Vuosi: 2014

Tulevana sunnuntaina liehuvat palmunoksat, pajunkissat ja värikkäät kankaat – ihan riippuen siitä, missä maassa ja tilanteessa Jeesuksen tuloa Jerusalemiin juhlitaan. Palmusunnuntaina Jeesus ratsastaa aasilla kaupunkiin ja kansa iloitsee kuninkaastaan.

Kohta ilmassa viuhuvatkin toisenlaiset äänet. Piinaviikko merkitsee Jeesukselle kannatuslukujen laskua ja tunnelman tummenemista päivä päivältä. Jopa läheisimmät ystävät nukahtavat ja pakenevat viereltä. Pietari, joka on ollut henkeen ja vereen Jeesuksen puolella, kieltää nyt edes tuntevansa tuota nasaretilaista Opettajaa. Jeesuksen elämän viimeinen viikko johtaa kärsimykseen ja ristinkuolemaan pitkäperjantaina. Juhlittu kuningas saa pahantekijän kohtalon, vaikka on tehnyt pelkkää hyvää.

Jeesuksen kuolema on meille ristinmuotoinen salaisuus. Se on Jumalan suunnitelma, jota on mahdoton järjellä käsittää. Mutta virressä laulan: ”Nyt liehuu viiri Kuninkaan ja loistaa ristin salaisuus. On Kristus kuollut. Kuollessaan hän voitti meille elämän.” (Virsi 72:1) Jeesuksen syvä kärsimys ja kuolema merkitsee meille vapautusta syntien taakasta, anteeksiantoa ja sovitusta.

Jeesus ei jäänyt ristilleen eikä hautaansakaan. Palmusunnuntain juhlatunnelma palaa viikon päästä takaisin, kun Jeesus nousee ylös kuolleista. Hän on sittenkin kuningas ja koko maailman pelastaja. Nyt häntä tervehditään keltaisten narsissien, vihreän ruohon ja heräävän kevään kanssa.
Virsi 72 päättyy näin: ”Oi terve, toivo ainoa! Vain ristiin katsoo syntinen. Myös kärsimyksen aikana me ylistämme Voittajaa.” Siunattua hiljaista viikkoa ja pääsiäisen aikaa!

Riitta Särkiö

Kirkon elämää säätelevät erilaiset kirkkovuoden juhlapyhät. Niihin joko ollaan valmistautumassa, niitä vietetään tai muistellaan eli lasketaan ajankulu tietystä juhlapyhästä lähtien. Monelle sellaiselle seurakuntalaiselle, joka ei käy kirkossa kovinkaan usein, nämä erilaiset pyhäpäiville annetut nimekkeet eivät sano yhtään mitään.
Tällä hetkellä elettävä paastonaika on kuitenkin siitä poikkeuksellinen, että paasto tarkoittaa vielä useimmille jotain. Ehkä siksi, että kirkko ei ole pystynyt omimaan paasto sanaa, vaan paastoaminen liittyy ihan tavalliseenkin elämään.

Pääsiäiseen valmistava ja sitä edeltävä pitkä paastonaika on edennyt jo 5. paastonajan sunnuntaihin ja on nyt niin pitkälle, että paasto syvenee. Tuleva sunnuntai on nimeltään kärsimyssunnuntai, mikä kertoo selvästi siitä, että aletaan lähestyä pääsiäistä. Kristuksen kärsimystä ja vihdoin pääsiäisenä koittavaa iloa.
Kärsimyssunnuntai viittaa Jeesuksen tulevaan kuolemaan ja kärsimykseen suostumiseen, mutta kärsimys on myös monelle tavalliselle ihmiselle liiankin tuttu asia. Tuskin kukaan haluaa tehdä tuttavuutta kärsimyksen kanssa. Mutta tässä asiassa keneltäkään ei kysyä, haluatko vai et. Siihen vaan joutuu, tulee temmatuksi ilman että asiaan pystyy vaikuttamaan.

