Vuosi: 2011

Evankeliumeissa kerrotaan, kuinka Jeesus oli vuorella rukoilemassa kolmen opetuslapsensa kanssa. (Mark. 9: 2-8) Siellä Pietari, Jaakob ja Johannes saivat olla todistamassa opettajansa jumalallista suuruutta, kun hänen ulkomuotonsa muuttui ja vaatteensa alkoivat hohtaa kirkkaan valkoisina. Kirkastetun Kristuksen lisäksi apostoleille ilmeistyivät Mooses ja Elia, Vanhan testamentin lain ja profeettojen edustajat. Läsnäolollaan he todistivat Vanhan testamentin lupausten täyttyneen Kristuksessa. Olo oli niin ihmeellinen ja hyvä, että Pietari ehdotti hämmästyksissään rakentavansa majat siihen paikkaan koko porukalle. Samassa pilvi peitti heidät varjoonsa ja he kuulivat äänen sanovan: ”Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä!”

Jeesus on paitsi historiassa elänyt ihminen, myös jotakin kirkasta ja pyhää. Jotakin niin suurta ja ihmeellistä, että ilosanoma Hänestä jatkaa matkaansa yhä uusien ihmisten sydämiin vielä tänäkin päivänä. ”Kuulkaa häntä”, sanoo meidän taivaallinen Isämme.

Herramme lähellä meidän on hyvä olla, vaikka emme voikaan elämäämme viettää pelkästään kirkastusvuorella oleskellen. Pääosin ihmisen elämä on tavallista arkea iloineen ja huolineen. Hänen puoleensa lausuttuja rukouksia sekä laulettuja virsiä jokapäiväisen aherruksemme ja levon hetkien keskellä. Se on armoon luottamista niin elämän aurinkoisina kuin synkempinäkin päivinä, silloinkin kun emme itse näe valoa omassa elämässämme. Niihinkin, jokaiseen päivään, hän on kätkenyt läsnäolonsa ja siunauksensa.

Mira Vorne
seurakuntapastori

Juuri lomalle lähtiessä on hyvä kuunnella viikonvaihteen aihe: ”kutsu Jumalan valtakuntaan”.
Vaikka oma loma alkaakin parin kuukauden päästä, aion herkistää aivojeni sen osan, joka muodostaa kuuloaistimuksen, vaikkakin se lähipiirin mukaan toimii hyvin valikoivasti ja tendenssimäisesti.

Siis kuulen kertomuksen Sakkeuksesta. Ihmisarvonsa menettänyt, miehittäjälle tuloja keräävä bastardi
oli vielä kaiken lisäksi pienikokoinen. Sisäistä veljeyttä tätä kohden tuntien kadehdin hänen puuhunkiipeämiskykyään. Itse Euroopan toiseksi kömpelöimpänä voimistelijana ei onnistu omalla kohdalla.

Tarve nähdä Jeesus oli suuri. Tarve kuulla vapauttava ja tervehdyttävä sana tuolta maineikkaalta mieheltä oli ylivoimainen. Arkuus sai jäädä. Jeesus vielä yllättää ja kutsuu itsensä Sakkeuksen kotiin. Halveksittu saa kuulla pelastuksen sanat. Kadonnut todellisuus pääsi murtautumaan esiin ja antoi kaiken tarvittavan. Oma elämä ja lähipiirin elämä koki muutoksen.
Kannattaa kulkea Jeesuksen seurassa silmät ja korvat auki. Hän yllättää juuri minut.
Muutenkin hyvää kesää teille kaikille!

Esa Kekki

Joissakin juhannuspäivän messuissa on ollut tapana käyttää saarnatekstinä Luukkaan evankeliumissa olevaa Sakariaan kiitosvirttä. Sakarias ylistää kiitosvirressään Jumalaa, joka hyvyydessään katsoo kansansa puoleen ja tarjoaa sille pelastuksen. Jumala on siunannut Sakariaan vaimoa vielä vanhoilla päivillä lapsella, jolle enkeli määräsi annettavaksi nimen Johannes. Tuon Johanneksen syntymäpäivän kunniaksi me vietämme juhannusta ensi viikonloppuna.

