvat, minä teitä kannan. Niin minä olen tehnyt ja niin yhä teen, minä nostan ja kannan ja pelastan.” Meillä mennään nyt tällä.

Anu Toivonen

14.9. vietetään lähimmäisen päivää tai lähimmäisen sunnuntaita. Mitä varten? Eikö jokaisen päivän pitäisi olla sellainen, jolloin me huomaamme ja huomioimme lähimmäistämme? Mutta näin ei varmaankaan käy, ja siksi me tarvitsemme muistutusta lähimmäisyydestä.

Toisinaan lähimmäisen etu ja oma etu asetetaan vastakkain. Mutta liian harvoin on esillä se, että lähimmäisen etua puolustaessamme tai etsiessämme myös tse olemme voittajia. Voittamassa olemme ainakin silloin kun lähimäisyys ja yhteisöllisyys lisääntyy. Tai kun turvallisuus ja huolenpito kasvavat. Eikä se aina ole itseltä pois, mitä läheisemme saa. Vaikka joskus siltä tuntuu, kun huomaa, miten vaikeaa meidän on iloita toistemme onnesta ja menestyksestä.

Vuorisaarnassa Jeesus kehottaa rakastamaan kaikkia. Ei vain meille rakkaita ihmisiä, vaan myös niitä, joiden kanssa on vaikea tulla toimeen, jopa vihamiehiä. Millä Jeesus perustelee ajatustaan? Hän viittaa Jumalan rakkauteen. Jumalakaan ei erottele ihmisiä. Hänellä ei ole lellilapsia. Ei hän tee hyvää vain niille, jotka hänelle ovat hyviä.
Se onkin vaikea läksy – rakastaa ehdoitta. Mutta todellinen rakkaus ei laskelmoi, ei odota vastalahjaa, sillä silloinhan kyse ei ole rakkaudesta. Ja kuitenkin vain tällainen rakkaus on uutta luovaa ja parantavaa. Tällaista rakkautta me kaipaamme. Ja tätä jumalallista rakkautta jakamaan meidät on kutsuttu.

Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Laune

Kyllä on ihmisen elämä monimutkaista. Välillä puhumme liikaa, lörpötämme, hössäämme tai sekaannumme vääriin asioihin – ainakin minä teen näin. Juoruilemme ja täytämme kiusallisen hetken jonninjoutavalla puheella. Sitten taas tulee hetki, jolloin ehdottomasti tarvittaisiin sanoja: asioiden avointa selvittämistä, perinpohjaista keskustelua, rakkaudellisia sanoja. Mutta silloin puhetta ei välttämättä synnykään, sanat takertuvat kurkkuun.

Tänä sunnuntaina kirkoissa on aiheena meidän ihmisten puheet ja sanat. Jeesus sai mykät puhumaan ja kiittämään Jumalaa. Hän muistutti, kuinka tärkeitä sanat ovat. Vielä tärkeämpää on sanojen takana oleva todellisuus, sydämen tila. ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.” (Matt. 12:34) Jos haluamme sanoillamme rohkaista, kiittää ja lohduttaa, niin kömpelötkin lauseet menevät perille. Jos sydän on täynnä katkeruutta, itsekkyyttä ja pahuutta, on vaikea puristaa suusta ulos aitoja hyviä sanoja.

On hienoa, että meille on annettu myös tämä sana: ”anteeksi”. Anteeksipyytäminen antaa mahdollisuuden päästä eroon syyllisyydestä ja väärien sanojen, tekojen ja ajatusten taakasta. Saamme pyytää anteeksi Jumalalta ja ihmisiltä. Se avaa mahdollisuuden uuteen alkuun.

Eikä yhtään hullumpi ole myöskään sana ”Kiitos!”. Sitäkin kannattaisi käyttää ahkerasti. Kiittäjän oma mieli muuttuu valoisammaksi. Silloin huomaa myös Jumalan teot. Kiittämällä ja anteeksi pyytämällä syntyy paljon hyvää tähän maailmaan.

