Vuosi: 2014

Joulun tuntu syntyy monista asioista. Itselleni pääasiassa lauluista. Jokainen vähääkään musiikkiin päin kallellaan oleva tietää, ettei ole tunnelman kannalta lainkaan sama mitä lauluja lauletaan. Miettikääpä vaan jos menee kauneimpiin joululauluihin ja se oma suosikki jää laulamatta. Kyllä on joulumieli pilalla. ”Minä niin mieleni pahoitin kun ei laulettu Sydämeeni joulun teen.” No niin minäkin jos niin käy. Ja vaikka En etsi valtaa, loistoa voi ollakin virsikirjassa sanoilla, jotka ovat Topeliuksen alkuperäistekstille uskollisemmat, tuotteelle ei niillä virsikirjasanoilla löydy ostajaa. Lähes 30 vuotta on aivan liian lyhyt aika tottua muutokseen jota ei haluttu alunperinkään. Me laulamme sitä niillä ”vanhoilla” tai ei ollenkaan.

Asiaan. Tein itselleni joulumieltä joulukonsertissa. On muuten siunattu asia olla jo sen verran vanha, että on sosiaalisesti hyväksyttyä liikuttua kyyneliin vähän siellä sun täällä. Tällä kertaa siis siellä. Lauluyhtye esitti kappaleen, joka on noussut viimeisten joulujeni tähdeksi. Little drummer boy on nimensä mukaan laulu pienestä rumpalipojasta joka kutsutaan mukaan katsomaan vastasyntynyttä kuningasta. Muilla on mukana komeita ja kalliita lahjoja, vain parasta kuninkaalle.
Pieni rumpalipoika lähtee mukaan, vaikkei hänellä ole lahjoja vietäväksi. Kuninkaan luona hän hämmästyy: kuningas onkin laskettu seimeen, ei kehtoon silkkivaatteille. Kuninkaassa hän kohtaa kaltaisensa: he ovat molemmat köyhiä lapsia. Rumpalipojalla ei ole muuta omaisuutta kuin rumpunsa, kuninkaaksi kutsutun lapsen perheellä ei ole rahaa yöpyä muualla kuin tallissa.

Komeat lahjat tuntuvat siinä kuvassa varmaan oudolta ja pieni rumpalipoika löytääkin äkkiä oman lahjansa arvon. Vielä tullessaan hän oli pahoilla mielin kun hänellä ei ollut tuoda kuninkaalle arvoistaan lahjaa. Seimen äärellä köyhää lasta katsellessaan hän keksii: hänhän on tuonut mukanaan rumpunsa. Hän soittaa lapselle, omien sanojensa mukaan hän soittaa parastaan. Ja lapsi hymyilee hänelle.

Kertomus on pieni mutta ytimeen menevä. Maailman kuningas, Vapahtajamme Jeesus, syntyy seimeen veljeksemme, kaltaiseksemme. Hänessä me kohtaamme Jumalan. Hänessä Jumalan rakkaus, anteeksianto, rauha ja valo tulevat meidän keskellemme. Hän on joulun todellinen lahja.

Jeesus ei odota meiltä hienoa vastalahjaa. Saamme tulla kuin pieni rumpalipoika, sen kanssa mitä meillä on. Saamme tulla silloinkin, kun ei ole tuotavaksi sitäkään vähää. Seimen lapsen luo olemme aina tervetulleita.

Tämä ajaton viesti tulee toivottavasti lähelle myös heitä, joille joulu ei syystä tai toisesta ole mukava juhla. Tavoittivatpa nämä pyhät sinut missä mielentilassa tahansa, kätke sydämeesi tämä: seimen lapsen sinulle tuomaa lahjaa ei kukaan voi sinulta viedä pois. Sinä olet Jumalalle rakas ja hänellä on varallesi hyviäkin päiviä, jos tämä joulunaika ei sellaisia tarjoilisikaan.

