Vuosi: 2024

Tänään mietin sinua, Maria, Jeesuksen äiti. Oliko sinulla unelmia? Varmasti oli. Kaikilla nuorilla on jonkinlaisia haaveita tai toiveita, vaikka tulevaisuuden suunnitelmat olisivatkin vielä hakusessa. Ja saavat ollakin! Tosin sinulla, Maria, oli aika selvää, millainen tulevaisuutesi olisi. Olit siinä ajassa ja kulttuurissa hyvässä tilanteessa, sinut oli luvattu vaimoksi hyvälle miehelle, joka pystyi elättämään sinut ja tulevan perheenne. Ehkä unelmasi olikin päästä rakentamaan kotia, olla hyvä emäntä ja puoliso. Hieno unelma, joskin nykynaisen korvaan saattaa tuntua siltä, että unelmia voisi olla enemmänkin. Ajat olivat niin erilaiset.

Mikä meidän unelmiamme rajoittaa tässä ajassa? Uskon, että elämä antaa meille tietyt raamit. Mutta niiden sisällä, lähes kaikki on mahdollista, jos vain on valmis tekemään työtä tavoitteidensa eteen. Etenkin Suomessa ne raamit ovat vieläpä melko kapeat. Toki täälläkin toisten elämässä on enemmän rajoittavia tekijöitä, kuin toisilla. Mutta suurimmat rajoitteet ovat usein päässämme. Uskottelemme itsellemme, ettemme pysty tai ettemme ansaitse. Mistä saisimme enemmän rohkeutta tavoitella unelmiamme? Koska totta kai me ne ansaitsemme!

Kun sait kuulla uskomattomasta tehtävästäsi, jota Jumala sinulta toivoi, mitä mahdoit ajatella? Suostuit siihen, vaikka varmasti tiesit, että kaikki unelmasi saattaisivat musertua sen myötä. Raskaus ennen avioliittoa, eikä tuleva aviomiehesi ole edes lapsen isä. Olisit voinut jäädä lapsen kanssa aivan tyhjän päälle. Ehkä joutunut kaduille kerjäämään päivittäisiä ruoka-annoksianne. Luottamuksesi Jumalaan oli aivan käsittämättömän luja.

Olit myös uskomattoman vahva. Tulevaisuutesi muuttui kertaheitolla, mutta uusista lähtökohdista käsin lähdit rohkeasti rakentamaan elämääsi. Toisinaan meidänkin unelmiltamme ja tulevaisuudensuunnitelmiltamme putoaa pohja. Voisimmeko siinäkin oppia jotain sinulta? Yrittäisimme löytää uuden suunnan ja uudet haaveet luottaen siihen, että kyllä me pärjäämme. Kävi, miten kävi.

Mari Ruuska

Hyvinvointialueiden tilanteesta ja tulevaisuudesta on puhuttu, mutta onko todella ymmärretty millainen ongelma meillä, on käsissä ja miten ongelma tulisi ratkaista? Hyvinvointialueiden rahoitus on tässä ytimessä, mutta paljon on kyse muustakin.

Valtakunnallisesti tilanne on todella haastava. Toimipisteitä suljetaan eri puolilla maata. Taloutta sopeutetaan ja palveluja supistetaan. Henkilöstöä vähennetään. Palveluja tarvitsevien keskuudessa on hätä ja syystä. Alueiden rahoituksesta valtaosa tulee suoraan valtion budjetista. Mitä tässä tilanteessa tulisi tehdä ja miten Orpon hallitus nyt tähän tilanteeseen suhtautuu? Monimutkainen asia lähtee liikkeelle hyvinvointialueiden rahoitusmallista. Ensin on tarkasteltava vuotta 2023 eli hyvinvointialueiden ensimmäistä toimintavuotta ja myös edeltävää vuotta 2022 eli kuntarahoituksen aikaa sekä myös valtion vuoden 2024 talousarviota. Yhteensä kunnilta siirtyy hyvinvointialueille sosiaali- ja terveydenhuoltoon ja pelastustoimeen liittyviä nettokustannuksia 21,2 mrd. euroa vuoden 2022 tasossa.” (Valtion talousarvio 2023).