Riitta Särkiö

Kun olimme lähdössä Angolasta kolmen vuoden työrupeaman jälkeen takaisin Suomeen, sain paikallisilta työtoveriltani uuden nimen ”Nandila”. Tuo nkumbinkielinen sana on suomeksi ”Matkalla syntynyt”. Sen merkitys ei heti avautunut minulle, mutta nyt, kun aikaa Suomeen paluusta on kulunut enemmän, olen palannut tuohon nimeen uudelleen.

Elämääni on leimannut matkalla ja liikkeellä oleminen. Laskin, että olen ehtinyt asua jo 20 eri kodissa ja viidessä eri maassa. Jotkut noista kodeista ovat olleet kotejani vain muutaman kuukauden, jotkut usean vuoden ajan. Koteja on ollut erilaisia aina rähjäisestä opiskelijakämpästä isoon, puutarhalla ja uima-altaalla varustettuun omakotitaloon. Koteja ne kuitenkin ovat olleet kaikki.

Näiden useiden lähtöjen, tulojen ja muuttojen keskellä olen miettinyt, mikä kodista sitten tekee kodin. Muutama tärkeä esine, pari valokuvaa, kulunut pöytäliina ja ikoni – siinäpä ne ovat, lähes kaikissa kodeissani mukana kulkeneet tavarat. Ehkä tärkein kaikista on kuitenkin ollut se, että olen opiskeluaikojeni soluasuntoja lukuun ottamatta saanut jakaa kodin kaikkein läheisimpien ihmisteni kanssa.

Nyt olen jälleen uuden matkan alussa, Launeen seurakunnan lähetys- ja evankelioimistyön pappina. On hienoa saada jakaa tämä matka yhdessä seurakuntalaisten kanssa, oman yhteisöni keskellä. Matka taittuu mukavammin, kun rinnalla on matkakumppaneita. Ihmisiä, jotka kulkevat kukin oman aikansa vierelläni. Ystäviä, jotka joskus joutuvat jopa kantamaan minua, kun itse en jaksa. Seurakuntalaisia, jotka rukoilevat yhdessä kanssani ja puolestani.

Rohkaiskoon meitä kaikkia raamatun sana: ”Iloitkaa aina. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta. Hän, joka teitä kutsuu, on uskollinen ja pitää lupauksensa.” (2. Tess. 5:16-18,24)

Siunausta syksyynne!
Pauliina Hatakka
Launeen seurakuntapastori

Näin Jeesus tokaisi, kun häneltä pyydettiin todisteita siitä, että hän on Jumalan lähettämä Messias. Jeesus oli kyllä tehnyt monia tunnustekoja, parantanut sairaita. Hänen opetuksensa oli saanut ihmiset hämmennyksiin, sillä hän oli opettanut niin kuin se, jolla on valta. Ja kuitenkin tuntui, että mikään ei riittänyt. Mikään ei saanut ihmisiä vakuuttuneiksi Jeesuksen jumalallisesta alkuperästä. Kriittinen ajattelu on paikallaan, mutta se on eri asia kuin jääräpäisyys. Haluttomuus tarkistaa omia ajatuksia tuli uskon esteeksi.

Ihmiset olivat nähneet Jeesuksen jo lapsuudesta. He tunsivat hänen vanhempansa ja sisaruksensa. Jeesus perheineen oli yksi heistä. Olisi voinut ajatella, että juuri se olisi tehnyt Jeesukselle helpommaksi lähestyä ihmisiä ja ihmisille helpommaksi uskoa Jeesuksen sanoma. Mutta näytti olevan päinvastoin. Oman kylän väki tuntui olevan kaikista kriittisintä. Vai oliko kyse sittenkään kriittisyydestä? Epäuskoon saattoi liittyä epäluuloisuutta ja kateutta. Ehkäpä juuri tämä Jeesuksen inhimillisyys näytti estävän ihmisiä näkemästä hänen jumalallisuuttaan.
Ja kuitenkin Jumalan työ tapahtuu tässä maailmassa hyvin inhimillisissä olosuhteissa ja aivan tavallisten ihmisten kautta.