Levollista joulua. Jumalan olkoon kunnia ja maassa rauha meidän ihmisten kesken.

Anu Toivonen

Näin kysyivät Johannes Kastajalta oppineet henkilöt. Heitä kalvoi epätietoisuus siitä, missä nyt mennään, onko Messias tässä vai tuossa. Johannes vastaa:” En minä ole Messias ”. Muitakin kysymyksiä seurasi ja Johannes tyytyi vastaamaan olevansa tien valmistaja Herralle.

Jeesus ei ole profeetta tai uskonnollinen räyhääjä, joka toisten omaisuutta tuhoamalla järjestelee maan asiat kuntoon. Hän on Messias, maailman Vapahtaja. Johannes Kastaja tyytyy olemaan tien valmistaja.

Jos siis tie on valmistettu ja Messias tullut, mikä on minun asemani? Minun mahdollisuuteni on olla valmiina vastaanottamaan sanoma Jeesuksesta maaiman Vapahtajasta. Hän, Jeesus Kristus on kulkemaan ristintien minun puolestani. Hän kantaa minulle kuuluvan rangaistuksen.
Minulla on osallisuus tuohon kaikkeen kasteeni pohjalta.

Minun Jeesukseni ei jää pieneksi liikuttavaksi ja harmittomaksi vauvaksi, vaan hän kohtaa kuvottavan lopun, mutta siinä olikin hänen tehtävänsä.

Voisiko olla niin, että lopettaisin juoksemisen erilaisten myöhemmin keksittyjen juttujen perässä ja keskittyisin Uuden testamentin Jeesukseen?
Siinä haastetta koko elämän ajaksi. Sen jälkeen ei enää tarvitse miettiä.

Esa Kekki

Ihmiseen on istutettu halu itsenäisyyteen ja pärjäämiseen. Sen pyrkimyksen ajamana vauva alkaa kääntyä, kontata ja kävellä omin jaloin. Itsenäistyminen vie niin hyvään kuin pahaankin: oppimiseen ja uhmaan.

Myös kansakunnilla on halu riippumattomuuteen, omista asioista päättämiseen ja koskemattomuuteen. Joulukuun kuudentena me suomalaiset pysähdymme hetkeksi ajattelemaan oman maamme vaiheita. Itsenäisyyspäivä on meillä juhlallinen, arvokas päivä. Kiitämme itsenäisyyden vuoksi taistelleita ja koitamme edelleen rakentaa maatamme.

Itsenäisyys on kuitenkin aika lailla suhteellista. Itsenäinen kunta on monessa suhteessa riippuvainen naapurikunnistaan, valtiosta, kaikenlaisista sopimuksista ja laeista. Sama pätee valtioihin ja jokaiseen pieneen ihmiseen. Eivät valtiot tai ihmiset voi tehdä, mitä haluavat. Emme tule toimeen yksin.

Itsenäisyyspäivän evankeliumissa Jeesus kutsuu ihmisiä yhteyteensä. Hänen opetuslapsinaan ihminen voi oppia tuntemaan totuuden ja totuus tekee vapaaksi. (Joh 8:31-36). Juutalaiset kuulijat kimpaantuivat moisesta lupauksesta. ”Emme ole koskaan olleet kenenkään orjia. Kuinka voit sanoa, että meistä tulee vapaita?” Samaan tapaan nykyihminenkin voi sanoa, että hän on aivan itseellinen, ei hän tarvitse ketään. Ja kuitenkin jokainen tarvitsee toisia ihmisiä. Jokainen kaipaa rakkautta ja hyväksyntää.

Jumalan edessä saamme olla sitä, mitä olemme. Välillä voimakkaita ja taitavia, sitten taas heikkoja ja avuttomia. Hänelle meidän ei tarvitse esittää yli-itsenäistä, sillä hän tuntee meidät läpikotaisin. Syntien anteeksisaaminen vapauttaa ja antaa syvän rauhan. Vapautta ja rauhaa toivomme toisillemme, Suomelle ja koko maailmalle.