Nettokustannus tarkoittaa tässä sitä rahoituksen määrää, jolla kunnat vuonna 2022 rahoittivat verotuloillaan ja valtionosuuksillaan sosiaali-, terveys- ja pelastuspalveluja, ja josta valtio huolehtii vuonna 2023. Nettokustannukset ovat noin 85 prosenttia hyvinvointialueiden kustannuksista. Merkittävimmät muut tulot ovat asiakasmaksutulot ja palveluiden myyntitoiminnan tulot. Nämä kaikki yhdessä kattavat alueiden toimintakulut. Hyvinvointialueiden yhteinen alijäämä vuonna 2023 oli 1,35 mrd. euroa. Alijäämää syntyy, kun toimintakulut ylittävät tulot. Alijäämien syntyminen hyvinvointialueilla on seurausta kahdesta syystä: kustannustason noususta ja vuoden 2022 todellisen rahoitustason aliarvioinnista.

Rahoituslaki huomioi todelliset kulut, mutta jälkikäteen. Olisi vaikea tietää etukäteen budjettia laadittaessa tarkasti mikä on seuraavan vuoden yleinen palkkatason muutos tai yleinen kustannustason muutos, Siksi rahoituslaissa on jälkikäteistarkistus. Sillä korvataan koko maan tasolla hyvinvointialueiden rahoitusosuuksien suhteessa edellistä vuotta edeltävän vuoden rahoituksen alijäämä tai ylijäämä. Hyvinvointialueen ei siis tarvitsisi vuoden 2023 alijäämän perusteella tehdä rajuja palveluiden leikkauksia ja talouden supistustoimenpiteitä, ellei alijäämä ylitä selvästi koko maan keskiarvoa. Tärkeintä on tarkastella hyvinvointialueen taloutta koko vuosien 2023-2026 kaudella.

Haasteeksi on nyt muodostunut myös hyvinvointialueiden lainanottovaltuus. Valtiovarainministeriö on pitänyt tiukasti kiinni siitä, että alueille voidaan myöntää lainanottovaltuuksia investointien suorittamiseksi vain, mikäli niiden talous on saatu tasapainoon vuoteen 2026 mennessä. Vuosina 2025 ja 2026 tulevat alueet saamaan vuosien 2023 ja 2024 jälkikäteistarkistuksen rahoitusosuuden, mutta niiden vuosien varsinaisen rahoituksen tulee riittää kattamaan toimintakulut. Tämä on vaativa tehtävä ja sen onnistuminen riippuu paljolti kyseisten vuosien kustannustason muutoksesta ja siitä, kuinka hyvin se pystytään hyvinvointialueiden indeksissä huomioimaan. Laajasti jaetun näkemyksen mukaan talouden tasapainottaminen vuoden 2026 loppuun mennessä on mahdoton tehtävä. Ja fakta on, että talouden sopeutussuunnitelmat perustuvat paljolti perusterveydenhuollon ja ennalta ehkäisevien palveluiden karsimiseen – kun päinvastoin – perusterveydenhuoltoon ja ennaltaehkäiseviin palveluihin tulisi panostaa. Omalääkäri- ja omahoitajamalli olisi ollut keskeinen tapa vahvistaa hoidon jatkuvuutta perustasolla, mutta Lahdessakin mentiin toiseen suuntaan. Sen on osoitettu vähentävän päivystyspalveluiden tarvetta, sairaalahoitojaksoja ja pidentävän elinajanodotetta.