Ja kirkko sekin on monella tavalla puutteellinen ja epätäydellinen. Sitä voi moittia monesta asiasta aivan aiheesta. Ja silti se toteuttaa Jumalan suunnitelmaa ja Jumalalta saamaansa tehtävää tässä maailmassa meidän ihmisten kautta. Kirkko julistaa sanomaa Jumalan rakkaudesta ja evankeliumia syntien anteeksiantamisesta. Se palvelee apua tarvitsevia, koska se on sen kutsumus.

Ei Jumalan todellisuus ole irrallaan meidän todellisuudestamme. Mutta monesti tämä Jumalan työ jää kuin kätköön. Mutta uskon silmin voimme nähdä, kuinka Jumala tekee työtään tässä maailmassa. Myös minä voin olla hänen käytössään. Kunhan vain uskallan suostua siihen.

Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Laune

Tämän sunnuntain raamatuntekstissä (Matt. 25:14-30) jaetaan talentteja palvelijoiden hoitoon ja harjoitetaan kummallista maanviljelyä. Vertauksen kolmas mies sai hoitaakseen talentin hopeaa, ja hänen tuli pitää siitä hyvää huolta (= kartuttaa talletusta). Mutta mies pelkäsi rahojen omistajaa eikä uskonut omiin kykyihinsä. Hän kaivoi maahan kuopan ja kätki rahan sinne.

Lastenkirjoissa istutetaan maahan karkkia ja kolikkoja sillä odotuksella, että niistä kasvaisi karkkipuita ja seteleitä. Mutta oikeassa elämässä maahan kaivetut lahjat eivät ala itää. Isäntä oli tyytyväinen niihin palvelijoihin, jotka olivat laittaneet lahjansa käyttöön, mutta nuhteli häntä, joka oli vain kaivanut rahansa maahan.

Jeesuksen ankara vertaus puhuu koko elämästä. Jumala on antanut jokaiselle ihmiselle lahjoja, kykyjä ja vahvuuksia. Niistä saa olla iloinen ja ylpeä. Lahjoja tulisi käyttää toisten ihmisten ja luomakunnan hyväksi. Jos ihminen mitätöi itseään ja vaikenee lahjoistaan, Jumalan antamat lahjat jäävät piiloon.

Mutta talentit eivät tässä kuvaa vain ihmisten lahjakkuuksia – sellaisia, joista kilpaillaan talentshowssa. Jumala on antanut meille myös näkymättömiä, ihmeellisiä lahjojaan: Hän ottaa kasteessa omakseen, Hän kuulee rukoukset, Hän antaa anovalle anteeksi ja pelastaa kaikki, jotka etsivät turvaa Hänen luotaan. Jumala on antanut Poikansa Jeesuksen maailman pelastajaksi. Tässä onkin ainutlaatuisia kultaisia talentteja. Lahjojen antaja toivoo, että nämä isot asiat huomataan ja otetaan vastaan. Jumalan lahjat on tarkoitettu jokapäiväiseen käyttöön!

Riitta Särkiö

Lämpömittaria katsomalla on vaikea uskoa, että kesä ja kesälomakausi ovat päättymässä. Yksi erityinen merkki syyskauden alkamisesta on kuitenkin koulujen alkaminen. Ensi viikolla taas sadat lapset ja nuoret Lahdessakin lähtevät koulutielle. Osa aivan ensimmäistä kertaa, toisilla koulunalkuja on jo kertynyt monia. Aina koulun alkuun kuitenkin liittyy pieni jännitys tai innostus, onhan jokin uusi taas alkamassa.

Vaikka omista koulumuistoistani monta koulun aloitusta on päässyt unohtumaan, on mieleen kuitenkin jäänyt ensimmäinen koulupäivä ala-asteen ensimmäisellä luokalla. Luulen, että aika moni muistaa oman koulutien alkamisen ja ehkäpä myös omien lasten koulunaloituksen. Kouluun lähtöön liittyy niin paljon muutoksia, otetaan ensimmäiset, vaikkakin vielä hyvin pienet, askeleet kohti itsenäistymistä.