Riitta Särkiö

”Kohotkaa korkeiksi, portit, avautukaa, ikiaikaiset ovet!”
Ensi sunnuntaina alkavan adventtiajan psalmi sisältää nämä riemukkaat sanat. Portit kohoavat, ovet avautuvat, mutta kenelle ja missä?

Pieni ihminen saapuu kirkonoville kysellen: Olisiko täällä jotakin minullekin? Olisiko kirkon penkissä paikka minullekin? Vai saanko vastaani kaikkitietävää puhetta, vierasta kaanaankieltä? Ainakin kummastuneita katseita – kuka tuo nyt on ja miksi se tähän penkkiin? Eihän se taida olla edes uskossa. Niin uskossako pitäisi olla? Ja jotta kelpaisi niin pitäisikö ajatella juuri samoin kuin tuo vierustoveri, tuo hurskasilmeinen toinen? Kuinka tämä toiseuden tunne muuttuisikin tunteeksi yhteisestä, läsnäolevasta Pyhästä?

Jospa vain tyytyisin kurkkaamaan oven raosta…siitä voi sitten nopeasti ottaa askeleen taaksepäin. Ei tämä kaikki ehkä olekaan minua varten. Minähän vain kyselen, että oletko sinä, oletko, Jumala? Ja miksi nämä kaikki epäonnistumiset ja haavat minussa?

Kristuksen kirkon oven avatessaan voi ajatella kohtaavansa hämmästyttävän näyn, jonkun häikäisevän kirkkauden. Se saattaa varjojen maassa kulkevalle olla suorastaan liiankin kirkas. Ei kirkkauden ovea kumara, käpertynyt ihminen niin vain uskalla avata.

Mutta. Sisältä hohkaakin lämmin valo, lempeä valo. Ei ollenkaan armoton ja kova. Jospa sittenkin… Ja sisältä kuuluu äänellä, joka on täynnä rakkautta: Poikani, tyttäreni, tule vaan tänne, älä yhtään arastele. ”Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun…minun rakkauteni sinuun ei järky eikä rauhanliittoni horju.” Täällä on jokaiselle paikka.

Ihminen voi tuntea itsensä niin pieneksi noiden korkeiksi kohoavien porttien juurella. Mutta Jumala avaa ikiaikaiset ovet ihan kaikille. Kun ihmisten puolelta ovet ovat toisinaan tiukastikin kiinni, on Jumalan ovi meille aina puolestaan selkosen selällään auki.

Jumala avaa ovensa, mutta myös ihmisen oven on oltava auki, sydämestään asti.
Adventin aikaan, suureen juhlaan valmistauduttaessa saa kysyä itseltään: ”Avaanko minä sydämeni, pääseekö Vapahtaja sisään? Onko sydämessäni tilaa Hänelle?” Jumalalla on aina tilaa meille.

Kohotkaa korkeiksi portit, avautukaa ovet!

Kati Saukkonen
vs.pastori Launeen seurakunnasta

Vierailin viikonloppuna vanhempieni luona mökillä. Kalastuksen ja sienestyksen ohessa ehdimme käydä läheisellä ruukkikylällä. Siellä saimme hymyillen ihmetellä 1800-luvun elämää ja työn tekemistä. Nykyajan mukavuuksiin tottuneena pohdinkin mitä tapahtuisi, jos joutuisin itse elämään savupirtissä ja hankkisin leipäni vaikka seppänä kylän ruukilla.

Hieman samanlaiseen tunnelmaan jouduin samalla viikolla, sillä jouduin elämään lähes päivän ilman sähköä. Tietokone ei toiminut, kahvia ei voinut keittää ja kaikkialla oli hämärää. Vasta kun olin sytyttänyt kymmenen kynttilää, sähkö napsahtikin päälle ja loppuilta sujuikin tavallisissa merkeissä. Olisiko meistä savupirttiin palaajaksi?

