Vuosi: 2012

Maantien varren mainoksessa kehotetaan ottamaan lomaa lomasta. Me odotamme kesää ja kesälomaa koko pitkän talven, niinpä odotukset ovat joskus liian suuret. Pitäisi ehtiä niin moneen paikkaan. Pitäisi saada kerralla kuntoon perheen ja lähipiirin rapistuneet ihmissuhteet. Rentoutumisesta ja virkistymisen pakostakin voi tulla stressi. Voi olla, että välillä tekisi mieli lähteä lomalle näistä lomapaineista.

Keskikesän sunnuntai antaa meille kaikille hyvän ja ytimekkään ohjeen: Armahtakaa! Päivän otsikko nousee suoraan pyhän raamatunkohdista. Niissä näytetään tietä keskinäiseen armahtamiseen. Toisten tuomitseminen ja arvostelu on helppoa, mutta se ei ole oikein. Jumala on meidän oikeamielinen tuomarimme, hän tietää ja tuntee ihmiset. Meidän ihmisten pitäisi armahtaa toisiamme ja jättää omatkin epäonnistumisemme Jumalan anteeksiannon varaan. Jeesus on sovittanut koko maailman synnit.

Elämän pettymysten keskellä tarvitsemme armoa ja Jumalan rakkautta. Silloin aavistamme Jumalan tarkoittaman levon ja luottamuksen. Saamme vain olla Jumalan lähellä. Siinä ei tarvitse yrittää tekeytyä joksikin muuksi, sillä Jumala ei tarvitse meidän hyviä yrityksiämme. Hän rakastaa meitä ilman ehtoja, ilman vaatimuksia vastalahjoista. Hänen armonsa on kaiken lähtökohta.

Tämä kokemus Jumalan äärettömästä armosta tuo meille todellista lepoa. Se antaa meille myös voimaa armollisuuteen toisia ihmisiä ja elämänmenoa kohtaan. Ei tarvitsekaan etsiä vikoja toisista ja osoittaa heidän heikkoja kohtiaan. Korvissa kaikuvat Jeesuksen sanat: Olkaa valmiit armahtamaan! (Luuk. 6:36) Siinä on yksi avain leppeään, armolliseen kesään.

Riitta Särkiö

Hyvää Juhannusta kaikille!
Juhannuksen nimi viittaa nimeen. Sakarias ja Elisabet olivat vanhoilla päivillään kokeneet ihmeen ja myös melkoisen järkytyksen, kun heille syntyi lapsi. Sakariaan olisi pitänyt antaa tälle vanhimmalle pojalleen nimi Sakarias vanhan perinteen mukaisesti. Enkeli puuttui nimiharkintaan ja nimeksi tuli Johannes sukulaisten ja hurskaitten järkytykseksi.

Järkyttäminen ei ollut valinnan syy, vaan ylempi käsky. Nimellä oli merkitystä, nimi kertoi olemuksesta ja tarkoituksesta. Tälle Johannekselle ei ollut tarjolla paikkaa isänsä jälkien seuraajana pappina, vaan hänen tehtäväkseen tuli kulkea Jeesuksen edellä ja raivata tietä maailman Vapahtajalle. Jumala on armollinen, Jumala armahtaa sisältää viittauksen Jeesukseen, ei Johanneksen omaan tosi askeetin ja yrmeän miehen hahmoon. Lopulta hänen elämänsä päättyi pään irrottamiseen tarjoiluvadille palkinnoksi suorista sanoista.

Täydentävä näkökulma aukeaa sunnuntain evankeliumista, jossa tullimies Matteus, jo toisen polven veronkerääjä ja miehittäjän kaveri, kohtaa Jeesuksen. Matteus edusti harvinaista monitaitoista ihmislajia, osasi lukea ja kirjoittaa useita kieliä, osasi matematiikan perusasiat ja muutaman sovelluksen, ja oli valtiolle lojaali virkamies. Mutta omien silmissä pahempi kuin pakanat. Ja sai varmasti sen tuntea. Tällaisen henkilön Jeesus kutsuu opetuslapsijoukon ydinryhmään. Pettikö arvostelukyky? Omien kyllä, Jeesuksen ei.

