Vuosi: 2011

Pääsiäinen on elämän syvimmässä ytimessä. Se on erilaisten juhlapyhien ja tunnelmien sarja, joka kuljettaa meitä suosiosta hylkäämiseen, kipuun ja kuolemaan, mutta nostaa lopulta syvyyksistä ylös iloon ja ihmeeseen. Hiljaisen viikon ja pääsiäisen pyhien aikana käydään läpi elämän tärkeimpiä asioita.

Jeesus sai viimeisenä viikkonaan kokea nämä jyrkät laskut ja nousut. Hän ratsasti Jerusalemiin juhlittuna, vaikkakin hyvin erilaisena kuninkaana. Aasilla ratsastava messias oli auttanut ja parantanut, hän oli tehnyt niin paljon hyvää, että ihmiset pyysivät häneltä: hoosianna, oi, auta, pelasta. Muutaman päivän päästä vastaanotto oli tyystin toinen: Jeesus olikin pahantekijä, joka haluttiin tuomita kuolemaan. Me ihmettelemme ihmisten kiihkoa ja vihaa. Tapahtumat toteuttivat kuitenkin Jumalan suunnitelmaa. Sen Jeesus tahtoi täyttää. Vain kärsimällä ja kuolemalla hän pystyi vastaamaan ihmisten pyyntöön, vain niin hän pystyi auttamaan ja pelastamaan.

Kiirastorstaina kirkon alttari puetaan mustaan. Pitkäperjantaina tuo tummuus pysyy ja syvenee, mutta pääsiäisyön messussa mustat kankaat otetaan pois. Hämärässä kirkossa alkaa levitä valo, se siirtyy pikku kynttilästä toiseen, ja kohta koko kirkko on valoisa, täynnä juhlaa. Kuolemalla ei ole pääsiäiskertomuksessa viimeistä sanaa. Jeesus nousi ylös kuolleista! Se on ihme, järjelle käsittämätön. Mutta vain elävä Jeesus voi olla todellinen pelastaja. Hän voitti kuoleman, hän avasi tien taivaaseen myös ihmisille.

Elämän ahdingossa, sairauksissa ja synnin painon alla ihminen löytää turvan pääsiäisen ytimestä: ristin juurelta ja tyhjältä haudalta. Jeesus on kantanut koko maailman synnit, hän otti rangaistuksen päälleen. Sen tähden me voimme saada syntimme anteeksi. Jeesuksen ylösnousemisen kautta meilläkin on toivo ikuisesta elämästä.

Launeen seurakunta toivottaa kaikille siunattua pääsiäistä!

Riitta Särkiö

Palmusunnuntaina Jeesus ratsastaa nöyränä Jerusalemiin aasilla. Ihmiset hurraavat ja heittelevät palmunoksia ja vaatteita hänen eteensä. Riemuhuudot vaihtuvat kuitenkin pian ristiinnaulitsemisvaatimukseen. Ratsastaja on matkalla kuolemaan ja hän tietää sen. Muistelemme Jeesuksen kärsimyshistoriaa tapahtuma kerrallaan hiljaisella viikolla eli piinaviikolla, jonka palmusunnuntai aloittaa.

Vielä sunnuntaina kiertelevät iloiset virpojat taloissa toivottamassa siunausta ja tuottamassa iloa värikkäillä virpomisvitsoillaan. Erityisen siunaukselliselta virpominen tuntuu, jos sattuu saamaan Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä muistuttavan kolmihaaraisen vitsan. Tavan mukaan pikku virpojien tuloon on varauduttu suklaamunin, jotka muistuttavat kalliohaudan salpojen murtumisesta ja ylösnousemisen ihmeestä.

Vanhat, tutut perinteet kantavat sisällään kristinuskon suurta kertomusta. Ne ovat kuin kaunis kääre, johon lahja on kiedottu. Kaunis lahjapaperi houkuttaa ottamaan paketin vastaan, mutta sen rikkaus paljastuu vasta, kun kääre on poistettu ja lahja paljastuu. Palmusunnuntain kauniista kääreistä eteemme avautuu näköala itsensä antavaan rakkauteen, sovitukseen ja anteeksiantoon. Se ei ole satua, vaan totta. Verellä aateloitua kärsimystä. Meidän puolestamme. Sinun ja minun. Eikä se ole vain näkymä, vaan polku, joka kutsuu kulkemaan. Elämään todeksi hiljaisen viikon tapahtumia.