Juhannuksena kaikki kynnelle kykenevät pakkautuvat autoihinsa ja siirtyvät virvoittavien vesien äärelle, luonnon rauhaan ja kauneuteen. Harva suomalainen vaikuttuu kauniista luonnosta ihan niin paljon, että puhkeaisi ylistysvirteen, mutta jotakin hyvin harrasta saatamme kokea juhannusaaton iltana kauniin luonnon keskellä.

Hartaushetkiin ja messuun tuodaan yleensä aina jotakin kaunista, yleensä kukkasia, joihin voi keskittää katseensa. Kauneudessa on paljon pyhää ja puhuttelevaa. Kauneuden keskellä oma sisin hiljenee ja mieli antaa tilaa syvällisemmille ajatuksille. Juhannusaaton auringon laskiessa voi saada välähdyksen ikuisuudesta ja aistia Jumalan. Ota siis tämäkin juhannus mahdollisuutena viettää hetki Luojasi kanssa.

Siunattua juhannusta!

Ville Hakulinen
Seurakuntapastori
Launeen seurakunta

Tänä keväänä löysin itsestäni yllättäen multasormen. Vasta vuosi sitten oman pienen pihan omistajaksi muuttaneena, olin elänyt pitkään tietämättömänä harrastuksen ihanuudesta. Suoraan sanottuna aikaisemmin en ollut innostunut parvekekukista, en edes huonekasveista. Olin onnistunut yksitellen kuihduttamaan kaikki ne kasvit, joita ystävämme meille kantoivat tuliaisiksi vannoen, että juuri se kasvi oli helpoin mahdollinen hoidettava. Kaikki kukat, joihin sain äidiltäni tai anopiltani tarkat hoito-ohjeet (ja joita mielestäni orjallisesti noudatin), olivat muutamassa viikossa kuivia ja lehdettömiä risuja.

Nyt pikkuruiselle pihallemme nousee hedelmäpuita, marjapensaita ja mansikantaimia kuin sieniä sateella. Ihaillen hypistelen auringonkukkien maasta puskevia taimia ja äitienpäivälahjaksi saamani ruusupensaan tuuhenevia oksia.

Suurin syy innostukseeni on se, että uuden harrastukseni parissa seuranani häärii kaksivuotias, vähintään yhtä innokas, tyttäremme. ”Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku!” raikuu rivitalomme takapihalla, kun multa- ja kalkkiseokset pöllyten taputtelemme omilla puutarhalapioillamme uusille kasveillemme hyvää kasvualustaa.

Aika näyttää, miten meidän puutarhallemme käy. Mitkä kasvit jäävät elämään ensi yrittämällä ja minkä kohtaloina on päätyä epäonnistuneiden harjoituskappaleiden joukkoon.

Kristittyinä meidän jokaisen elämää ylläpitää puutarhuri, jonka tekoja voimme vain ihmetellä ja ylistää. Niistä käsistä ei synny virheitä eikä harjoituskappaleita. ”Minä olen viinipuu, te olette oksat”, Jeesus sanoo. Emme elä vain kolmiyhteisen Jumalamme luomina, vaan hänen jatkuvassa yhteydessään, kiinni hänessä. Siihen yhteyteen meidät on kasteessa liitetty.

Mira Vorne
seurakuntapastori
Launeen seurakunta

Kristittyjä on moitittu siitä, että he sulkevat silmänsä tämän maailman asioilta. Mm. Karl Marx sanoi uskonnon olevan kansan oopiumia, koska se tarjoaa lohtua vaikeuksiin, mutta ei poista näitä ongelmia. Ja puheet paremmasta elämästä taivaassa passivoivat ihmisen, hän ajatteli.

Tällainen tulkinta ei kuitenkaan tee oikeutta kristilliselle uskolle. On kyllä totta, että kirkon historiaan on kuulunut myös suuntauksia, joissa on vetäydytty maailmasta. Näin on mm. monissa luostareissa. Mutta samalla näissä usein on tahdottu osoittaa myös palvelevaa rakkautta. Esimerkiksi 500-luvulla syntyneen benediktiiniläissääntökunnan ja -munkkien tunnuslauseena on ollut ”Ora et labora!”, ”Rukoile ja tee työtä!”. Vanha suomalainen sovellus tästä kristityn elämänasenteesta on ollut sanonta ”Käsi aurassa, sydän taivaassa!”