Suurin merkitys ei ole sillä, kuinka minun elämässä käy, vaan sillä, kuinka Jeesus ottaa minut vastaan. hän ei testaa ja tenti loputtomiin, vaan armahtaa ja kutsuu omiensa joukkoon. Ihmisten arvostklset ja ennakkoluulot joutavat ja joutuvat romukoppaan kun Vapahtaja itse toimii. Siinä on kaiken syvin merkitys ja tarkoitus.

Esa Kekki

Julkisen toimintansa aikana Jeesus kulki ympäri Galileaa kylästä kylään. Hään opetti, paransi ja teki tunnustekoja. Hänen opetuksensa ei ollut vaikeaselkoista teoriaa, vaan kohti käyvää puhuttelua. Hänen vertauksiaan saattoi kuunnella niin oppinut aikuinen kuin pieni yksinkertainen lapsi.

Jeesus meni suoraan asiaan. Niinpä hän saattoi sanoa matkallaan kohtaamalleen: ”Seuraa minua!” Näin kalastajat, jotka hän tapasi rannalla, jättivät verkkonsa ja liittyivät Jeesuksen matkaan. Samoin tähän kutsuun vastasi tulliasemallaan publikaani ja moni muu. Näin kahdentoista apostolin lisäksi Jeesuksen seuraajiksi liittyi yhä uusia ihmisiä. Varmaankaan kutsun saaja ei tiennyt, mitä Jeesuksen sanat ”Seuraa minua” tarkoittivat. Mutta tuo kohtaaminen ja Jeesuksen opetus vakuuttivat monen. Tässä on mies, joka voi antaa minulle sellaista, mitä en muualta saa. Ja Jeesuksen seurassa oppi, mitä se seuraaminen oikeastaan on, mikä on Jumalan tahto. Hänen seurassaan sai tuntea, mitä Jumala ja Jeesus antaa. Hänen sanojaan saattoi tallentaa mieleen ja sydämeen elämän voimaksi.

Sama Kristuksen kutsu kuuluu yhä: ”Seuraa minua!” Hän kutsuu meitä askeliinsa. Mitä se tänään merkitsee ja mihin hän meitä johdattaa? Sitä emme voi ennakolta tietää. Mutta hänen seurassaan saamme kuulla hänen ääntään. Saamme kuunnella hänen sanansa neuvoja ja sitä rohkaisua, jota hän antaa. Hän kyllä näyttää meille oikean tien, tien hänen kanssaan.

Heikki Pelkonen
Kirkkoherra

Ihminen on varsin myöhäinen kulkija planeettamme pinnalla. Mutta koko olemassaolonsa ajan kulkija on ollut täynnä kysymyksiä. Juuri kysymysten esittäminen erottaa meidät kaikesta muusta luomakunnasta. Kysymykset liittyvät syntymän, kuoleman, alun ja lopun salaisuuksiin. Kun vakavassaan kysymme, mistä olen tullut ja miksi olen olemassa – niin elämä ja maailma eivät sellaisinaan anna kysymyksiin vastauksia. Kysymykset pakottavat meidät ylittämään pelkän olemassaolomme rajat, jotta löytäisimme vastauksen, joka selittää arvoituksen. Tätä nykyisen olemisen ”tuolla puolen” olevaa kutsutaan yleisesti Jumalaksi.

Pyhän Kolminaisuuden päivänä Raamatun tekstit puhuvat Jumalan salatusta olemuksesta, joka ylittää kaiken ihmisymmärryksen. Jumalan olemusta järkemme emme siis pysty käsittämään, mutta sen sijaan voimme nähdä Hänen pelastushistoriallisen toimintansa maailmassa. Hänen toimintansa näkyy ensinnäkin luomisessa kaiken olemassa olevan Isänä. Toiseksi Hän näyttäytyy Jeesuksen Kristuksen persoonassa ihmisten ja maailman pelastajana. Kolmanneksi Hän osoittautuu hengellisen elämän synnyttäjäksi ja kirkkoa yhdistäväksi voimaksi. Raamatussa olevan ilmoituksen perusteella Jumala on kolmiyhteinen – Hän lähestyy meitä Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Jumala ei kuitenkaan ole ikään kuin kolmen persoonan summa, vaan Isä, Poika ja Pyhä Henki toimivat aina yhdessä. Kirkon alkuajoilta asti onkin sanottu, että ”kolmiyhteisen Jumalan ulospäin suuntautuvat teot ovat aina jakamattomat.”