Valo, pimeys ja kirkkaus ovat teemana myös tämän viikon sunnuntaina. Päivän evankeliumitekstin mukaan Kristus istuutuu aikojen lopulla kirkkautensa valtaistuimelle. Sinä päivänä me kaikki kohtaamme Kristuksen ja joudumme vastuuseen siitä mitä olemme tehneet.

On vaikea tarkalleen sanoa, minkälainen päivä tuomiosunnuntaista tulee. Tiedämme sen, että valo tulee tänne maailmaan. Jokainen meistä joutuu tarkasteluun, olemmeko toimineet valona muille ja antaneet oman lamppumme loistaa.

Kirkkovuosi päättyy tuomiosunnuntaihin, jonka jälkeen alkaakin kynttilöiden laskenta ja joulun odotus. Useat meistä kuuluvat kirkkoon ja vielä useammat meistä ovat lapsena kastettu. Kutsun sinua mukaan yhteiseen joulun odotukseen. Mitä sinussa tapahtuu, kun valo ympärilläsi lisääntyy?

Valoisia päiviä.​
​
Ville Hakulinen
Launeen srk

Meillä oli lapsuudenkodissani kolme yötä, joina saimme valvoa niin pitkään kuin halusimme ja jaksoimme: jouluyö, uusi vuosi ja juhannus. Valvomista odotettiin ja sitä suunniteltiin ja valmisteltiin toisten sisarusteni kanssa. Usein kävi niin, että vaikka kuinka yritin sinnitellä hereillä, uni lopulta voitti.

Muistan eräänkin kerran nukahtaneeni olohuoneen sohvalle. Isäni kantoi minut omaan sänkyyn unten maille. Näin jälkeen päin ajatellen juuri tuo oli parasta koko illassa: minun ei tarvinnut valvoa väkisin. Sain nukahtaa luottaen siihen, että joku huolehtii minusta ja vie minut jatkamaan uniani turvallisesti omaan sänkyyni.

Jeesus kehottaa meitä valvomaan. Mitä Jeesus tällä valvomisella oikein tarkoittaa?
Valvomista voi olla monenlaista. Se on valppaana ja varuillaan oloa. Toisinaan valvominen voi olla myös toimintaa ja vastuun ottamista. Se on myös oman hengellisen elämän hoitamista eri tavoin esimerkiksi tulemalla sunnuntaina kirkkoon.

Valvominen on myös jotakin sellaista, joka ei näy ulospäin: rukousta ja lepoa Jumalassa. Luottamusta siihen, että Jumala pitää minusta huolta ja johdattaa elämääni oikeaan suuntaan. Ja jos en itse jaksakaan valvoa ja rukoilla, lähellä on useimmiten on joku, joka valvoo ja rukoilee minunkin puolestani.

Saamme pyytää myös Jeesusta valvomaan meidän kanssamme:

”Kristus, sinä olet jo läsnä, kun me vielä valvomme ja odotamme. Sinä tulet kerran – ja tulet joka päivä. Anna meidän havahtua siihen, että sinä olet keskellämme ja siksi jokainen päivä on armon ja luottamuksen päivä.”

Pauliina Hatakka
Seurakuntapastori, Launeen seurakunta

Launeen seurakunta on kaikkien jäseniensä oma, Jumalan perhe. Se ei ole työntekijöiden pyörittämä firma eikä vain aktiivisesti toimintaan osallistuvien ihmisten yhdistys. Meidän seurakuntaamme kuuluu valtava joukko ihmisiä. Jokaisella on oma paikkansa tässä porukassa. Seurakuntalaisena oleminen näkyy kotona ja ihmissuhteissa, elämän käännekohdissa ja tärkeissä ratkaisuissa. Jokaisella on oma suhde Jumalaan ja uskoon.

