Vuosi: 2012

Viikossa ehtii tapahtua paljon.
Palmusunnuntaina riemuitsevat kansanjoukot tervehtivät Jeesusta. Messias, luvattu Vapahtaja, on matkalla pääsiäisen viettoon Jerusalemiin. Ajat ovat muuttumassa. Kaupungissa on väkeä kuin pipoa, olisi oivallinen tilaisuus julistaa uusi uskonnollinen ohjelma. Kuka tietää, ehkä ilmassa on suurvaltapoliittinen muutos – ulos roomalainen pakkovalta, tilalle vapaus ja itsenäisyys. Katujen varsilla palmunlehtiä heiluttavat ihmiset eivät ole vain pöhköinä fanittamassa: he aistivat olevansa murroskohdassa ja tapahtumilla on suora vaikutus heidän elämäänsä. On kiehtovaa saada olla keskipisteessä.

Koko viikon väki seuraa Jeesuksen tekemisiä silmä kovana. Koska alkaa tapahtua? Miten kaupungin uskonnolliset silmäätekevät ja hallintomiehet reagoivat Jeesuksen läsnäoloon? Mitähän tässä käy? Jännäksi menee.
Jeesus vetäytyy lähimpiensä kanssa syömään. Sitten on aika valmistautua juhlan alkamiseen hiljentymällä ja rukoilemalla. Juhlat eivät ehdi kunnolla edes alkaa kun jo tapahtuu oikeusmurha ja verilöyly. Aasinkarvan haju ei ole ehtinyt kunnolla haihtua Jeesuksen vaatteista kun niitä jo ristin juurella jaetaan. Haudan eteen vieritetään kivi ja kun sen jyrinä lakkaa, jäljelle jää tyrmistynyt hiljaisuus. Anteeksi mutta mitä juuri tapahtui?
Samaa kysymystä toistellaan kun ylösnousemuksen aamu valkenee.

Koristeltu pajunoksa maljakossa kertoo meille siitä, että Jumala on pitänyt lupauksensa ja lähettänyt siunauksensa meille. Jeesus saapuu mukanaan sanoma: sinä olet Jumalalle rakas. Kuinka rakas? ”Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri, sinun puolestasi annettu ja vuodatettu”, kuulet ehtoollispöydässä. Ristillä hiljaa kuoliaaksi kituva Jeesus tekee sen, mihin itse emme pysty: murtaa synnin vallan ja vapauttaa meidät kadotustuomion alta. Meillä on vapaus katua, pyytää anteeksi, saada osaksemme armahdus, aloittaa alusta. Elämän matka ei ole vain vaellus pimeässä laaksossa vaan se on polku kotiin. Risti näyttää meille suunnan sinne. Ylösnousemuksen aamunkajo valaisee meidän tiemme kohti iankaikkista elämää ja rakkaittemme jälleennäkemistä.

Viikossa ehtii tapahtua paljon.
Levollista pääsiäisenaikaa!

Anu Toivonen

Sanamme ovat kuin röntgensäde. Ne paljastavat sisimpämme. Puhumme niin kuin ajattelemme. Ajattelumme takana ovat asenteemme, niiden alla elämänkulkumme ja tunteemme: ilomme, surumme, rakkautemme, vihamme, yltäkylläisyytemme ja vaille jäämisemme. Se miten puhumme, on valinta. Elämän tai kuoleman valinta. Kun Jeesus ratsasti Jerusalemiin, kansa huusi riemuiten ”Hoosianna, kiitetty olkoon hän joka tulee Herran nimessä!” Hoosianna merkitsee ”auta, pelasta” ja se oli siunauksen toivotus kuninkaalle. Kansa huusi siunauksen sanoja. Elämän sanoja. Mutta jo vähän myöhemmin se huusi Pilatuksen edessä: ”Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!” Ne olivat kirouksen ja kuoleman sanoja.