Rahoituksen ratkaisu olisi esimerkiksi se, että vuodelle 2025 ennakoidusta vuoden 2023 jälkikäteistarkistuksesta osa, esimerkiksi 500 MEUR, olisi voitu aikaistaa vuodelle 2024. Tällöin olisi alueilla voitu välttää paniikkisäästöt. Myös talouden tasapainotuksen pidentäminen esimerkiksi kahdella vuodella antaisi alueille mahdollisuuksia pehmeämpään sopeutukseen. Toiminnan tehostaminen ja tuottavuuden parantaminen on välttämätöntä, mutta virheellisesti painotetut leikkaukset johtavat päinvastaisiin seurauksiin.

Ville Skinnari

Suomi on liikunnan ja urheilun maana kokoaan suurempi. Näin on ollut, mutta miten jatkossa? Muutos rahoituksessa on dramaattinen ja vuonna 2027 Orpon hallituksen leikkaukset ovat todella merkittäviä.

Jätin tämän viikon maanantaina lakialoitteen urheilun ja liikunnan edistämiseen tehtävien lahjoituksen verovähennyskelpoisuudesta.

Suomalaisen urheilun ja liikunnan rahoitus on suuressa muutoksessa ja edessä on julkisen rahoituksen merkittävä pudotus vuonna 2027.
Vuoden 2023 valtion talousarviossa liikuntaan ja urheiluun oli varattu n. 154 miljoonaa euroa. Tästä yli 115 miljoonaa euroa koostui Veikkauksen tuotoista. Lähivuosina tähän summaan on tulossa lähes 40 miljoonan euron lovi. Syynä ovat valtion säästötoimet sekä Suomen rahapelijärjestelmään liittyvät muutokset.

Lakialoitteella pyritään muuttamaan tuloverolain 57. pykälää niin, että urheiluun ja liikuntaan kohdistuva lahjoitus mahdollistaisi verovähennyksen. Tämä lisäisi etenkin suomalaisten pienten ja keskisuurten yritysten mahdollisuuksia ja halukkuutta lahjoittaa rahaa hyvään tarkoitukseen. Tavoitteena on, että vuoteen 2030 mennessä 1000 suomalaista yritystä lahjoittaa 50.000 euroa liikuntaan ja urheiluun, mikä tarkoittaisi merkittävää 50 miljoonan lisärahoitusta vuositasolla.

Miksi uskon uuteen rahoitukseen? Valtioneuvosto on varannut 20 MEUR julkista rahoitusta nk. Olympiarahastoon jos yksityiseltä sekrorilta saadaan toinen puoli eli 20 MEUR. Yksityistä rahaa kerätty vasta 1,2 MEUR, joten hanke käytännössä kuivui kokoon. Nyt kerättävistä varoista jos tavoite 50 MEUR menee valtion veromenetyksiin tällä muutoksella 10 MEUR (yhteisövero 20 %). Näin ollen valtio ”säästää” tässä sen 10 MEUR mikä olisi mennyt julkisena panoksena Olympiarahastoon ja koko summakin on vielä 10 MEUR enemmän. Tällä verovähennyksellä voidaan saada yrityksiä lahjoittamaan enemmän kun niillä on oikeus vähennykseen.

Esimerkiksi Läpimurtorahasto on onnistunut säätiönä hyvin ja uskon, että heillä on eväät ja luottamus kerätä tarvittava rahoitus yksityiseltä sektorilta.

Lakialoite tavoittelee myös suomalaisen urheilun ja liikunnan kulttuuriperinnön säilyttämistä luomalla toimintaedellytyksiä niille urheilulajeille, jotka nyt ovat vaarassa näivettyä, esimerkiksi paini, keihäs, miksei mäkihyppy. Uskon, että eduskunnassa nähdään uudistuksen tarve eli saamme hyvin nimiä aloitteen taakse, mutta myös valtiovarainministeriön tahtotilaa vastuuministeriönä tarvitaan.

Valtion rahoitus on Suomessa Pohjoismaisittain pientä. Samoin yritysten. Kuntien rooli on merkittävä. Esimerkiksi Helsingin kaupungin urheilun ja liikunnan budjetti on suurempi kuin valtion. Lahdessakin tämä pitää ymmärtää.