Tämän viikon sunnuntaina käydään seurakuntavaalit, joissa 16 vuotta täyttäneet kirkon jäsenet saavat äänestää edustajiaan seurakunnan ja Lahden seurakuntayhtymän luottamuselimiin. Ennakkoäänestysmahdollisuus oli myös tarjolla. Launeen seurakuntaneuvostossa ja yhtymän yhteisessä kirkkovaltuustossa ja kirkkoneuvostossa sitten päätetään toiminnasta, taloudesta, tulevaisuudesta.

Kirkko tekee paljon hyvää yksittäisten ihmisten ja ihmisryhmien elämässä ja koko yhteiskunnassa. Tämän hyvän tekemiseen tarvitaan jäsenten panosta: osallistumista, ideoita, kirkollisveroja, rukousta. Paljosta hyvästä ei varmaan julkisesti tiedetäkään. Kaikki verovaroillamme tehty hyvä työ tietenkään palaudu veronmaksajan omaksi hyödyksi. Kirkkoon kuuluminen onkin hieno hyvän tekemisen valinta. Kirkon jäsenet mahdollistavat sen, että lapsia, nuoria, aikuisia ja vanhuksia kohdataan, että vaikeuksissa olevat saavat apua ja että kristinuskon välittämä usko ja rakkaus leviävät myös oman maamme ulkopuolelle. Äänestämällä voit vaikuttaa siihen, millaista hyvää kirkko jatkossa tekee.

Seurakunnan elämän ydin ja kaikista hyvistä asioista paras on ilosanoma armosta ja Jumalan rakkaudesta. Jeesuksen tähden armo kuuluu kaikille. Tätä armoa seurakunta jakaa eteenpäin.

Vaalit alkavat isänpäivänä 9.11. Launeen kirkossa heti messun jälkeen klo 11. Äänestää voi siellä klo 16 asti. Vaaliuurna siirretään illan lopuksi Liipolaan, jossa on äänestys klo 17-20.

Riitta Särkiö

Syksyn pimeän keskellä aina marraskuun ensimmäisenä lauantaina vietetään pyhäinpäivää. Tästä juhlapäivästä markkinamiehet ovat vääntäneet halloween-juhlan. Se minkälaisena juhla näyttäytyy, kun sen merkeissä myydään naamareita ja mahdollisimman rumilta ja pelottavilta näyttäviä tavaroita, ei oikein kuvaa sitä, mistä tässä juhlassa on kysymys. Toki ymmärrän sen, että kun pyhäinpäivänä muistetaan edesmenneitä rakkaita, ollaan samalla kuoleman todellisuuden edessä. Kuitenkin tuo sana halloween tule englannin kielen sanoista ”All Hallows’ Eve” eli pyhäinpäivän aatto.

Itse asiassa pyhäinpäivä tai pyhäin miesten päivä, kuten sitä ennen kutsuttiin, on kahden juhlan yhteenliittymä. Ensinäkin on muistettu pyhiä ihmisiä. Vieläkin katolisessa kirkossa on tapa, että joitakin ihmisiä julistetaan pyhimyksiksi. Eivät he ole jotenkin parempia tai synnittömiä ihmisiä, vaan ihmisiä, jotka ovat näyttäneet meille tietä Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Heidän esimerkkinsä rohkaisee meitäkin kilvoittelemaan ja etsimään Jumalan tahtoa.

Toiseksi pyhäinpäivänä on muistettu kaikkia vainajia ja uskossa kuolleita. Siksi meidänkin perinteisiin kuuluu viedä kynttilä pyhäinpäivänä läheisten haudalle. Kynttilä muistuttaa siitä valosta, joka loistaa kuolemankin keskellä ja sen yli. Se valo on Kristus, joka on voittanut kuoleman vallan. Ja siksi kuolemakaan ei voi erottaa meitä rakkaistamme.