Kärsimyksen syvin olemus piilee ehkä siinä toivottomuudessa ja yksinäisyydessä, mihin kärsimys kuljettaa. Kärsivä ihminen on yksin kipunsa kanssa. Niitä jotka pystyisivät olemaan lähellä ja tukena löytyy kovin vähän. Kärsivän seurassa on vaikea olla, koska myös seurassa olija joutuu kohtaamaan oman voimattomuutensa ja rajallisuutensa.

Joskus kuulee sanottavan että kärsimys jalostaa. Luulen, että se joka on joutunut kärsimään, mutta selvinnyt takaisin elämään tietää ettei kärsimys ketään jalosta. Muuttaa kyllä toiseksi ihmiseksi kuin oli aikaisemmin, mutta ei jalosta. Kärsimykselle on ehkä haluttu antaa jokin jalo tarkoitus tai palkita kärsivä ihminen. Tai ehkä peittää omaa neuvottomuutta kun ei voi selittää, miksi jonkun elämässä on kärsimystä enemmän kuin toisen.
Kärsimyksen syytä ja tarkoitusta ei voi tietää. Mutta kärsimyksenkin keskellä voi nähdä Kristuksen. Kristuksen joka on myös kärsinyt. Kärsimykseen suostunut Jeesus Kristus kestää kärsivän rinnalla ja kuljettaa kohti valoa.

Hanna Suominen
vs. srk pastori
Launeen seurakunta

Kesäajan aloittava sunnuntai on tänä vuonna yhdenlainen etappi myös kirkkovuodessa. Se on neljäs paastonajan sunnuntai, kutsumanimeltään leipäsunnuntai. Paastonaika on silloin puolessa välissä ja taitekohtaan muodostuu eräänlainen keidas, lepopaikka, suunnanottamisen hetki.

Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, sanoo Raamattu. Tuntuu, että nykyään ei elä siitäkään. Onko koskaan muulloin kuin korkeintaan nälänhädän ja akuutin ravinnonpuutteen aikana puhuttu näin paljon ruuasta? Mielipiteen voi valita itselle mieluisan koulukunnan mukaan ja vaihtaa voi vaikka päivittäin. Hyvä rasva, paha rasva. Leipä on herkkua – ei vaan myrkkyä. Menneiden aikojen synnit eivät enää paina kananmunaa ja avokadosta on tullut peruselintarvike. Uudet termit täyttävät ruokapuheen. Paleo. Vhh. GI. Ennen oli lihaa ja puuroa, nyt on proteiinia ja hiilareita. Virallisten ruokasuositusten äärellä kuuluukin pillastua: väärät profeetat äänessä, kai tässä nyt syödä osataan ilman neuvojakin!

Samaan aikaan puhutaan paljon siitä, että ruokimme itseämme tavalla joka ei ravitse. Tyhjät kalorit täyttävät vatsaa mutteivät ravinnontarvetta. Ruoka on palkinto, lohdutus tai rangaistus, mutkikas keino pyrkiä ratkaisemaan olemassaolon ongelmia. Miten voi ihmisellä tällaisena hyvinvoinnin aikana olla näin nälkä?

Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee. Nämä ovat Jeesuksen omia sanoja paholaisen häntä kiusatessa. Matteuksen evankeliumin alkuvaiheilta löytyvä ajatustenvaihto on muutenkin kiintoisaa luettavaa ja se käytiin myös paastonaikana. Paha takertuu kaikkiin ihmisen sisäänrakennettuihin heikkouksiin: fyysisiin tarpeisiin joiden laiminlyöminen johtaa suorituskyvyn merkittävään heikentymiseen, siihen kaikkivoipaisuuden harhakäsitykseen, että minä itse riitän kaikkeen ja olen kuolematon, sekä tarpeeseen saada aina vain enemmän.