Raamatusta voimme siis saada vastauksia kysymyksiimme, sillä Jumalan historiaan paaluttamat pelastusteot ilmentävät samalla Hänen olemustaan. Salattu Jumala ei tietenkään tyhjene tähän, mutta voimme turvallisesti luottaa siihen, mikä Hänestä on tullut näkyviin.

Kari Eskelinen

Elämme nyt sitä kevään aikaa, jota osa ihmisistä kutsuukin jo kesäksi. Viimeisimmät lumikasat ovat jo sulaneet ja vuoden lämpöennätyksiä rikotaan ympäri Suomea. Aamuauringon paistaessa ja lintujen laulaessa, pysähdyn usein ihmettelemään luonnon kauneutta. Pihani puiden lehdet ovat melkein täysikasvuisia ja monet kevätkukat kukkivat kaikissa sateenkaaren eri väreissä. On punaista, keltaista, vihreää, sinistä ja kaikkea siltä väliltä.

Ympäröivään vihreyteen tottuu nopeasti ja on hankala uskoa, että vielä jonkin aikaa sitten maa lepäsi lumipeitteen alla. Tuolloin luonnossa kohtasi useimmiten vain valkoista, mustaa ja harmaan eri sävyjä. Kuitenkin jo pääsiäisen aikana pajunkissat muistuttivat meitä siitä, että kevät on tulossa.
Kertomus Nooan arkista on yksi Raamatun tunnetuimmista. Siinä Jumala lähettää maan päälle vedenpaisumuksen, joka yltää vuorten huippuihin asti peittäen kaiken elävän. Pahuus maan päällä hukkui, mutta hyvät pelastuivat Nooan rakentamassa laivassa, arkissa, jonne hän oli kerännyt kaikenlaisia maailman eläimiä.

Vedenpaisumus kesti 150 päivää eli noin viisi kuukautta, kuten Suomen talvikin. Elämä ei kuitenkaan tuhoutunut täydellisesti. Se nukkui hyvin pienessä paketissa, siemenessä, joka itää nähdessään auringon. Myös lumi on vettä, vaikka hyvin kylmää sellaista.
Pitkän odotuksen aikana Nooa lähetti kyyhkysen ulos arkista tiedusteluretkelle. Se palasi takaisin nokassaan öljypuun tuore oksa, joka oli merkki elämän paluusta maan päälle. Kun vedenpaisumuksen vedet olivat laskeutuneet kokonaan, avattiin Nooan arkin luukut ja eläimet pääsivät jälleen laiduntamaan värikkäillä niityillä.

Värikkäitä eivät olleet ainoastaan kasvit, vaan myös Jumalan taivaalle maalama täydellinen sateenkaari.
Sateenkaari, tuo ihmeellinen valokimppu, oli Jumalan lupaus ihmisille siitä, ettei Hän enää koskaan hylkäisi ihmiskuntaa. Sen kaari nousi ylös maasta taivaaseen ja kaartui sieltä jälleen alas maan päälle. Näin Jeesuskin helatorstaina astui ylös taivaisiin, mutta hän ei jättänyt meitä yksin. Tällä viikolla me odotamme Pyhää Henkeä, kyyhkystä, joka ensi sunnuntaina, helluntaina, vuodatetaan alas meidän päällemme.

Jokainen meistä näkee maailman välillä mustavalkoisena. Mutta sillon kun sinusta tuntuu siltä, ettei tylsyydellä ole loppua, pysähdy hetkeksi ja katsele minkälaisia eri värejä on ympärilläsi. Ne ovat sinulle merkki siitä, että kolmiyhteinen Jumala on kanssasi tässä maailmassa, jonka Hän on juuri sinua varten luonut värikkääksi paikaksi.