Niinpä pyhäinpäivän kuvat mielessäni eivät ole hirviöitä ja noitia, vaan ne ovat valoisia ja kauniita. Tänä juhlana saamme muistaa meille rakkaita ihmisiä. Saamme muistaa heitä, jotka ovat viitoittaneet meille tietä Jumalan luo ja Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Ja vaikka me kerran kuolemme, saamme muistaa, ettei kuolemalla ole viimeistä sanaa, sillä ”minä tiedän Lunastajani elävän. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.”

Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Laune

Uskovaisia on monenlaisia. Toiset haluavat kuulua varmasti oikein uskovien ryhmään. Jotkut haluavat jumalallisia vahvistuksia uskomiselleen merkkien eli esimerkiksi ihmeparantumisen kautta. Joku ajattelee, että nyt se elämä muuttuu, kun päätän ruveta uskomaan. On tärkeää olla uskossa, uskomassa, todistaa uskosta ja olla uudestisyntynyt. Joillekin usko merkitsee Raamatun yksittäisiin suomenkielisiin sanoihin ja tiedonantoihin kirjaimellisesti uskomista. Jotkut sitten puhuvat hyvin hillitysti tai ei ollenkaan uskostaan ja tahtovat olla tekemisissä kaikkien kanssa.

Kristinuskosta nämä kaikki variaatiot löytyvät. Uskoviksi itseään sanovat myös monien muiden uskontojen kannattajat. Yksi vaikuttavimpia on ollut Intian pääministeri, hindufilosofi Radakrishnanin näkökulma: ” Kaikki maailman uskovaiset, yhtykää! ” Muuten hyvä ajatus, mutta sekä filosofisesti että käytännössä kelvoton. Hindun, buddhalaisen, muslimin ja kristityn uskot ovat erilaisia ulkoisesti ja sisäisesti.

Jeesus oli parantanut sokeana syntyneen miehen. Sitten näkevänä mies oli joutunut uskonnollisen kuulustelun kohteeksi. Oli tosi sopimatonta olla parantamisen kohteena vääränä viikonpäivänä ( Tämä ei mitenkään liity terveyskeskusten ajanvarausjärjestelmiin, jotka eivät muutu toimiviksi kirkosta eroamalla…). Juutalaiset oikein uskovat nostivat ajattelun ytimeen sapattikäskyn. Oikea Jumalan mies ei paranna ketään sapattina. Mutta parantunut on julkeasti toista mieltä: tuo Jeesus on Jumalan mies, koska minä paranin. Aika hyvä argumentti.

Sapattikäsky, ympärileikkaus, ruokasäädökset. Pyhien kirjoitusten mukaan Jumala oli nämä säädökset antanut. Mistä muka tulee oikeus saada rikkoa näitä Jumalan säädöksiä vastaan? Niin, kenellä on oikeus asettaa ne arvot, joita meidän kaikkien pitää nurkumatta noudattaa? Voiko ihmeen tehdä yksinomaan Jumalan kannatusäänellä?

Mitä me tällaisesta kontroverssistä eli vastakkainasettelusta opimme tai voisimme oppia?: Älä usko mihin vain, kapinoi hillitysti eli kyseenalaista rakentavasti ja perusteellisesti argumentoiden, kuuntele vastapuolta, jos sellainen on, äläkä edellytä muiden olevan samaa mieltä kanssasi. Onko Raamattu ” selkeää Jumalan sanaa ” vai pitääkö sitä tulkita jollakin tavalla ja mihin tai kehen pitää sitoutua?

Siinäpä kysymyksiä vaan ei vastauksia koko loppuelämäksi. Itse henkilökohtaisesti uskon niin kuin kirkko uskoo: Jeesuksen Kristuksen ääni ja hänen yhteydessään saatava pelastuksen lahja tulevat läsnäoleviksi kirkossa. Siksi kokoonnutaan yhteen olemaan hänen lähellään. Kirkko on hänen näköisensä, siksi minunkin näköiseni ja oloiseni on tervetullut kaikkina päivinä ja kaikissa elämänvaiheissa mukaan hämmästelemään ja parantumaan.