Vanhassa testamentissa (5. Moos. 30:19) Jumala sanoo: ”Minä olen pannut teidän valittavaksenne elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen. Valitkaa siis elämä…” Puheemme paljastaa, olemmeko valinneet elämän vai kuoleman. Siksi on hyvä välillä tarkistaa, puhummeko siunauksen vai kirouksen sanoja. Siunaaminen on hyvän puhumista. Se on rakkauden ja lohdutuksen sanoja, anteeksiannon ja rohkaisun sanoja. Siunaaminen on hyväksyviä katseita, lempeätä kosketusta, elämään kutsumista. Kiroaminen on pahan puhumista, vähättelyä, karkeita sanoja, poissulkemista, sanoilla lyömistä, nujertamista.

Sanamme paljastavat, ovatko ajatuksemme elämän vai kuoleman ajatuksia. Sanoillamme kutsumme lähimmäisiämme elämään tai sanoillamme tapamme heitä vähitellen. Emmekä vain heitä, vaan aina myös itseämme. Siksi on tärkeätä puhua rauhaa ja anteeksiantoa itsellemme ja toisillemme. Se on valinta.

Jumala puhuu meille rakkauden ja anteeksiantamuksen sanoja. Se on hänen valintansa. Raamattu on täynnä sanoja, joilla Jumala siunaa ja lohduttaa meitä. Me olemme ainutlaatuisia ja mittaamattoman arvokkaita, Jumala rakastaa meitä ja riemuitsee meistä. Hän ei unohda meistä yhtäkään. Näillä ja lukemattomilla muilla siunauksen sanoilla voimme uudistaa ajatusmaailmaamme, puhdistaa saastuneita tiedostojamme.

Palmusunnuntai on meille kutsu ja mahdollisuus valita siunauksen ja elämän sanat. Kärsimysviikolla näemme, että Jeesus valitsi meidän tähtemme kuoleman. Hän oli kiusauksessa valita toisin, mutta hän valitsi meidät. Rakkaudesta. Hän kutsui meidät osallisiksi siunauksista suurimpaan. Siksi meillä ei ole oikeutta valita kirouksen sanoja. Meidät on valittu siunaamaan.
Hoosianna!

Leena Kukkonen

Vanhassa maalauksessa Maria on kaunis ja tyyni. Hänen yllään on hienot vaatteet, sinistä ja punaista, samettia ja satiinia. Löydänkö Luukkaan evankeliumista samanlaisen Marian? Näin Marian ilmestyspäivän aattona on ihan hyvä etsiä Mariaa sieltä maalausten lisäksi.

Raamatussa ei kerrota mistään loistosta. Puitteet ovat tavalliset, sillä tavallisen nuoren naisen Jumalan valitsi. Marian kiitosvirrestä näkyy, että tämä Maria piti itseään pienenä ja alhaisena Jumalan palvelijana. Ei häntä valittu kauneuden takia, vaan siksi, että hän suostui nöyrästi suureen tehtävään.

Jumala tarvitsi Pojalleen äidin, niin kuin jokainen lapsi tarvitsee. Maria lähti tuntemattomalle tielle, kun hän sanoi enkelille: Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit. Ja mitä kaikkea tuli eteen? Lapsen synnytys keskellä veromatkaa Betlehemin tallissa, 12-vuotiaan pojan etsiminen temppelistä, jonne hän oli omin päin jäänyt keskustelemaan ja lopulta aikuisen Jeesuksen toiminta ympäri maata. Maria seurasi poikaansa koko ajan. Hän ei ollut tapahtumien keskipisteessä, mutta hän oli paikalla: Kaanan häissä ja ristin juurella. Hän tunsi surun, mutta pääsi osalliseksi myös ylösnousemuksen riemusta.