Jeesus itse liittyi Vanhan testamentin profeettojen julistukseen, kun hän voimakkaasti puuttui niihin epäkohtiin, joita näki niin ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja toiminnassa kuin laajemminkin yhteiskunnassa. Samalla hän kutsuu seuraajiaan tähän taisteluun epäoikeudenmukaisuutta, vääryyttä ja syntiä vastaan.

Oikean syvyyden asioille kuitenkin antaa se, että niitä katsotaan myös iankaikkisuus-näkökulmasta. Ensinnäkin se muistuttaa, että me vastaamme tekemisistämme tai tekemättömyydestämme viime kädessä Jumalalle. Toiseksi se muistuttaa, että tuomarointi on jätettävä hänelle, jolle se kuuluu. Edelleen tulevaisuutemme ei ole vain omien ponnistelujemme varassa, vaan meitä kantaa Jumalan siunaus ja varjelus. Ja vielä on hyvä, ettemme väärällä tavalla ole kiinni näissä maallisissa ja vaikeuksien keskelläkin voimme nostaa katseemme niiden ylitse Jumalan puoleen. Hän näkee elämämme ja tuntee meidän asiamme.

Siksipä: Rukoile ja tee työtä!

Heikki Pelkonen

Suvivirteen yhdistyy tunteiden ja tunnelmien kirjo. Pystyn vieläkin kuulemaan tuon virren kansakouluni urkuharmonin säestyksellä. Istuin vähän turhan matalalla penkillä koivuilla koristellussa juhlasalissa, kevättodistus kädessä, kesän odotus mielessä. Liisa-opettaja soitti suvivirren ja armas aika oli tullut.

Sittemmin suvivirsi on soinut jokaisena keväänä milloin työtehtävissä, milloin omien lasten juhlissa. Se ei jätä kylmäksi. Se avaa mielen näkemään Luojan luonnon ihmeiden takana. Virsi auttaa ihmistä kiittämään todellista elämän antajaa.

Täällä pohjolassa tiedetään, kuinka ihanaa on kevään tulo. Jos aina olisi lämmintä ja vihreää, ei kevät olisi erityinen, armas aika. Meillä on takana luminen, pitkä talvi. Me huomaamme kevään tuoman eron, kasvun ihmeen, valon voiton.

Suvivirsi säestää kuitenkin monenlaisia tilanteita ja tunnelmia. Joskus sitä täytyy laulaa pettyneenä, kun koulu ei olekaan sujunut. Joku saattaa miettii huolestuneena tulevaa kesää: mitä teen, kun säännöllinen ohjelma ja päiväjärjestys loppuu? Jollekin kevät on odotusten vastaisesti masennuksen aikaa.

Ihmiselämän tuntoja ei siis voi yleistää ja yksinkertaistaa. Suvivirttä saa laulaa juuri sillä mielellä kuin laulajalla sillä kertaa on. Välillä iloa ja kiitollisuutta painottaen, joskus pyytäen: Pois poista murheemme. Jumala ei herätä vain luontoa, hän koskettaa myös meitä. Jumala tahtoo antaa kaikille ilon ja tulevaisuuden toivon. Hän tarjoaa lahjojaan jokaiselle kaipaavalle: niin iloiselle kuin murheiselle kesän odottajalle.

Riitta Särkiö

Psykososiologisessa persoonallisuuskehitysnäkemyksessä monikin viisas tutkija mainitsee ongelmallisen isäsuhteen. Välittömyys ja läheisyys eivät välttämättä ilmene kovassa ja ankarassa isäsuhteessa. Ruotsin kirkon historiassa esimerkkinä kenties toimii Lars Leevi Laestadius. Liekö ollut vaikeaa, kun hän mieluummin puhutteli Jumalaa Taivaalliseksi Vanhemmaksi? Tämän rukoussunnuntaiviikonvaihteen viisaus on siinä, että rukous ei ole rituaalinen velvollisuus, vaan välitön, läheinen ja luottavainen keskustelusuhde ihmisen ja Jumalan välillä.