Esa Kekki

Syksyn valoa ja synkkää pimeyttä, yhdessä tekemistä sekä Isä meidän -rukous. Siinä olivat yhden viikonlopun ainekset.

Menimme Heinäsaareen, koska niin meillä on tapana. Launeen nuoret ovat ”saares eka, saares vika”. Leirin teemana oli Mysteeri X. Oli mysteeriä kerrakseen, kun perjantai-ilta pimeni nopeasti ja pimeässä metsässä taskulamppujen valossa olisi pitänyt pystyä suorittamaan tehtäviä ja vielä löytää maastoon piilotettuja koodiavaimia.

Iltahartauteen kokoontui osin kiukkuistakin väkeä. Miten tämä muka voisi olla mahdollista? Totta. Kaikki on pimeässä hankalaa ja hieman pelottavaakin. Ryhmän mieliala vaikutti omaankin. Jos keskinäistä tsemppiä löytyi, oli helpompaa selvitä vaikeuksien keskellä.

Tehtävät jatkuivat lauantaiaamuna ja uuden päivän valossa kaikki näytti erilaiselta, hieman helpommalta. Metsässä rymyämistä jatkui vielä puolenpäivän yli. Tehtävärasteilla nauratti jo ja tunnelma oli kevyempi kuin illalla. Palkinnot raatamisesta kuitattiin iltapäivällä ja saunan lauteilla kerrattiin menneitä koettelemuksia. Oli hyvä mieli siitä, että yhdessä selvittiin vaikka välillä oli vaikeaa.

Arvaatte varmaan, että seuraavaksi totean: näin on myös hengellisen elämämme laita. Ei se vitsi ole eikä aasinsiltoja tarvitse ryhtyä rakentamaan, yhtymäkohtia on paljonkin. Jumala on meille suuri mysteeri, ihmismielen ja käsitteiden tavoittamattomissa. Me sanomme Jumalan edessä ”Sinä olet ääretön”, painamme päämme ja tunnustamme ymmärtävämme kovin vähän.

Sanomme kuitenkin myös: ”Sinä olet lähellä. Sinä olet valo.” (Lönnebon rukoushelmien mukaan). Äärettömän suuri Jumala tulee meitä lähelle tavalla, jota me ymmärrämme, emme ehkä niinkään järjen vaan kokemuksen tasolla. Pieni lapsikin ymmärtää rakkauden ja huolenpidon, vaikkei hänellä vielä olisi niille sanojakaan. Hän tuntee sylin ja lämmön ja kokee olevansa tärkeä ja turvassa.

Me koemme jotakin samaa kohdatessamme Jumalan, vaikkapa rukouksessa viipyessämme ja ehtoollispöydässä. Olemme Jumalalle tärkeitä ja arvokkaita, Hän pitää meitä lähellään. Jumalan yhteydessä emme ole eksyneitä tai kadotettuja vaan juuri siinä, mihin me kuulummekin, perillä ja kotona. Jumala tuo lohdutuksensa meille Jeesuksen kautta ja sanoo: sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi. Siksikin me sanomme: ”Isä meidän”.

Anteeksiantamus on voima joka uudistaa elämämme. Se antaa mahdollisuuden katsoa eteenpäin sen sijaan, että rämmimme pimeässä, katsomme häveten alaspäin tai viivymme liikaa menneessä. Se on mahdollisuus muutokseen – tuttua sanastoa näiltä päiviltä. Se on valonsäde matkallamme.

”Minä olen maailman valo”, sanoo Jeesus. Häntä seuraamalla löydämme perille ja elämän haasteet ja pimeätkin jaksot ovat helpompia kohdata yhdessä Hänen kanssaan. Meidät on kutsuttu sen valon äärelle, osallisuuteen ja yhteyteen. Henki valaisee Kristuksen meille ja pitää meidän Hänen valossaan.

Mysteerin äärellä on hyvä olla.

Anu Toivonen