On totta, että tarvitsemme elääksemme ruokaa. Tarvitsemme myös jotakin, jolla ravita henkeämme. Kun Jeesus sanoo olevansa elämän leipä, hän avaa meille näitä tarpeittemme molempia puolia. Hän on antanut meidät toisillemme, jotta huolehtisimme toistemme hyvinvoinnista, niin fyysisestä kuin henkisestäkin. Tulemme toistemme kautta vastavuoroisesti ruokituksi. Hän ravitsee meitä myös yksilöinä, jotta meillä olisi jotakin, josta antaa eteenpäin. Hän antaa rakkautensa vuotaa meihin. Se tekee meidät eläviksi.

”Onnellisia ne, jotka saavat voimansa sinusta”, sanoo leipäsunnuntain psalmi 84 ja kertoo elämän matkan vaeltajista, joiden voima kasvaa askel askeleelta. Kasvaa, ei vähene. Sellaista matkaa ei pelkällä leivällä tehdä, tarvitaan myös elämän leipää, Jeesusta. Hänen kanssaan jatkamme paastonajan vaellusta kohti piinaviikon kärsimystä ja pääsiäisen iloa.

Anu Toivonen

Minä pappina joudun toisinaan tilanteeseen, että tapaan ihmisen, joka kysyy: ”Muistatko minua?” Ehkäpä hän onkin tutun näköinen ja saatan muistaa missä olemme tavanneet, mutta nimien muistamisessa minulla välillä on vaikeaa. Ehkäpä tämä on tuttua sinullekin. Välillä kiusaannun omasta muistamattomuudestani, mutta rohkeasti sanon, jos en muista. Useimmiten ihmiset suhtautuvat ymmärtävän myötätuntoisesti unohtamiseeni.

Toisinaan taas joku sanoo: ”Muista minua!” Ehkäpä keskusteluissa on tullut esille hänen elämäntilanteensa vaikeus, huoli huomisesta, asia joka painaa. Niinpä ”Muista minua” on kuin toive jakaa taakkaa, se on avunpyyntö ja pyyntö rukoilla pyytäjän puolesta. Tällöin niin mielellään tekeekin. Omakin kokemus on, että kun saa jakaa elämän kuormia, se auttaa jaksamaan. Ja myös sen on huomannut, kuinka rukoukset ovat kantaneet. Siksi mielellään vuorostaan ”muistaa” toista.

Vaikka emme aina tunnista ja tunne vastaantulevaa, on hyvä tietää, kuinka on joku, joka muistaa meidät jokaisen. Eikä vain muista, vaan tuntee meidät kokonaan ja läpikotaisin, niin elämämme ilot kuin sen surut, niin onnemme kuin ahdistuksemme. Ja Jumalan tavassa tuntea meidät on ihmeellistä se, että hän tuntee meidät paremmin kuin me itse tunnemme itsemme. Ja sekin on ihmeellistä, että vaikka hän tuntee meidät, hän rakastaa meitä. Vai rakastaako hän juuri siksi?

Golgatalla Jeesuksen kanssa ristiinnaulittiin kaksi pahantekijää, yksi hänen kummallekin puolelle. Toinen rikollisista pyysi: ”Muista minua, kun tulet valtakuntaasi!” Jeesus muisti. Hän lupasi tuolle pahantekijälle paikan taivaassa. Mekin saamme pyytää Jeesukselta tuon miehen tavoin: ”Muista minua!” Ja Jeesus muistaa, antaa syntimme anteeksi ja antaa paikan taivaassa.
Herra, sinä olet laupias, muista minua! (Ps. 25)