Aleksi Vainikka
teologiharjoittelija

Teinivuosieni idolit tehtailevat nyt kirjoja. Parhaillaan vien illalla sänkyyn Guns N’ Rosesin basistin muistelmat. Mötley Crüen Törkytehdas on otsikkonsa mukaista luettavaa. Välillä ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Halusinko todella tietää, että yksi nuoruuteni kitarasankareista joi usein niin rajusti, että sammuessaan laski alleen ja hänen tyttöystävänsä pohti vakavissaan pitäisikö pojalle hankkia aikuisten vaipat. No, nyt tiedän senkin. Mielikuvaa on vaikea karistaa.

Mietin lukiessani, että näitä tarinoita kertomaan jäävät vain ne, jotka selviytyvät. Ne, jotka saavat itsensä kuosiin ja päänsä ylös pöntöstä. Kirjojen sivuilta selviää kirkkaasti se karu totuus, että läheskään kaikki eivät selviä. Basistin muistelmat ovat puolivälissä ja hautajaisia tulee kierrettyä siinä missä keikkapaikkojakin. Tätä en tiennyt kun olin nuori fani. Katsoin vain ylöspäin ja mietin että vau, jätkä on stara. Fakta on se, että jätkä on edelleen jostain syystä vastoin odotuksia elossa mutta jätkän terveys meni. Jätkä kyllä rokkaa yhä mutta sen lisäksi jätkä on narkomaani ja alkoholisti. Toipuva sellainen, mutta siinä on nipussa pari tautia joista ei parane. Ikinä.

Meikäläisen idoleihin ei teinivuosina Jeesus kuulunut vaikka seurakuntanuori olinkin. Elämänkokemusta oli niin vähän ja elämäntuskaa ja -nälkää niin paljon, että vaikka sanoma armosta kolahti, elämän esimerkiksi Jeesuksesta ei oikein ollut. Tuntui liian nössöltä. Järki alkaa kuitenkin hitaasti laskeutua näillekin lakeuksille. Elämästä ei vielä näillä vuosilla voi kauheasti sanoa tietävänsä mutta itsestään alkaa jo jotain tietää. Tiedän että tarvitsen elämääni rauhaa ja rakkautta. Tarvitsen ihmisiä lähelleni ja tarvitsen viisautta siihen, etten karkottaisi heitä pois. Ajoittaisista kaikkivoipaisuuskuvitelmistani huolimatta ymmärrän omien voimieni rajallisuuden ja oman kuolevaisuuteni ja tarvitsen jotakin itseäni suurempaa jonka varaan jäädä.

Ei kai edelleenkään olisi oikein sanoa että pitäisin Jeesusta idolina. Näen hänessä paljon enemmän. Näen hänessä Jumalan. Kun näen kuinka Jeesus toimii ihmisten keskellä, näen kuinka Jumala toimii ihmisten keskellä. Jeesuksen kautta ymmärrän jotakin siitä, millaista on Jumalan isänrakkaus ja todellinen lähimmäisenrakkaus. Ymmärrän että en voi tuoda tähän vaihtopöytään muuta kuin kaksi tyhjää kättä ja yhden keskenkasvuisen rokkitytön sydämen ja sanoa Jeesukselle että tee näillä mitä viisaaksi näet.

Helatorstain evankeliumissa Luukkaan mukaan (sieltä viimeisistä jakeista) Jeesus opettaa kärsivällisyyttä ja luottamusta. Ennen taivaaseenastumistaan hän käskee opetuslastensa odottaa: ”Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta”. Tuo luvattu voima, Pyhä Henki, alkaa vaikuttaa helluntaina ja kas, näin Jeesus itse on Hengen kautta meidän keskellämme. Hän täyttää tyhjät kädet ja tyhjät sydämet tavalla, johon eivät kokaiinimarinoidut muusikot pysty.