Lahti on urheilukaupunki ja siksi on tärkeää, että olemme myös monipuolinen sellainen. Koripallon putoaminen pääsarjatasolta olkoon hälytysmerkki myös olosuhteista vastaaville tahoille. Emme voi menestyä, jos junioreiden puhumattakaan edustustason olosuhteet eivät ole muiden tasolla. Aina kyse ei ole edes rahasta, vaan tahdosta ja osaamisesta.

Ville Skinnari

Perjantain kunniaksi kaunis aforismi (kv.sanonta): Miehet tekevät talot, naiset kodit.

Olen sukeltanut taiteen maailmaan museokorttini myötä. Taide on kaunista kuin naiset. Ei taidekaan avaudu heti.

Vierailin ihailemassa Anne Jyrkiäisen (nimi mieleen) akvarelleja. Siveltimen siisti sivallus soi sielussani kuin tekijän sydämen sivistys. Mainiot taulut laittavat unohtamaan ajan ja paikan. Rentouttavaa!

Anne Jyrkiäinen

Jatkan silti myös urheilun seuraamista. Aloin muistella lahtelaisten naisten palloilutekoja. Ja niitähän riittää.
Sampo loisti aikaan niin jalkapallossa kuin koripallossa. Eva Jare oli edelläkävijä silloin kun vielä puhuttiin mimmifutiksesta.

Koriksessa Sampo veti 36 pääsarjakautta. Kultaa tuli 8 kertaa, hopeaa 4 kertaa ja pronssia samoin. Lahtelaisen naiskoriksen emo Lea Hakala matkasi myöhemmin muualle, myös ulkomaille. Hän voitti urallaan 16 SM-kultaa!

Ursula Turunen, Anu Rajaniemi, Paula Penttilä ja Ritva Niemi vedettäköön tähän esiin malliksi. Ursula 189 peliä, 9 kautta pistekeskiarvolla 9,1.

Kimmo juhli lentopallossa naisten kultaa 1960, 62 ja 64. Viimeisin pronssi tuli 1976.

Kimmon riveissä pelasi Helena Tasanko 155 pääsarjapeliä, Anneli Kostensalo kaksi vähemmän. Saksalan pallotaituri, sympaattinen ja energinen Arja Kurikka veti seitsemän yli sadan. Itse muistan kentiltä myös mm. Raili Aallosen, Raija Silvennoisen ja Pirjo Willmanin.

Oi niitä aikoja!

Naisten kunniaksi teen tosissani ehdotuksen. Kun kerran naiset ovat jo olleet pressana ja pääministerinä, niin on aika ottaa nainen miesten sarjaan päävalmentajaksi. Jospa Yli-Junnila odottaisi vielä kaksi vuotta ja Niemelän tilalle otettaisiin Annina Rajahuhta! Ja Pelsu historiaan…

Raine Järvinen

Tästä ei ole kauaakaan, kun pieni sukulaislapsi kieltäytyi syömästä iltapalaa. Silloin lapsen mummo keksi keittää mannapuuroa, ja hetken houkuttelun jälkeen pieni innostui makeasta, pehmeästä puurosta ja pisteli poskeensa koko lautasellisen. Mannapuuro on suomalaista ruokaperinnettä, jonka nimi juontaa juurensa Raamattuun ja kertomukseen siitä, miten Jumala ruokki israelin kansan autiomaavaelluksen aikana. Joka aamu israelilaiset keräsivät vaaleaa, hunajaleivän makuista mannaa, jota ei voinut varastoida.

Minulle manna on kuva Jumalan huolenpidosta ja lupauksista. Erämaavaelluksen aikana Jumalan kansan oli vain luotettava Jumalaan selviytyäkseen. Mannaa ei voinut kerätä talteen tai varastoida pahan päivän varalle. Joka päivä oli vain uskottava siihen, että Jumala pitää huolen omistaan. Oli vain uskottava, että huomennakin Jumala minusta huolehtii lupaustensa mukaan. Eikä vain minusta, vaan lapsistani ja koko perheestäni, kaikista läheisistäni. Manna kertoo Jumalasta, joka pitää huolta omistaa ja kansasta, joka luottaa Jumalaan.