Heikki Pelkonen
Launeen srk:n kirkkoherra

Päiväkerholaisilta kysyttiin ajatuksia omasta Launeen kirkosta. Aikuisen tehtävä oli toimia vain kirjurina. Kolme – viisivuotiaat lapset antoivat ajatustensa virrata ja lopputulos oli koskettava: ”Launeen kirkon seinät olivat ruosteessa” (sisäseinien vaaleat tiilet ja laastin reunat ovat kieltämättä vähän ruosteenruskeita). ”Kirkossa haisi hyvältä, kirkolta” (kyllä kirkko erottuu omasta kodista). ”Kirkossa on kivaa, pappi on siellä töissä” (on hän siellä ja monessa muussakin paikassa). ”Kirkossa on kukkia ja lamppuja ja portaita ja vessa” (siis kaikki olennainen). ”Kirkossa soi kellot, siellä on risti, kirkossa lauletaan ja istutaan penkeillä.” ”Seinät oli karheita… ja ihmiset oli ihania”.

Nämä lasten ajatukset ovat olleet mielessäni, olen koittanut katsella kirkkoamme heidän silmillään, tunnustella sitä heidän sormillaan. Tuntuu hyvältä, että nämä päiväkerholaiset ovat saaneet tutustua kotikirkkoon ja heillä on siihen kodikas suhde. Kirkossa he ovat oppineet jo paljon tärkeitä asioita kristillisestä uskosta. He ovat vieneet kotiinkin tuliaisia kirkosta, kun mieleen on tarttunut laulun pätkä, rukous, papin tai lastenohjaajan kertoma Raamatunkertomus. Näin kristillinen kasvatus on toteutunut luontevasti ja usko on saanut kasvaa.

Lahden kaupungin päivähoidossa on otettu Suomen mittakaavassa tiukka linja uskontokasvatukseen. Linjauksissa on paljon hyvää, kuten se, että jokaisella lapsella on oikeus uskontokasvatukseen ja kaikki päivähoidon työntekijät hoitavat myös tätä kasvatuksen osa-aluetta. Ylemmän tason päätöksissä on kuitenkin tehty myös yllättäviä rajauksia. Perhepäivähoitajat eivät saa säännöllisesti käydä perhekerhoissa ja avoimissa päiväkerhoissa, vaikka seurakunta haluaa niiden kautta tukea lasten ja perheiden uskontokasvatusta ja vertaistukea ja vaikka vanhemmat ovat osallistumista toivoneet.

Tätä asiaa kannattaa perheissä miettiä. Mitä vanhemmat ja lapset itse haluavat? Miten päivähoidon ja seurakunnan yhteistyö voisi toteutua? On ihan hyvä, jos palvelunkäyttäjät, lapset ja perheet, antavat äänensä kuulua päättäjienkin korviin.

Yhteiskunnan ilmapiiri on paikka paikoin hyvin kriittinen uskolle ja seurakunnalle. Yhteyksiä kirkkoon halutaan katkoa. Kuitenkin toiminnassa mukana olevat lapset ja perheet todistavat muusta: he saavat elämäänsä turvaa ja suuntaa. Kristillinen kasvatus ei ole heille ”vaarallista”, jotain mitä pitäisi välttää vaan päinvastoin uusia ajatuksia ja voimia antavaa, elämää kannattelevaa, rohkaisevaa. Sellaiseen elämään kutsun kaikkia.

Riitta Särkiö

PS. Tämän sunnuntain messussa on mukana Kankurin ilon väkeä. Messukumppanimme tuomaa kaunista räsymattoa pitkin kelpaa astella peremmälle kirkkoon!

Tänä viikonloppuna vietetään laskiaissunnuntaita. Olemme laskeutumassa paastonaikaan, jonka
ensimmäinen päivä on laskiaistiistaita seuraava tuhkakeskiviikko. Meillä ei ole katolisten maiden riehakasta karnevaaliperinnettä eikä Suomessa paastoon valmistauduta samban tahdissa, kuten Brasiliassa. Täällä laskiaistiistai on vain yksi päivä muiden joukossa.