Leena Kukkonen

Kirkkovuodessa Lännen kirkossa tämä sunnuntai aloittaa hiljaisen viikon loppuun ulottuvan syvän paaston ajan. Jeesuksen aikalaiset eivät suuressa mittakaavassa ymmärtäneet hänen olemustaan ja tehtäväänsä maailman Vapahtajana. Jeesus oli uuden liiton välittäjä. Hän kuoli kootakseen yhteen kaikki hajallaan olevat Jumalan lapset. Näin opettaa kirkkomme evankeliumikirja.
Evankeliumikertomusten äärellä tuntuu voimakkaana myös Jeesuksen lähipiirin ymmärtämättömyys. Vasta myöhemmin palaset ikään kuin loksahtavat kohdalleen ja syntyy voimakas vakaumus Jeesuksesta Messiaana lupausten täyttäjänä.
Kristuksen ruumiin eli kirkon historiassa voi myös epäillä joskus uskon olleen heikonlaista tai ainakin uskon liittymistä milloin mihinkin valtaan voimaan, kunniaan tai elämäntapaan.
Toki on niin, ettei kemiallisesti täysin puhdasta kristinuskoa omista kukaan. On myös niin, että elämme jossain tietyssä historian vaiheessa ja tietyssä kulttuurissa ja olemme vastaanottaneet jonkun hyvän ja mieltä muokkaavan sivistys- ja koulutuspaketin. Kaikki tämä vaikuttaa ja muokkaa näkemyksiämme.
Ei ole helppoa tai itsestään selvää vastata kysymykseen, millä tavalla Jeesuksen kärsimys ja kuolema liittyvät minun elämääni. Jos minun syntini aiheuttaa Jeesuksen kärsimyksen ja kuoleman, pyydän saada huomauttaa, että ” koskaan en ole kellekään mitään pahaa tehnyt ”. Niin vastataan varsin usein kohti käyvään kysymykseen.
Niin, jotain ihmistä voimakkaampaa on Jeesus-tapahtumassa, kun sitä uskomattomatkin vuodesta vuoteen jaksavat pilkata ja ivata.
Kannattaa katsoa, mitä sisältyy uskontunnustuksiin ja millaista uskoa ne julistavat.
Sitten voi käydä miettimään, kuka Jeesus minulle on. Ja sitten lähteä seuraamaan Jeesuksen kärsimysvaiheita. Jos sittenkin olisin ihan itse syyllinen. Tietenkin isieni kanssa, jos siitä lohtua on. Mutta pääasia on tässä: katso Jeesusta! Hän antaa sen, mitä tarvitset.

Esa Kekki

Tämän viikkoista papin palstaa pohtiessani silmiini osui Raamatun sana ilmestyskirjasta, jossa kirjoittaja lähes tuskastuneena toteaa ”Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä kuuma. Kunpa olisitkin joko kylmä tai kuuma” (Ilm. 3:15)!

Minusta tuossa tokaisussa on tämänkin päivän ihmisellekin oikein oivallista haastamista. Lähestyvät eduskuntavaalitkin haastavat meitä joka päivä ottamaan kantaa ja eri ehdokkaat esittelevät asioita, jotka ovat heille tärkeitä. Äänestäjän pahin vaihtoehto tuntuu olevan kantaaottamattomuus, kuuluminen nukkuvien puolueeseen. Kirkoltakin toivotaan tarkempia ja jyrkempiä kannanottoja nykypäivän ilmiöihin, niin tavallisten ihmisten kuin valtiovallankin taholta.

Jos sama haaste esitetään sinulle, joka olet kastettuna kristitty ja Jumalan lapsi, niin mikä saa sinut kylmentymään tai kuumentumaan? Kristittyä ei ole kutsuttu kulkemaan kultaista keskitietä, vaan taivastietä! Kannattaa ottaa rohkeasti kantaa niiden asioiden puolesta, joihin uskoo. Uskon voi myös ottaa voimavaraksi tekoihin, sillä uskovan teot muuttavat maailmaa pieni pala kerrallaan. Jos ei isossa mittakaavassa, niin ainakin lähipiirissä, siinä ihmiselle tärkeimmässä ympäristössä.

Ville Hakulinen

Kevään pääsiäistä edeltävän paastonajan rikkoo tähän maaliskuun loppuun sijoittuva Marianpäivä. Päivää kutsutaan myös Marian ilmestyspäiväksi, sillä enkeli Gabriel ilmestyi Marialle ja ilmoitti, että hän tulee raskaaksi ja synnyttää pojan. Hän antaa pojalle nimen Jeesus.

Vuoden kierrossa on ollut muitakin Marianpäiviä. Marian käyntipäivää on vietetty 2.heinäkuuta. Silloin on muisteltu Marian vierailua Johannes Kastajan äidin Elisabetin luona. Tätä päivää on kutsuttu myös Heinämaariaksi, koska se sijoittui heinäkuun alkuun.