Jeesus kertoo Raamatussa olevansa elämän leipä. Hän sanoo olevansa jotain enemmän kuin manna, taivaasta satanut leipä, joka ruokki nälkäiset ja osoitti Jumalan huolenpidon. Jeesus on elämän leipä, taivaasta annettu lahja, vastaus kaipuuseemme ja hengelliseen nälkäämme. Hän on Jumalan armo ja rakkaus lihaksi tulleena ja lahjaksi annettuna.

Maija-Reetta Katajisto

Jumalalla on Raamatussa ja kristillisissä teksteissä tosi monta nimeä. Hän on Luoja, Kuningas, ääretön voima, Taivaallinen Isä, Hyvä paimen… Tämän sunnuntain raamatunkohdassa hän saa vielä yhden pysäyttävän nimen: Todellinen.

Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä sanotaan: ”…Jumalan Poika on antanut meille ymmärryksen, jotta tuntisimme hänet, joka on Todellinen. Ja tässä Todellisessa me elämme, kun olemme hänen pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa.” (1. Joh. 5:20) Tämä jykevä nimi Todellinen muistuttaa heprean kielen Jumala-sanaa, joka on Jahve. Se nimittäin tarkoittaa häntä, joka on, olevaa.

Aikamme on täynnä päinvastaista puhetta: ”ei ole Jumalaa, uskonasiat ovat höpönpöpöä tai huuhaata, vain tiede ja näkyvät asiat ovat olemassa.” Tätä puhetta kuulemme paljon, se voi saada meidätkin epäilemään uskomisen ”järkevyyttä” ja Jumalan olemassaoloa.

Tuo puhe kuuluu korviini, mutta sitä vasten asetan Raamatun sanan: Jumala on Todellinen, hän on olemassa ja läsnä ja lähelläni. Me saamme elää elämäämme tässä Todellisessa ja turvautua hänen Poikaansa Jeesukseen. Nämä lahjat ovat totta.

Sain päähäni tehdä Tammelan torilla kyselyn aiheesta Lahti. Tokihan monen suusta räjähti tulemaan Pelicans (koska tuijottivat pipoani), hyppyrimäet ja Sibelius. Joku meinasi alkaa vääntää Chicagosta, mutta en kuunnellut. Vanhaa tietoa.

Tuli kolme yllättävää vastausta. Viehkeä kahvilan pitäjä Hanna tempaisi miettimättä, että Kääpä! Mustamakkaraa myyvä kaunotar sanoi oitis Cheek. Persujen iso herra yllätti Kärkkäisellään. Kyllä Lahti tunnetaan.

Lahden 16veesalibandypojat kävivät Lempäälässä ja alkuvaikeuksien jälkeen nousivat komeaan 7-6 -voittoon. Ei Classic siis aina voita! Niko Halme, Eemil Karetjoki ja Aleksi Vikstedt tehoilivat ostoskeskuksen kentällä, jossa pääsarja kerää helposti yli tuhat katsojaa.

Luulin, että tämä juttu on ylistyslaulu lahtelaiselle futsalille, sillä kuuskymppisten SM-kisa kamppailtiin Vierumäellä. Reippaalle, jolla oli varkautelaisia vahvistuksia tai toisin päin, jäi käteen pronssi. No, hyvä sekin.

Mestariksi pelasi Keravan Dynamo, jota vastaan lahtelaiset kamppailivat 4-4. Ei mennyt yhtään helppoa, näki maalivahti Heikki Salminen, jolla on jo niin paljon mitaleita näistä ikämieskekkereistä, että eihän niitä osaa laskea.