On kuitenkin mahdollisuus pysähtyä hetkeksi paastonajan alkaessa ja mennä tuhkakeskiviikkoiltana kirkkoon. Se on ilta, jolloin monessa kirkossa ihmisten otsaan piirretään oliiviöljyyn sekoitetusta tuhkasta musta risti, joka muistuttaa siitä, miten ihmisinä olemme katoavaisia. Virressä 359 veisaamme: ”Mieleeni aina johdata: vain tuhkaa olen minä…”

Tuhka on myös katumuksen vertauskuva. Paastonaika on matka omaan itseen: tarkastelemme rehellisesti itseämme ja elämäämme. Kiitämme Jumalaa elämän hyvistä lahjoista ja kadumme syntejämme; itsekkyyttämme ja kovuuttamme. Ihmettelemme Jumalan pyhyyttä ja rakkautta, joka näkyy kaikkein syvimmin siinä, että Jumala tuli Jeesuksessa ihmiseksi ja suostui vapaaehtoiseen kärsimykseen ja kuolemaan. Syntimme on sovitettu ja kuolema on voitettu.

Ymmärtääksemme jotain pääsiäisen sanomasta meidän on hyvä kulkea pääsiäistä kohti pitäen silmämme avoinna maailman kärsimykselle ja elämän traagisuudelle. Kuoleman varjon maahan ja tuhkakeskiviikkoomme kajastaa kaukaa pääsiäisen ja ylösnousemuksen valo. ”Onnettomuuden puvussa kulkee armo varmoin askelin läpi aikojen.” (Reinhold Schneider)

Timo Pokki

Isoisäni täytti vuosia helmikuun alussa ja hänelle järjestettiin oikein kunnolliset syntymäpäiväjuhlat. Paikalla oli sukua läheltä ja vähän kauempaakin sekä tietysti naapureita, kyläläisiä ja tuttavia vuosien varrelta. Niin, ja tietysti seurakunnan edustaja.

Juhlien ohjelma oli hyvin perinteinen, seurustelua, syömistä, puheita, veisuuta ja kahvittelua. Ruokailun aluksi isoisäni kysyi voisinko johtaa ruokavirren, koska aina on ollut tapana laulaa ruokavirsi.

Itse en muista yhtään arkipäivän tilannetta, että virsiä olisi laulettu, mutta juhlissa kyllä. Siellä isoisäni talon tuvassa ollaan hyvin vahvasti kiinni perinteissä. Luulen että samalla tavoin on vietetty myös isoisäni isän syntymäpäiviä siinä samassa talossa.

Juhlien jälkeen jäin pohtimaan mitä perinteitä minä itse tai muut kaupungissa asuvat ihmiset siirrämme tuleville sukupolville? Monet perinteet ovat katkenneet ja tavat muuttuneet. Juhlat ovat usein ainoastaan kaikista läheisimmille tarkoitettuja, ei koko asuinyhteisöä koskettavia.

Sunnuntain aiheena on Jumalan sanan kylvö. Evankeliumitekstissä sanotaan, että toinen kylvää toinen korjaa. Ehkä perinteiden ja tapojen säilyttämisessä pätee sama viisaus? Mutta kuinka paljon siirtyvistä tavoista on oikeasti perheen sisäisiä ja kuinka paljon yhteisön luomia? Kuinka paljon vaikkapa television hääohjelmat vaikuttavat siihen miten häitä suunnitellaan ja järjestetään? Luulen että aika paljon enemmän kuin tieto siitä, miten omat vanhemmat tai isovanhemmat ovat aikoinaan menneet naimisiin.

Jumalan sanan kylvössä me olemme onneksi Jumalan työtovereina. Onneksi, koska muuten tehtävä tuntuisi ylivoimaiselta ja jopa mahdottomalta. Minä olen ainoastaan yksi lenkki kylväjien ketjussa. Tavat, miten kylvöä tehdään, muuttuvat mutta perustehtävä on pysyvä. Ehkä näin on erilaisten juhlienkin suhteen. Ihmisiä ja asioita juhlitaan, mutta tavat muuttuvat.