Kaiken luodun takana on hyvä Jumala. Hänen valtakuntansa lopullista tulemista saa rohkeasti pyytää. Hänen tahtonsa toteutumista omassa elämässäni saan pyytää. Hän avaa kätensä ja antaa kaiken mitä tarvitsen. Jokapäiväinen leipä tulee ja siitää riittää jaettavaksi toisillekin. Hän antaa velkamme anteeksi ja päästää pahasta, sillä Hänen olemuksensa on sulaa hyvyyttä.
Kaikki on Hänen ja Häneltä. Meillä on osallisuus hänen omaansa.

Paitsi että tänään kehotetaan kollektiiviseen rukoukseen seurakunnan yhteisessä kokoontumisessa, Jeesus kehottaa rukoilemaan yksin, käymään sydämen keskustelua Jumalan kanssa. Hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä on mahdollisuus kuunnella Jumalan puhetta, kohdata hänet ja mietiskellä.
Tämä kaikki ei ole vain kevyttä fiilistelyä vaan tällaisen toiminnan hedelmänä saattaa seurata toiminta juuri tässä näkyvässä maailmassa, rakastaa ja palvella lähimmäistä, kantaa vastuuta luomakunnasta ja tehdä työtä kaikkien yhteiseksi hyväksi elää iloisesti ja osallistua Jumalan antamien hyvyyksien iloiseen nauttimiseen.

Esa Kekki

Lahdessa vietettiin kirkon suurtapahtumaa Kirkkopäiviä 13.-15.5. Kansaa oli koolla tuhansittäin. Oman ohjelmansa saattoi poimia tarjottimelta, jossa oli tapahtumaa, konserttia, keskustelua, kahvilaa jne. jne.

Jokainen löysi varmasi oman suosikkinsa. Minun suosikkini käveli minua vastaan torilla perjantaina puolenpäivän tietämissä. Vastaan tulivat työtoverini Kikka ja Johanna. He työntelivät kasarityyppisiä lastenvaunuja, jossa ei uinunut vauva, vaan pyykkilauta, kynttilä, kukkia, sanoja ja pieni krusifiksi. Pyhä kohtasi minua keskellä perjantaista toria.
Kikka ja Johanna kysyivät haluaisinko viettää heidän kanssaan pyhäkouluhetken. Miksikäs ei? Olinhan  pyhäkoulu minulle tuttu lapsuudesta asti. Sain soittaa tuttua triangelia. Johanna lauloi kauniisti siunauslaulun ja Kikka luki Lasten Raamatusta kertomuksen tuhlaajapojasta. Vielä yhteinen laulu ja triangelin soitto. Kynttilä loisti pyykkilaudalla.
Sain mukaani pyhäkoululehden ja pienen lammastarran.
’Tuntui siunatulta ja iloiselta jatkaa matkaansa lyhyen hetken jälkeen kirkkopäivätorilla. Niin Kikka ja Johannakin jatkoivat matkaansa pitäen kiertävää pyhäkouluaan taas uusille torilla liikkuville ihmisille.
Miten lempeästi ja kauniisti seurakunta tulikaan ihmisten keskelle.

Toi oli tosi upea idea, jonain lauantaina vaan vaikka Liipolan raitille, pyhäkoulu on hieno juttu ja meille monille vielä niin tuttu.

Kaarina Koho-Leppänen
oppilaitospastori

Pääsiäisen suuret tapahtumat ovat jo takanapäin, mutta ihmeteltävää silti riittää. Pääsiäisen jälkeiset raamatuntekstit kertovat siitä, miten Jeesus ei jäänytkään haudan vangiksi, vaan vietti aikaa opetuslasten kanssa edelleen.

Erityisesti Luukas kuvaa evankeliumissaan sitä, miten Jeesus oli ylösnousemuksen jälkeenkin ihminen joka söi ja joi, ei siis mikään aave. Syödessään ja juodessaan Jeesus osoitti olevansa kuin kuka tahansa meistä, myös normaalien luonnonlakien armoilla. Hän oli ihmiselämän vaatimusten ja riippuvuuksien alainen.

Muihin uskontoihin verrattaessa on poikkeuksellista, että Jumala voi tulla näin täydelliseen ihmisyyteen. Monissa muissa uskonnoissa ihmisen pitää itse pyrkiä kohti korkeuksia, rakentaa omia tikapuita taivaaseen. Syömisessä ja juomisessa on kuitenkin syvää Ihmisen Pojan saarnaa: Jeesus ei kadonnut tavoittamattomiin taajuuksiin, vaan on sinua lähellä. Joka päivä! Siitä löytyy ilo ja kiitos myös pääsiäisen jälkeiseen aikaan.