Marianpäivä kertoo meille myös sen, että Jumalalla on meillekin tavallisille lahtelaisille tehtävä. Hän ei valitse ihmisiä ulkonäön tai aseman mukaan, vaan kutsuu jokaisen omana itsenään. Jumala voi käyttää työssään köyhää, koska itse on rikas. Hän ruokkii nälkäiset, hänen lahjansa kantavat meitä. Maria sai kantaa kohdussaan ja sylissään Jeesusta. Vapahtaja on uskomme keskipiste: tie, totuus ja elämä.

Riitta Särkiö

”Leipä miehen tiellä pitää”, kuuluu tuttu sanonta. Oikea ruoka on elämiselle välttämätön. Joskus kuitenkin olen korvannut ruoan kahvilla tai vaikkapa suklaapatukalla, mutta pitkän päälle tällainen ei toimi. Ei riitä, että saamme riittävästi energiaa. Tarvitsemme ravitsevaa, monipuolista ruokaa. Muutoin kärsimme pian erilaisista puutostaudeista, anemiasta tai jopa aliravitsemuksesta.

Leipä on niin keskeinen osa ravintoamme, että toisinaan kutsutaan leiväksi myös sitä, mikä ravitsee sieluamme. Vanhassa testamentissa esitetään kysymys: ”Miksi punnitsette hopeaa maksuksi siitä, mikä ei ole leipää, vaihdatte työstä saamanne palkan siihen, mikä ei tee kylläiseksi?”

Aivan samoin, kuin sillä mitä pistämme suuhumme, on merkitystä sillä, millä ravitsemme sydämemme. Valitettavan usein vasta elämän vastoinkäymiset tai koettelemukset havahduttavat meidät pohtimaan sitä, minkä asioiden perässä juoksemme tai millä täytämme elämämme. Tällöin perhe, ystävät tai usko Jumalaan voivat saada todellisen merkityksen niin, että niistä tulee voimanlähde elämässämme.

Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumissa: ”Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.” Hän on todellinen sielun ravinto.

Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Laune

Jeesus herätti julkisen toimintansa aikana monenlaista kuountaa. Hän ei saanut ymmärrystä varsinkaan oman uskonnollisen järjestelmänsä moniosaajaedustajilta. Jeesus herätti ärtymystä ja häneen loukkaannuttiin. Sanoma ei tunnu aukeavan ja viesti ei mene perille. Tämän hetken Jeesuksen seuraajien eli kirkon sanoma ei ole suosittua ja jos jotain sanotaan, asia ei kirkolle kuulu tai vastaus on väärä.

Siitä huolimatta sanon, että elämme oudossa maailmassa. Tässä maailmassa suositaan vahvoja, häijyjä ja väkivaltaisia oman osansa maksimoijia. Toisia täytyy alistaa ja uhata, jotta menestyisi. Ja järjestelmä myös surutta palkitsee tällaista.

Kirkon sanoma liittyy rauhan, sovinnon ja lähimmäisenrakkauden piiriin ja vielä enemmän: tarjolla on ikuinen elämä. Tosi ärsyttävä näkemys. Eikö maailmassa olekaan tärkeintä itselleen eläminen?

Meneillään oleva paastonaika haastaa kohtaamaan oman sokeuden ja pahuuden. Tuon tosiasian kohtaaminen johtaa myös eheytymisen lähteille. Lopullisesti olen ehjä vasta perillä Taivaan kodissa, mutta pahuuden ja rikkinäisyyden keskellä loistaa jo valo. Tuota valoa kannattaa katsella, vaika kipeää tekisi js tuntuisi osaamattomalta.

Vapahtaja itse tarttuu kädestä kiinni ja kulkee kanssani. Siis se neuvo: katsele Jeesusta ja kuuntele taivaallista ääntä. Se kuuluu jo…

Esa Kekki

Toisen paastonajan sunnuntain kaikki evankeliumitekstit puhuvat siitä, miten Jeesus kohtasi eri tavalla sairaita ja paransi heitä. Teologisessa tutkimuksessa on paljon keskusteltu siitä, oliko Jeesuksen parantaminen aitoa vai kenties evankelistojen tapa korottaa häntä ihmekertomusten avulla. Loppujen lopuksi tiede ei pysty tarjoamaan vastausta siihen paransiko Jeesus oikeasti vai ei. On kysymys uskosta.