Maria oli nuori neitonen, tavallista köyhää kansaa. Kuitenkin Jumala valitsi hänet. Näin Jumala osoittaa, kuinka hänen valintansa ja armonsa kohdistuu alhaiseen, pieneen ja heikkoon. Juuri sitä myös joulun tapahtumat osoittavat.

Marian sydän oli vilpitön. Hän oli uskossaan nöyrä. Siksi hän tahtoi suostua Jumalan suunnitelmaan. Ja hän tahtoi antaa kunnian Jumalalle. Niinpä hän valintaansakaan ei katso omaksi onnistumisekseen tai ansiokseen, vaan hän kiittää ja ylistää Jumalaa, joka osoittaa rakkauttaan pientä ihmistä kohtaan.

Marian sanoin voimme tunnustaa: ”Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja. Hänen nimensä on pyhä, polvesta polveen hän osoittaa laupeutensa niille, jotka häntä pelkäävät.”

Heikki Pelkonen

Evankeliumissa sairaan pojan isä etsi rohkeasti apua Jeesukselta (Markus 9:17-29). Hänen uskontunnustuksensa oli parkaisu ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” Näin yksinkertaisella tavalla isä tunnusti uskovansa Jumalan Poikaan. Mutta samalla hän myönsi oman epäuskonsa. Kuinka rohkeaa! Ainoastaan silloin kun tunnistaa oman epäuskonsa, voi iloisesti tunnustaa, että usko Kristukseen on Jumalan lahja.

Uskohan on sitä, että ihminen on avoin Jumalan toiminalle. Meillä ei ole itsessämme voimaa uskoa Jumalaan ja sen vuoksi Jeesus kehottaa meitä rukoilemaan. Rukous on avoimuutta Jumala puhuttelulle ja se kääntää katseemme omasta itsestämme kohti Jumalaa. Rukous ei ole mikään menetelmä, jolla voisi voittaa oman voimattomuutensa, vaan se on pohjimmiltaan sydämen nöyrää puhetta Jumalan kanssa.

Rukouksessa me emme muuta Jumalan asennetta suhteessa meihin, vaan poistamme itsessämme olevia esteitä, jotka estävät meitä näkemästä Hänen hyvyyttään. Joku on sanonut, että Jumala ei tarvitse rukouksiamme, vaan me itse. Lutherin mukaan rukouksen tarkoitus on saada tapahtumaan myös meissä se, mikä muutenkin vääjäämättä tapahtuu meidän ulkopuolellamme.

Jeesuksen parantamistoiminta tähtäsi ytimeltään siihen, että ihmiset uskoisivat Jumalan rakkauteen – Jeesukseen Kristukseen, koska hänellä on kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Matteus 28:18). Evankelista ei kerro mitään parantuneen pojan reaktiosta. Mitä hän mahtoi nyt ajatella Jumalasta? Mitä hän olisi sanonut, jos häneltä olisi kysytty Jeesuksen antamasta terveydestä?

Paraneminen voi olla myös elämänasenteen muuttumista. Vakavoitumista sen suhteen, että sielu, henki ja ruumis ovat erottamattomasti yksi kokonaisuus. Henkemme kaipaa Jumalaa, sielumme tarvitsee Kristuksen seuraamista ja ruumiimme rasitusta, lepoa ja huolenpitoa.

Kari Eskelinen

”Tylsää, niin tylsää”, laulan ja poljen kuntopyörää. Vaihdan laulua: ”Tylsempää ja tylsempää” ja jatkan polkemista. Minuutit pyörän mittarissa karttuvat hitaasti, ajatus poukkoilee, hiki alkaa virrata. Olisin mieluummin mennyt lenkille, mutta ulkona sataa räntää ja keli on liukas. Kiusaan siis itseäni maailman tylsimmällä liikuntalajilla, koska se on minulle hyväksi. On kyse terveydestä. Ehkä elämästäkin. Liikkumattomuus voi olla kohtalokasta.
Luulisi liikkumisen innostavan, kun tämän kaiken tietää. Kevätauringossa sitä lenkkeilee ihan ilokseen, mutta rospuuttokeleillä ulos lähtemisen kynnys nousee. Silloin on pakotettava itsensä tylsään kuntopyöräilyyn, vaikka olisi kiusaus tehdä jotain muuta mukavampaa tai hyödyllisempää tai siirtää liikuntahetki huomiseksi. Tai vain jättää väliin.