Idolit vaihtuvat ja imagot murenevat. On yksi joka pysyy ja kestää. Rokkaako Jeesus? Päätä itse.

Anu Toivonen

Kirkkovuoden kalenterissa on äitienpäivänä rukoussunnuntai. Voisiko paremmin sattua? Tuntuu nimittäin siltä, että äitinä olo ajaa rukoilemaan.
Rukous on kulkenut omassa äitiydessäni mukana siitä asti, kun yli 20 vuotta sitten sain tietää odottavani esikoista. Kaikki oli uutta, ihmeellistä. Lapsi kasvoi kohdussa. Paistoin ruokani valurautapannussa, jotta hemoglobiiniarvot nousisivat. Huolehdin levosta ja liikunnasta, mutta hyvin paljon jäi omien vaikuttamismahdollisuuksieni ulkopuolelle. Silloin halusin rukoilla syntyvän lapsen puolesta. Huojensin huolien ja pelkojen kuormaa. Jätin lapsen Taivaallisen Isän huomaan.

Samaa saa äitinä tehdä jatkuvasti. Äiti ei kerkiä joka paikkaan. Äiti ei pysty vaikuttamaan lapsen elämään – varsinkaan silloin, kun lapset ovat jo isoja ja elävät omillaan. Äiti tekee väärin ja tyhmästi. On hyvää ja huojentavaa rukoilla lastensa puolesta. Samalla täytyy rukoilla itsensäkin puolesta, pyytää anteeksiantoa, taitoa ja viisautta. Äitinä epäonnistuu usein ja silloin tarvitsen Jumalan armoa. Rukous antaa luottamusta.

Jumala kuulee kaikkien ihmisten rukoukset. Paavali kehotti meitä rukoilemaan lakkaamatta (1. Tess. 5:17). Se ei tarkoita, että olisi aina pidettävä kädet ristissä, pää kumarassa ja rukoiltava sillä tavalla. Rukous on kristityn ihmisen hiljaista puhetta Jumalalle, huokailua pitkin päivää. Rukous on kuin hengitystä – niin kiinteästi elämään kuuluvaa, koko ajan tapahtuvaa. Sitä varten ei tarvitse ponnistella. Jumala on lähellä ja kuulee, niin kuin äidit ja isät tahtovat olla kuulolla lastensa elämässä.

Äitienpäivänä saa laulaa ja rukoilla: ” Oi, Jeesus, siunaa äitiä, suo rauhan, onnen päiviä. Pois pyyhi murheen kyyneleet. Hyväksi kaiken, Jeesus, teet. Kun äiti meitä palvelee ja puolestamme rukoilee, niin kuule äidin huokaus ja anna huoliin lohdutus. Virsi 467:1-2

Riitta Särkiö

Joka on ottanut tavoitteekseen juosta Marathonin, käy varmaankin lenkillä. Ylioppilaskirjoituksiin valmistautuva kertailee oppimaansa. Joka haluaa ostaa asunnon, on alkanut säästää pesämunaa, jotta sitten kun sopiva asunto tulee kohdalle, sen hankinta olisi mahdollista. Ja joka tahtoo pudottaa painoaan, katsoo mitä pistää suuhunsa. Ja niin edelleen. Tavoitteet antavat suuntaa elämälle. Niitä kohti pyrkiessämme teemme asioita, jotka auttavat tavoitteemme saavuttamisessa. Motivaatio, halu jonkin saavuttamiseksi näkyy arkipäivän valinnoissa. Uskon, että meillä jokaisella on tavoitteita ja unelmia. Jotkut tavoitteet ovat pieniä, toiset taas suurempia. Yhtä kaikki, ne motivoivat meitä ja saavat meidät liikkeelle.

Kristityn tavoite ja päämäärä on taivas ja ikuinen elämä tämän elämän jälkeen. Miten tämä päämäärä ohjaa elämäämme? Joidenkin mielestä ei mitenkään, toisten mielestä taas passivoiden. Mutta uskovatko tällaisten väitteiden esittäjät itsekään sanomaansa? Apostoli Paavali sanoo: ”Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman. Minä en siis juokse päämäärättömästi…” Päämäärä antaa elämälle oikean suunnan ja halun kulkea sitä kohti. Mutta silloin se merkitsee kulkemista kohti Jeesusta Kristusta, tulemista hänen lähelleen. Se merkitsee suostumista hänen seuraamiseensa uskossa, rakkaudessa, palvelussa jopa häpeässä ja kärsimyksissä.