Uskovalle ihmiselle keskustelu Jeesuksen ihmetekojen aitoudesta ei ole edes kovin olennainen. Usko Kristukseen tekee jo tässä elämässä pieniä ihmeitä. Jo pelkästään se, että saa aloittaa päivänsä tietäen että on hyvä Jumalan suojeluksessa, on itsessään pieni ihme. Tai se, että nuori rippikoululainen löytää pirstaloituneeseen maailmaan toivon, merkityksen ja rakkauden kokemuksen, voi tarjota hänelle koko elämän muuttavan mahdollisuuden.

Saatamme odottaa omaan elämäämmekin ihmettä, joka pyyhkisi kaiken entisen pois ja säästäisi kivusta ja vaivasta. Mutta eikö elämä itsessään ole jo ihmettä? Saamme elää, löytää ja rakastaa.

Jeesus ei parantanut poppakonstein suurten ihmismassojen edessä, vaan parantamiseen liittyi aina aito Jeesuksen luo tuleminen. Jeesus paransi niitä, jotka toivat hänelle epätoivonsa ja syntisyytensä. Siihen tämä paaston aikakin meitä kutsuu. Omaa itseään ja syntisäkkiään ei tarvitse piilottaa, vaan Jeesuksen luo saa tulla sellaisena kuin on. Se oivallus, että saa olla Kristuksen luona omana itsenään saattaa tehdä ihmeitä aikaan!

Siunattua paastoa.

Ville Hakulinen,
Seurakuntapastori

Elämä on täynnä suuria ja pieniä tienhaaroja: hoito- vai taideala… maalla vai kaupungissa… rakennanko vai ostanko… sininen vai harmaa… keitto vai salaatti… Valintoja on edessämme päivittäin. Jotkut niistä vaikuttavat koko loppuelämämme kulkuun.

Joukossamme on niitä, jotka pysähtyvät jokaisen tienhaaran kohdalla tehdäkseen huolellisesti harkitun ja punnitun päätöksen. Etsivät pitkään taustatietoja ja kysyvät muiden mielipiteitä. Lopullinen päätös perustuu vankkaan tiedolliseen vertailuun. Toiset tekevät nopeampia päätöksiä. Luottavat enemmän intuitioonsa, oli kyseessä sitten talon hankinta tai päivän ruokaostokset.

Nyt alkanut paastonaika on elämän yksinkertaistamista ja hiljentymistä sen kysymyksen äärelle, minkälaisiin valintoihin olen elämässäni päätynyt? Mihin suuntaan lähden seuraavaksi kulkemaan? Olenko luottanut elämässäni Jumalan hyvyyteen ja turvaan? Näissä kysymyksissä voi nojata Vapahtajaan, joka eli ihmisen elämän ja tuntee ihmisen tiet, kamppailut ja kiusaukset. Hän ohjaa meitä uskomaan Jumalan rakkauteen. Kääntymään välinpitämättömyyden, vihan, kateuden, omahyväisyyden ja vallan tieltä.

Mira Vorne
seurakuntapastori

”Ystävyys on kallein aarre, se ei sammu milloinkaan,
toivon, että mekin saamme pitää sen myös ainiaan.”

Tällaisia kirjoittelimme lapsena toinen toistemme ystävävihkoihin ja liimasimme kiiltokuvia vielä koristeeksi.
On tärkeää, että voi jakaa elämän iloja ja suruja ystävän kanssa. On tärkeää omistaa ystävä ja olla ystävä. sitä ei korvaa mikään. Hyvän ystävän arvosta puhuu myös Raamattu. Mm. Sananlaskujen kirjassa sanotaan: ’Paljon ystäviä – vähän ystävyyttä, tosi ystävä, enemmän kuin veli’ sekä ’Öljy ja suitsuke ilahduttava mieltä, ystävän rakkaus on kuin tuoksuva puu’.