Yksi koulun tehtävä on opettaa tunnistamaan oikea ja väärä. Oikea tieto väärästä, oikea tiedonhaku kanava epäilyttävästä. Näitä samoja taitoja myös vanhemmat yrittävät opettaa jälkikasvulleen mutta samalla jokainen kamppailee itse oikeiden ja väärien valintojen ristitulessa.

Ensi sunnuntain kirkollisena aiheena on totuus ja harha. Aihe on hyvin mielenkiintoinen koska toden tunteminen ei ole suinkaan niin yksiselitteistä kuin voisi kuvitella. Onko ylipäänsä mahdollista löytää sellaista kuin absoluuttinen totuus? Vai onko totuus aina suhteessa johonkin toiseen? Tai jos toden sattuu tuntemaan, ei tunteminen vielä tarkoita että toimii sen mukaisesti.

Jeesus sanoi olevansa tie, totuus ja elämä, vai onko ehkä niin että Jeesus on tie jota kulkemalla on kiinni totuudessa ja elämässä? Ehkä näin, mutta se mikä on hienoa, on että jos vahingossa sattuu eksymään tai joutuu jollekin sivupolulle, niin Jeesus-tielle saa kuitenkin aina palata. Riippumatta siitä, miten monta kertaa on joutunut harhaan.

Sen sijaan jokaisen koululaisen toivoisin pysyvän oikealla koulutiellä ja meidän aikuisten olevan erityisen valppaana liikenteessä pienten koululaisten opetellessa koulureittejään.

Hanna Suominen
vs. srk. pastori

Rippikoululeirillä teimme ensimmäisenä päivänä rukoushelminauhan.
Jokainen nuori sai pujottaa nauhan omaan käteensä ja käytimme tuota rukousnauhaa leirin hartauksissa rukouksen ja hiljentymisen apuna. Pikkuhiljaa leirin aikana myös hiljaa olemiselle ja rauhoittumiselle alkoi löytyä tilaa. Levotonkin nuori jaksoi olla hiljaa hartauden ajan saadessaan sormeilla kädessään helminauhaa ja sen erimuotoisia ja -kokoisia helmiä.

Rukoushelminauhan jokaisella helmellä on oma merkityksensä. Suurin, kullanvärinen helmi on Jumalan läsnäolon helmi. Jokainen helmirukoushetki alkoi ja päättyi tuohon Jumala-helmeen ja sen rukoukseen:

”Sinä olet ääretön. Sinä olet lähellä. Sinä olet valo.”

Tuleva pyhää kutsutaan kirkastussunnuntaiksi. Pyhän raamatuntekstit kertovat Jumalan ja Kristuksen kirkkaudesta ja valosta muun muassa näin: ”Hän loistaa valona, hän säteilee kirkkautta, hohde verhoaa hänen suuren voimansa.” (Hab. 3:4)

Evankelista Matteus puolestaan kertoo, kuinka Jeesus meni läheisimpien opetuslastensa kanssa hiljentymään rauhalliseen paikkaan, vuorelle. Siellä hänen vaatteensa alkoivat yhtäkkiä hohtaa niin kirkkaana, että sitä oli vaikea katsoa. Samaan aikaan taivaasta kuului Jumalan ääni: ”Tämä on minun rakas poikani!” Opetuslasten kerrotaan heittäytyneen maahan peloissaan.

Kertomus ei kuitenkaan pääty tähän vaan Jeesuksen sanoihin: ”Nouskaa, älkää pelätkö.”

Jumala on ääretön, kolmiyhteinen, vaikea ymmärtää ja lopulta salattu. Mutta Jumalan vahva viesti meille kuuluu Raamatun lehdiltä kerta toisensa jälkeen: ”Älkää pelätkö.” Siinä on meidän turvamme ja toivomme. Saamme rippikoulunuorten kanssa luottavaisina rukoilla helmirukouksen sanoin:

”Jumala, sinä olet ääretön. Sinä olet lähellä. Sinä olet valo.”

Pauliina Hatakka
Seurakuntapastori
Launeen seurakunta