Ville Hakulinen

Kumpi on kivempi, joulu vai pääsiäinen? Nyt kun molemmat ovat (noin suunnilleen) lähes tuoreeltaan takanapäin, voi tehdä vertailua.
Törmäsin hiljaisella viikolla keskusteluun, jossa tätä asiaa pohdittiin. Yllättävän monen mielestä joulu on näistä juhlista se iloisempi. Pappina ajattelen toisin. Ei toista ilman toista mutta onhan se nyt vaan jotakin, että ristinpuuhun naulataan Jeesuksen lisäksi koko maailman synnit ja ylösnousemuksen aamusta alkaen kristikunta elää iankaikkisuuttaan jo nyt. Kyllä siinä jäävät seimen oljet kerrasta kakkoseksi.

Mietin että miksi pääsiäisen ajalla on niin synkkä leima. Onko se tämä suomalainen luonteenlaatu, joka tarttuu melankoliaan eikä pääse irti ei sitten millään? Pääsiäistä edeltää pitkä paastonaika, jolloin syvennytään ja hiljennytään ja päät kallellaan pohdiskellaan syntyjä syviä (ehkä niin syviä että sinne ei juuri päivä paistakaan). Sitten kun pääsiäisen alla alkaa tapahtua, tapahtuukin ripeästi. Eikö pää kestä vauhdissa mukana?

Palmusunnuntaina me muistelemme palmunlehviä heiluttavia jerusalemilaisia, jotka tervehtivät iloisina Jeesusta – ja ajattelemme hieman happamina, että kohta lentävät oksat nurkkaan ja nyrkkien heristys alkaa, kun juhlakansa kiroaakin Jeesuksen. Otsat rypistyvät ja tuhon odotus alkaa.
Hiljaisen viikon aikana me kuljemme Jeesuksen kärsimystien askelissa. Kiirastorstaina Jeesus asettaa ehtoollisen. Sen sijaan, että iloitsisimme siitä että meillä tämä kristittyjen matkaeväs on olemassa, me kyräilemme, kuin olisimme osa Jeesuksen opetuslasten ruokailevaa joukkoa: kohta se Juudas nousee ja poistuu yöhön ja menee kavaltamaan Jeesuksen, se petturi ja roisto!

Ristin juurella katsomme kärsivää Messiasta ja otsa rypyssä tuumailemme, että tuo jos jokin se kyllä tekee kipeää. Saisi siinä iloitakin, jos ei muusta niin siitä, ettei itse ole siinä paikalla johon kyllä ihan oikeasti kuuluisi, siis ristinpuuhun ja Jumalan hylkäämäksi omien syntien vuoksi. Vaan sinne naulattiin kerralla kaikki, omat ja vieraat, nykyiset ja tulevat synnit. Hirveää, mutta hienoa. Hirveän hienoa.

Lankalauantaista on tietysti vaikea riemua repiä. Jeesus pötköttää kuolleena haudassa, kaikki toivo on mennyttä ja asiat ovat muutenkin huonosti. Itse taistelin alakuloa vastaan käymällä lauantaina kastamassa yhden tuttavani lapsen. Jouduin tosin itseäni aika lailla psyykkaamaan taipuakseni kastejuhlaan päivänä, jolloin koko kristikunta suree ja sanoin kastekodissakin, että onpa jäätävä kastepäivä, mutta toisaalta: me kristityt emme tuijota vain menneeseen vaan suuntaudumme voimakkaasti tulevaisuuteen. Mikä muu on niin hieno lupaus tulevaisuudesta kuin pieni lapsi, joka kasteessa liitetään Jumalan perheväkeen ja armon osallisuuteen.

Pääsiäisyöstä alkaen saa kyllä sitten ihan luvan kanssa heittää huolet mäelle ja suorastaan riehaantua päiväkausiksi juhlimaan. Ei ole kuolemaa, ei valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut. Kristus on ylösnoussut! Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisillä joita Hän rakastaa! Hei aattokansa, tästä se vasta alkaa!

Anu Toivonen
Nuorisopappi ja armahdettu syntinen