Reippaan avainpelaajia olivat Ilkka Mäkelä, Jukka-Pekka Kaija, Harri Luoma, Jukka Tuukkanen sekä Antti Kumpulainen, joka sai varoituksen. Sitä on herrasmieheltä vaikea uskoa, mutta väärin ja pahasti pelasi, valaisi Salminen. Ehkä Pekka Laurenin mukanaolo olisi kirkastanut mitalin.

Onnittelut karkauspäivän synttäreistä Piri Elorannalle. On mies nuori, kun synttärit ovat niin harvoin.

Kisoihin, mars!

Raine Järvinen

”Syytökset paisuneesta valtionhallinnosta ovat vuosisadan silmänkääntötemppu”. Näin ei kirjoita vasemmistolainen media, vaan Iltalehti 28.2.Toimittaja Oskari Onnisen jutussa 27.2. avataan mielenkiintoisella tavalla julkisen hallinnon tilaa ja kehitystä.

Onninen kirjoittaa, että työmäärä ei vähene julkishallinnon ohentuessa, päinvastoin, mutta nykyään se ostetaan konsulteilta, maksoi mitä maksoi. Hän lisää, että nykyisin koko ”paisuneen” julkisen sektorin osuus Suomen työllisistä on tätä nykyä Suomen matalin 50 vuoteen. Hän kutsuu aikamme spinnaukseksi sitä, että turvonneesta hallinnosta on tehty vasemmiston aiheuttama ongelma, vaikka totuus on toinen. Raportointia, tietojärjestelmiä ja muuta toimistotyöntekijöiden toimistoilua on myös helppo kasvattaa moninkertaiseksi, kunhan muistetaan puhua kansan rakastamasta sääntelyn purkamisesta. Suomessa tähän kuuluu tietenkin nk. ”digiloikat”. Kuulostaako jotenkin tutulta?

”Mitä enemmän työntekoa koetetaan ”tehostaa”, sitä enemmän pikkuhankintoja on hyväksytettävä pomoilla ja käytettävä aikaa tehottomaan raportointiin. Ilmatilaa hallitsevat rötösherrapopulistit, jotka vastustavat äänekkäästi paitsi valtionrahojen tuhlailua, yleensä myös niitä hallinnollisia keinoja, joilla vuotokohtia voisi tukkia ja väärinkäytöksiä estää”, Onninen osuvasti kirjoittaa.

Jutussa nostetaan esiin London School of Economicsin professori David Graeber, joka esitteli vuonna 2015 kirjassaan Utopia of Rules ”liberalismin rautaisen lain”. Se on paradoksi, jonka mukaan julkishallinnon ohentamiseen tähtäävä markkina-ajattelu lisää lopulta sääntelyä, paperitöitä ja ihmisiä, jotka niitä pyörittävät.

Tästä kuulee liian usein tärkeää työtä tekeviltä Sote-alan ammattilaisilta, varhaiskasvatuksesta ja kouluista. Aika menee siihen mihin sen ei pitäisi mennä: erilaisten toiminnanohjausjärjestelmien opetteluun ja taulukkojen täyttämiseen. Näin on tehtävä, kun kaikki muutkin tekevät, kuuluu usein perustelut poliittisille päättäjille eikä tästä voi aina kuntapäättäjiä syyttää, koska he joutuvat usein puoltamaan sitä hankintaa mitä heille esitetään, koska ei aika eikä osaaminen voi – eikä pidäkään – riittää kaiken selvittämiseen. Graeber sanoi tätä ”painajaiseksi, jossa yhdistyvät Neuvostoliiton ja kapitalismin huonoimmat puolet”.

Muistan hyvin Päijät-Hämeen Hyvinvointiyhtymän ja sinne väkisin omistajakuntien toimesta ja osin syystäkin kohdistetut YT-neuvottelut vuonna 2014, joilla haluttiin vähentää ”turhia” työntekijöitä. Lopputuloksena tukipalveluista leikattiin oikeita työn tekijöitä ja hoitohenkilökunnan sekä lääkäreidenkin aikaa meni paljon enemmän sellaiseen, mikä heille ei edes kuulu. Todellisia säästöjä tuskin hirveästi tuli.