Hanna Suominen

Näin on ihan kohtuullista kysyä, kun katselee ja kuuntelee, mitä rakkaasta enemmistökirkostamme tuodaan julki. Perustelutja ja asioiden liittymistä johonkin kokonaisuuteen halutaan hämärtää ja ilman kritiikin kannuksia lyödään outoja leimoja suoraan otsaan pysyvästi. Näin meillä Suomessa. Eihän se kirkko koskaan iske takaisin.

Niin, mikä olikaan kirkon tehtävä ja miksi se on olemassa? Vastauksia löytyy adventin, joulun, pääsiäisen ja helluntain kirkollisista sisällöistä. Niiden sanomassa ei ole oleellisinta ajankohtien sijoittuminen yhteiskunnalliseen kalenteriin TAI ovatko ne työpäiviä tai luppopäiviä. Oleellista ei myöskään ole erilaisten eturyhmien edustajien halveksiva suhtautuminen Kristuksen ruumiin keskeisiin asioihin, huolimatta siitä, että tärkeimpien kilpailijamaittemme kilpailukyky kestää vielä useammat vapaapäivät. Kirkon syntysyy on Jumalan toiminnassa ja kirkon tehtävä on hoitaa yhteyttä Jeesukseen Kristukseen, maailman Vapahtajaan. Siitä aukeaa kaikki muu.

Seuraava viikko haluaa muistuttaa siitä, että minulla ei ole koko totuutta, enkä omista myöskään Vapahtajaa, niin että hän olisi vain henkilökohtaisesti juuri vain minun Vapahtajani. Minun tehtäväni on antaa toistenkin kulkea omaa tietään juuri siinä vaiheessa kuin hän on menossa ja tarjota tukea kulkemiseen. Parjaaminen ja kamppaaminen eivät auta eivätkä tuota hyvää. Olemme vasta matkalla täydellistä kohti.
Viikon lukutehtävä: 4 Moos. 11:24-30. Lue se ja mietiskele sitä. Sitten: mitä sanot Eldadille ja Medadille ja Moosekselle?
Siinä oli annos suvaitsevuuteen ohjaavaa vihjettä. Käytä hyväksesi.

Pastori Esa Kekki

Huomaan olevani tapakasvatuksen piirissä. Äiti opetti pohjat, on näköjään muiden vuoro jatkaa.

Pizzafirman poika on sattunut kanssani pari kertaa samaan hissiin. Muutaman kerroksen matkan taitamme (tietysti) jylhän sanattomuuden vallitessa. Hän lähtee ensin ja sanoo aina lähtiessään: ”Kiitos”. Ensimmäisellä kerralla nauratti: nuori mies kiitti minua panoksestani eräänlaisen vaivaantuneen hiljaisuuden retriitin järjestämisessä. Toisella kerralla pidin itseäni jo maailmanluokan möllinä kun en taaskaan saanut sen verran keskustelua itsestäni irti että olisin edes säätä kommentoinut. Menin kotiin ja katsoin itseäni peilistä. Nainen, ryhdistäydy!

Liikunnanohjaajani sanoo keskimäärin 17 kertaa tunnin aikana: ”Ja hymyile!”. Sitten hän matkii meitä hetken: seisoo vakavana ja mulkoilee meitä kulmiensa alta ja kysyy: ”Mikä on tämä?”. Hän on parasta, mitä liikuntaharrastusteni suhteen on tapahtunut sitten sen kun löytyi kavereita hölkälle.

Ruokakaupan kassat ovat ruvenneet paikoin toivottamaan hyvää päivänjatkoa. Muistan jonkun kassaneidin kerran sanoneen, että hän toivottaessaan ”päivää” saa vastaukseksi ”muovikassi” ja kertoessaan loppusumman vastineeksi tulee ”pankki”. Koen, että hyvänpäiväntoivottajat ojentavat asiakkaalle, myös siis minulle, aivan uudenlaisen haasteen.