Opetuslapsillakin oli päämäärä välillä hieman kadoksissa, ihmisiä kun olivat. Niinpä Tuomas sanoi Jeesukselle ”Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?” Jeesus vastasi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” Uskon yksinkertaisuus on sitä, että meidän ei tarvitse rakentaa itse tietä taivaaseen, vaan saamme kulkea sitä tietä, joka on jo tehty. Saamme turvautua Jeesukseen Vapahtajaamme, joka on sovittanut syntimme ja voittanut kuoleman vallan.

Heikki Pelkonen

Seuraavaa pyhää kutsutaan kutsutaan Hyvän paimenen sunnuntaiksi. Evankeliumitekstit kertovat, miten Jeesus on laumansa ylin paimen, joka pitää huolta lampaistaan. Ehkä sinullekin tulee maalaus tai lasten kirjan kuvitus mieleen, jossa Jeesus vaeltaa keppi kädessä lampaidensa keskellä kantaen yhtä pientä karitsaa sylissään? Tällaisessa kuvassa Jeesus on huolehtiva, lämmin ja vahva. Jos olisin yksi kuvan lampaista, Jeesusta olisi turvallinen seurata. Hän veisi sinne missä olisi parhaat laitumet, Häneen voisi luottaa. Hän pitää pedot loitolla.

Saatamme ajatella, että kuva Jeesuksesta paimenena on lapsenomainen, mutta eikö meistä jokainen kaipaa elämäänsä ohjaajaa? Elämä on usein rikkinäistä, löytyy vaaroja ja yllätyksiä. Jeesus kuitenkin lupaa ruokkia nälkäiset, juottaa janoiset ja hoitaa haavat. Se lupaus koskettaa.

Jeesuksen laumassa kukaan ei ole vain yksi osa määkivää laumaa, vaan Hänen laumassaan jokainen on yksilö. Jokainen tunnetaan omalla nimellään. Jokaisen elämänhistoria tiedetään, kaikki kaipaus, suru ja ilo. Sunnuntain evankeliumitekstin sanoin: Hän on tullut antamaan sinullekin elämän, yltäkylläisen elämän. Lähdetään laitumille!

Siunattua kevättä,

Ville Hakulinen
Seurakuntapastori

Olipa kiva nähdä vanhaa ystävää. Viime tapaamisesta oli vierähtänyt jo pari vuotta. Nyt koko ystävän perhe oli pakkautunut autoon ja ajanut satoja kilometrejä tullakseen juuri meitä tapaamaan. Kun avasin oven, ilman täytti iloisten tervehdysten huudahdukset, halauksia, naurua, ja lasten kasvun päivittelyä. Puheesta ei sinä päivänä meinannut tulla loppua ja erosimme luvaten tapaavamme taas pian. Kun ovi sulkeutui heidän perässään, mielen täytti haikeus. Hyviä ystäviä ei ole koskaan liikaa.

Kun opetuslapset kohtasivat rakkaan ystävänsä, Jeesuksen, Jerusalemissa koettujen pääsiäistapahtumien jälkeen, ensireaktio oli suunnaton säikähdys. He olivat luulleet menettäneensä mestarinsa lopullisesti. Vierailullaan Jeesus vakuutti epäilevät seuraajansa ylösnousemuksestaan ja ilo palasi heidän elämäänsä. Loppu onkin historiaa, kristittyjen edelleen jatkuvaa historiaa. Tuo vierailu sai opetuslapset henkeäänkin uhaten lähtemään matkaan, viemään ilosanomaa myös muille. Tietäen, että he eivät olleet koskaan yksin. Herra oli heidän kanssaan joka askeleella, ystävä oli lähellä.

Mira Vorne
seurakuntapastori