Ja tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö julkisen hallinnon tulisi olla tehokas ja etteivätkö kaikki poliittiset puolueet olisivat tehneet virheitä ja isojakin esimerkiksi julkisissa hankinnoissa. Mutta julkisen sektorin mollaaminen kokonaisuutena on epä-älyllistä ja suurta populismia, jonka perässä nyt on juostu pitkään. Se itkupotkuraivareiden määrä, mitä saamme kuulla paikallisesti ja valtakunnan tasolla julkisen sektorin työntekijöiden liiallisesta määrästä ja tehottomuudesta ei perustu faktoihin. On vain ja ainoastaan ideologista väittää, että kunta tai valtio, julkinen sektori olisi edes huono omistaja, joka ei osaisi tehdä rahaa omistajalleen siinä missä yksityinen. Lahti Energia on tästä paras esimerkki meille lahtelaisille.

Ville Skinnari

Tiistaina eduskunnan täysistunnossa käytiin tärkeä ajankohtaiskeskustelu Ukrainasta. Venäjän täysimittainen hyökkäyssota on jatkunut pian kaksi vuotta. Kaksi vuotta sotaa Euroopassa, 22 puolustustarvikeapulähetystä Suomesta Ukrainalle. Suomen tuki Ukrainalle jatkuu ja on vankkumaton, siitä ei eduskunnan isossa salissa ole erimielisyyttä. Mutta tuen lisäksi Suomen on tehtävä enemmän.

Suomen hallituksen on nopeasti löydettävä tapa vahvistaa varautumistamme. Suomi voi olla kokoaan suurempi turvallisuuden tuottaja puolustusalalla, kuten digitaalisissa ratkaisuissa ja puolustustarviketuotannossa. Tätä osaamistamme tulee kehittää ja vahvistaa yhdessä eurooppalaisten ja pohjoismaisten kumppaniemme kanssa. Suomen vienninedistäminen puolustussektorilla on oma etumme, mutta se palvelee myös Ukrainan asiaa ja vahvistaa näin koko Euroopan turvallisuutta.

Turvallisuus ja varautuminen ei ole kuitenkaan vain sotilaallisesta puolustuskyvystä ja ratkaisuista huolehtimista. Se on paljon muuta, kuten liikenneyhteyksien parantamista, ruokaturvaa, ilmastonmuutoksen vaikutuksiin varautumista ja suomalaisen yhteiskunnan yhtenäisyyden vahvistamista. Suomen kokoisella maalla ei ole varaa antaa turvallisuuden eri sektorien siiloutua, vaan on tehtävä aiempaa syvempää yhteistyötä.

Suomi on nyt jäämässä pahasti jälkeen panostuksista teollisiin ja digitaalisen turvallisuuden ratkaisuihin.  Etenkin yksityisen sektorin tulee herätä investoimaan, koska muut maat menevät nyt kovaa vauhtia eteenpäin.  Suomen tulee pääministeri Orpon johdolla luoda Suomen kokonaisturvallisuuden kehittämisestä vastaava huippuosaamisen yksikkö, jossa eri sektoreiden ja yritysten osaaminen kootaan yhteen, luodaan uusia investointeja yhdessä yksityisen sektorin ja tärkeimpien kumppaneiden, kuten Ruotsin, Norjan ja Iso-Britannian kanssa. Esimerkiksi logistiikkayhteydet strategisiin satamiin, kuten Norjan Narvik, tarvitsevat nopeita linjauksia yhdessä elinkeinoelämän kanssa. Tavoitteena tulee olla Suomen puolustusteollisuuden kapasiteetin nostaminen ja digitaalisen kyvykkyyden parantaminen. Samalla voimme luoda tuhansia kovasti kaivattuja työpaikkoja, Itä-Suomi mukaan lukien. Meillä, tai Ukrainalla, ole aikaa odottaa. Orpon hallitus ei ole kertonut, miten se aikoo Ukrainan EU – jäsenyyttä edistää, mutta ehkä siihenkin löytyy vielä aika ja tahto.