Ystävänpäivän lähellä, ja toki muulloinkin, voi mietttiä että ketkä ovat minun ystäviäni ja kenen ystävä minä olen?
Voinko luottaa ystäviini, voivatko ystäväni luottaa minuun? Ystävyyssuhdetta, niin kuin kaikkia ihmissuhteita, tulee vaalia ja hoitaa. Hyvä ystävyys kestää myös erimielisyydet ja vaikeat ajat, koska hyvän ystävyyssuhteen perustana on rakkaus.

Ystävistä kannattaa jatkuvasti kiittää Jumalaa. Häntä saamme myös kiittää Todellisesta ja Tosi Luotettavasta Ystävästä, Jeesuksesta. On suuri lahja ja ilon aihe, että saamme olla hänen ystäviään ja hän itse kutsuu meitä ystävikseen. Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumissa: ’Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensa ystäviensä puolesta.’

Jeesus otti itselleen vapaaehtoisesti meidän, hänen ystäviensä, syyllisyyden ja rikkomukset, töppäilyt, pahat teot ja sanat, itsekkyyden ja kovuuden ja kaiken, mikä erottaa meidät Jumalasta ja toisistamme, ja sai meille kuuluvan rangaistyksen: kuoleman. Jotta meidän ei tarvitsisi jääfä kuoleman omiksi, Jumala antoi Jeesuksen nousta kuolleista avaten meille pääsyn anteeksiantamukseen ja iankaikkiseen elämään, kun vain otamme tämän lahjan vastaan.

Tästä valtavasta rakkauden ja todellisen ystävyyden osoituksesta kiitollisina arvioimme omaa elämäämme ja ihmissuhteitamme.
Paasto alkaa Tuhkakeskiviikkona, helmikuun 22. päivä. Monissa kirkoissa vietetään tuhkamessua. Tuhkakeskiviikkona tunnustamme, että olemme syyllisiä Jeesuksen kuolemaan. Pyydämme anteeksi tätä ja pyydämme myös voimaa ja tahtoa antaa anteeksi toinen toisillemme.
Kun Jumala meitä näin rakastaa, rakastakaamme me myös toinen toisiamme, olkaamme ystäviä toisillemme, ajatelkaamme hyvää toisistamme, rukoilkaamme toistemme puolesta.

Nina Tetri-Mustonen
Seurakuntapastori
Lahden Seurakuntayhtymä

Sunnuntai 5.2. oli monessa mielessä merkille pantava päivä. Oli vaalipäivä, Yhteisvastuukeräyksen aloituspäivä, Runebergin päivä ja kirkkovuodessa kynttilänpäivä. Monenlaiset asiat, maalliset ja hengelliset, kietoutuivat yhteen ja huomasimme, että ne ovat lopulta yhtä. Ilman Jumalan uutta luovaa voimaa ei olisi maailmaa eikä siis maallisia asioitakaan. Elämä tässä maailmassa ilman hengellistä sisältöä tuntuisi puolestaan tyhjältä. Oli hienoa olla kirkossa viettämässä messua, iloitsemassa elämästä ja pohtimassa, kuinka oma elämämme voisi heijastaa Jumalan kunniaa.

Elämme kirkkovuoden juhlajaksoa. Kirkkovuosi alkaa adventista ja siitä eteenpäin helluntaihin saakka mennään juhlahumussa. Jeesuksen syntymän odotuksesta ja joulusta jälkitiloineen tullaan kohti ristintietä, ylösnousemuksen juhlaa ja seurakunnan syntymää. Helluntaista alkaa arkijakso, jota värittävät muutamat pistepyhät: juhannus, mikkelinpäivä ja pyhäinpäivä.