Kohdalleni osunut kasvatus- ja kasvutehtävä alkaa piirtyä näkyviin, eikö vaan. Se linkittyy omassa mielessäni siihen, että uusi vuosi on melko alussa. Edessä on melko lailla uusia päiviä – jos Luoja suo – ja niistä joka ikisen aikana on mahdollisuus nähdä asiat toisin, korjata elämän suuntaa, vaikuttaa ympäröivään maailmaan. Itse olen huono lupaamaan uutta, koska olen parempi unohtamaan sen, minkä olen luvannut. Ajattelin kuitenkin haastaa itseäni. Sanat ”kiitos”, ”ole hyvä” ja ”anteeksi” ovat sellaisia, joita haluaisin viljellä enemmän kuin mitä olen ennen tehnyt. Ja onko ihan pakko koko ajan käyttäytyä kuin olisin vedellyt aamupalaksi paketillisen ärrinmurrin-keksejä?

Olen kirjoittanut edelliset sanat tammikuun alussa, puhkuen uuden vuoden uutta optimismia, kuten asiaan kuuluu. Nyt tätä uutukaista vuotta on kulunut kuukauden päivät. Lyhyt on aika arvioida onnistumisia, mutta nyt näyttää siltä, että uusi vuosi ei automaattisesti todellakaan tarkoita muutosta. Asioiden aktiivinen pohtiminen ja itsensä haastaminen auttavat kuitenkin tiedostamaan omia heikkouksia ja käymään niiden kimppuun. Suunta on oikea jos kohta reitti onkin mutkilla. Sananlaskuista (27:19): ”Veden kalvossa näet kasvosi. Lähimmäisessä näet sydämesi.” Jos kokeilisin elää niin kuin opetan. Ei se ota jos ei annakaan.

Anu Toivonen

Kysymys ei ole helppo ja tuskin siihen onkaan yhtä ainoaa oikeaa vastausta. Heprealaiskirjeessä on yksi selitys siihen, mitä usko on. Siellä sanotaan: ” Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Jumalan näkymätön todellisuus ympäröi meidät. Jumala toimii tässä maailmassa ja hän vastaa rukouksiin. Kun tulen tästä jollakin tavalla tietoiseksi, sitä voimme kutsua uskoksi.

Kun näen, että Jumala ilmoitta itsensä Raamatussa, eikö sekin ole uskoa. Kun tartun Raamatun lupauksiin, siinäkin on kyse uskosta. Listaa uskosta voisi jatkaa loputtomiin. Mutta silloin uskosta voi helposti tulla suoritus, vaatimus. Näin ja noin täytyy ajatella tai toimia. Kuitenkin usko on viime kädessä lahjaa, jonka Jumala antaa.

Mutta, jos usko on lahjaa, eihän minulla ole siinä sitten mitään sanomista tai tekemistä!? Kyllä ja ei. On totta, että ”tuuli puhaltaa, missä tahtoo”, myös Jumalan uskoa synnyttävä Pyhän Hengen tuuli. Mutta Jeesus myös sanoo: ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.”

Uskoakin on lupa pyytää. Edelleen Raamattu opettaa, että ”usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana”. Sanansa ja Pyhän Henkensä kautta Jumala synnyttää uskoa. Siksi meille on tärkeää, että tutkimme ja kuuntelemme Raamatun sanaa. Näin Jumala voi antaa lahjansa.
Samalla kun usko on lahja, se on myös tehtävä. Jumala kutsuu meidät elämään hänen seurassaan, hänen tarkoittamaansa elämää. Ehkä en koskaan voi täysin ymmärtää, mitä usko on. Mutta minulle voikin olla tärkeämpää kysyä, mihin usko minua kutsuu.

Heikki Pelkonen
khra, Launeen srk