Ja lopuksi vielä takaisin kotiin eli Lahden paikalliseen demokratiaan tai sen puutteeseen. Etelä-Suomen Sanomissa oli erittäin mielenkiintoinen uutinen Lahden kunnallisen päätöksenteon tilasta ja kehittämisestä. Toimittaja tiesi kertoa miksi hallintosääntöä on nyt lähdetty muuttamaan sellaiseksi, että lahtelaisten valitsema valtuusto pääsisi jatkossa päättämään merkittävistä asioista, kuten omaisuuden myynnistä. ”Hallintosääntöä on lähdetty muokkaamaan ensisijaisesti siitä syystä, että kaupungin korkeimmassa virkamiesjohdossa on tapahtunut merkittäviä muutoksia uuden kaupunginjohtajan Niko Kyynäräisen aloitettua työnsä ja pitkäaikaisen konsernipalvelujohtajan Mika Mäkisen jätettyä virkansa (ESS 20.2.).” Tämä kertoo kyllä kaiken oleellisen lahtelaisen kunnallisen päätöksenteon tilanteesta. Nyt vasta voidaan avata hallintosääntö, kun yksittäinen virkamies jättää konsernin? Tämä avaa ehkä meille syitä, miksi Lahdessa ei ole tapahtunut merkittäviä järki-investointeja Sibelius-talon jälkeen.

Eläköön demokratia!

Ville Skinnari

Monilla on talviloma, jota eräät kutsuvat hiihtolomaksi. Minullakin on hiihto mielessä lähinnä siksi, miksen hiihdä. Olen tänä talvena hiihtänyt toistaiseksi kerran, yhden kerran. Korostan, toistaiseksi.

Aina löytyy hiihtämättömyyteen syy, tekosyy, sanoisi Urkki. Tietysti on jo näky, että saan sukset jalkaan. Se voi tapahtua pienen pyllähdyksen kautta. Monoihin täytyy mukana olla kenkälusikka ja siteiden kiinnittämistä hankaloittaa pienehkö masuni.

En voi mennä suksimaan, jos on yli kymmenen pakkasta. Enkä voi mennä, jos yhtään lähentelee nollaa. Ei luista tai luistaa liikaa. Lipsuu kuten moni muukin hommani.

En mene, jos on ruuhkaa. Voin aiheuttaa laturaivoa, vaikka auliisti latua annan, ei tarvitse edes pyytää. En mene, jos on hiljaista. Silloin on liian pimeää.

Tahtoisin lainata jonkun kolmivuotiasta lasta. Ikään kuin opettaisin häntä, eikä hävettäisi päästää nopeampia ohitse. Toisaalta voisi olla niin, että taapero hiihtäisi minulta karkuun ja sitten olisin lirissä.

Jatkan siis puolihiihtoa sauvat käsissä ja piikkikengät jaloissa. Muistelen aikoja, jolloin hiihdettiin kilpaa. Saksalan pelloilla ja Kerin metsissä peruskunnon hankkinut Ossi Suni voitti aina kisat. Kari ja Seppo Markku, Sulppi Luostarinen ja Antti Ihalainen antoivat tiukan vastuksen. Minä olin jo lapsena tarkkailuasemissa.

Mainittu Reipas Ossi on muuten hiihtänyt näillä lumilla jo 1600 kilsaa. Ja tieto on kahden viikon takaa, joten pian lienee kaksi tonnia täynnä. Supermies!

Yritän vielä ladulle. Tiedän, tiedän, hiihto on parasta ja tehokkainta liikuntaa. Vai onko?

Luin, että kumarru ja nosta ystäväsi taas jaloilleen. Sen parempaa liikuntaa ei olekaan! Mietipä sitä.

Raine Järvinen

Ossi ja Alex