Juhlajaksolla vuorottelevat tulevaan juhlaan valmistautumisen vaihe, itse juhlan vietto sekä jälkivaihe, jossa on aikaa pohtia kaikkea tapahtunutta ja ojentautua siitä nousseiden ajatusten mukaan – ja tämähän pätee muuten mihin tahansa juhlaan, oli sillä kirkollista luonnetta tai ei. Tuosta helmikuun 5. päivän messusta alkoi esipaaston aika, joka nimensä mukaan valmistaa meitä siihen, että pitkä paastonaika alkaa. Paastonaika on pääsiäisjuhlaan valmistautumista, syystäkin: ei ole viisasta marssia kylmiltään tyhjälle haudalle ja tajuta siellä, että Jumalan Poika ristiinnaulittiin meidän syntiemme vuoksi ja että hän nousi kuolleista antaakseen meille ikuisen elämän. Siinä on nimittäin yhdelle kerralle aika paljon sulateltavaa. On helpompaa saada rauhassa valmistautua tällaisiin uutisiin ja sen jälkeen rauhassa soljua eteenpäin.

Oli jakso mikä hyvänsä, kirkossa juhlitaan joka sunnuntai. Tähän juhlaan, jumalanpalvelukseen, kukin meistä valmistautuu tavallaan. Kirkonpenkissä saa hetken aikaa hiljentyä itsekseen, ehkä selata virret läpi, käydä sytyttämässä kynttilän. Jumalanpalvelus itsessään on hyvin monipuolinen juhla, jossa käymme jatkuvaa vuoropuhelua Jumalan kanssa ja kannamme rukouksessa niin elämän murrosvaiheissa eläviä lähimmäisiämme kuin koko tätä Luojan luomakuntaa. Ehtoollisella Jeesus itse asettuu palvelemaan meitä. Tämän armon ja rakkauden juhlan jälkipuinti tapahtuu tietysti kirkkokahveilla, jossa on tovi aikaa rupatella seurakuntasiskojen ja -veljien kanssa.
Oli kesä tai talvi, arki tai pyhä, seurakunta on sinua varten. Juhlissa nähdään!

Anu Toivonen
Nuoriso- ja rippikoulutyön pastori
Launeen srk

Joulukuun 22. päivänä Lanun aukion valotaulussa kiersi teksti ”Tänään on vuoden pimein päivä”. Katselin tekstiä ja siristelin samalla silmiäni kirkkaassa talviauringossa. Oli valoisampaa kuin monena muuna päivänä sitä ennen. Kalenteri kertoo yhden puolen vuoden kierrosta ja valon määrästä, mutta todellisuus voi olla muuta. Valoa voi olla hämärässä ja toisin päin.

Kynttilänpäivänä 5.2. katsellaan vielä Jeesus-lapsen valoa. Moni näki vanhan Simeonin pitävän sylissään pientä poikalasta ja luuli, että siinäpä on tavallinen vauva ensimmäisen kerran temppelissä. Simeon näki enemmän: hän näki Jeesuksessa Jumalan kirkkauden ja koko maailman pelastajan. Simeonin kasvot loistivat ilosta ja huojennuksesta. Hän oli toivonut, että saisi ennen kuolemaansa nähdä messiaan. Nyt odotus täyttyi.

Me saatamme pitää Jeesuksen elämäntietä synkkänä, koska se johti pitkäperjantaihin ja ristille. Oliko se vuoden pimein päivä, josta kaikki valo on poissa? On totta, että maailma pimeni Jeesuksen kuollessa, Jeesuksen ystävät vaipuivat epätoivoon, kaikki näytti valuvan tyhjiin. Mutta pääsiäisaamuna valo palasi. Jeesus ei jäänyt kuoleman vangiksi. Hän täytti saamansa tehtävän ja avasi taivaan ovet.

Jeesus sanoi: Minä olen maailman valo. Joka minua seuraa, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo! Jeesuksen valo loistaa, vaikka arjessa ja elämässä olisi vaikeaa ja valotonta. Hän on mukana pimeimmässä hetkessä ja auttaa eteenpäin.

Riitta Särkiö