Jeesuksellakin oli kiusauksensa. Kiusaaja houkutteli häntä luopumaan saamastaan kutsumuksesta, jättämään väliin. Jeesus ei taipunut. Kiusaaja vetosi ruumiillisiin tarpeisiin, turhamaisuuteen, ahneuteen. Jeesus ei langennut ja kiusaaja jätti hänet rauhaan.
Paastonajan ensimmäisen sunnuntain aihe kutsuu minua harjoittamaan itsekuria, voittamaan kiusauksen velttoilla. Kuntopyöräharjoitus tylsyydessään on mainiota itsekurinpalautusta. Se perustuu henkisen kestävyyden, sitkeyden, harjoittamiselle. Kuntopyörän satulassa istuessa on helppo huomata, kuinka paljon hyvää jää tekemättä sen takia, että ei viitsi. Jää auttamatta, antamatta, tukematta ja osallistumatta. Jokainen tekemättä jättäminen vahvistaa velttoutta ja ennakoi seuraavan päätöksen murtumista.

Jeesus antaa meille esimerkin. Hän ei edes suostunut ajattelemaan kiusaajan ehdotuksia, ei käynyt kauppaa ajatuksissaan. Hän vastasi kiusaajalle napakasti kirjoitusten eli Raamatun sanalla. Perimmäinen vahvuutemme löytyy Jumalan sanasta. Se on enkelten ruokaa, joka vahvistaa meidän hengellistä elämäämme. Voi Raamatun lukemista verrata hengelliseen kuntopyöräilyynkin.
Mitenkö minun sitten kävi kuntopyöräilyssäni. Poljin puoli tuntia, en malttanutkaan lopettaa. Kun kerran olin päässyt siihen asti, kannatti polkea viisi minuuttia lisää. Ja vielä viisi. Ja vielä. Yhteensä 45 minuuttia ja venyttelyt päälle! Sitten saunaan. Olo oli loistava ja itsensä voittamisen ilo upea tunne!
Paastonaika on meille kutsu tutkimaan Jeesuksen kärsimystä ja omaa sisintämme, vahvistumaan hengellisessä harjoituksessamme. Se on polku pimeyden kautta suureen iloon. Ei jätetä sitä väliin!

Leena Kukkonen

Tätä on nyt hiukkasen noloa kirjoittaa. Toisaalta kun olen jo useampaan otteeseen ja eri tilaisuuksissa myöntänyt olleeni koulukiusaaja (josta esitän tässä julkisen pahoitteluni), kauheasti menetettävää tuskin on. Ehkä omista tyhmyyksistään avoimesti puhuminen auttaa jotakuta muuta asettamaan asioita perspektiiviin. Sittenhän se on sen arvoista.

No, ei auta viivytellä, mennään asiaan. Olin tiimiytymässä työparini kanssa erään Launeella sijaitsevan marketin tuulikaapissa. Erikoinen paikka, myönnettäköön, mutta meillä oli siinä muutakin puuhaa, osallistuimme nimittäin Yhteisvastuukeräyksen tähän keräyspuoleen. Ja miksipä emme olisi osallistuneet, keräyksen kohteena ovat yksinäiset ja syrjäytymisvaarassa olevat nuoret ja jos se asia ei kosketa nuorisopappia ja nuorisotyönohjaajaa niin joku on mennyt rekrytoinnissa vikaan. Siellä siis muutaman tunnin päivystimme lippaat ojossa. Siinä ehtii muutaman elämää suuremman ajatuksen vaihtaa niin työparinsa,ohikulkijoiden kuin myös itsensä kanssa, kuten seuraavasta käy ilmi.

Ihmisvirtaa seuratessa ehtii miettiä kaikenlaista. Ehtii myös hieman arvioida ihmisiä. Ulkoasun, ilmeen ja askeleen pituuden perusteella voi päätellä kaikenlaista, siis suomeksi luulla tietävänsä ihmisestä enemmän kuin tietääkään. Koiran karvapeitteeseen tuijottamisesta tai kirjojen arvioimisesta kansien perusteella ovat muinaiset ihmiset jo jotakin lausuneet, mutta jokainen sukupolvi näköjään keksii oman pyöränsä uudelleen.

Kaksi nuoreksi aikuiseksi luokiteltavaa miestä käveli ohi ja äsken mainitsemieni kriteerien perusteella päättelin, että kaljaostoksille oli herroilla matka. Jatkoajatukset olivat linjalla ”jaaha, vai niin, no senhän nyt olisi voinut päätellä” ja sitä rataa, arvannette varmaan. Todennäköisyys sille, että herrat lähtiessään osallistuisivat heikompiosaisten taloudelliseen tukemiseen, oli rahtusta vähemmän kuin olematon. Ja katso, olin oikeassa. Osittain. Keissi oli kainalossa lähtiessä, mutta niinpä vaan pysähtyivät nuoret miehet lippaalle, tipauttivat lahjansa ja katosivat ulos viimaan.

Etsin tikapuut jotta ylettyisin kuiskaamaan työparini korvaan ja kerroin hänelle syöneeni juuri henkisellä tasolla hatullisen sitä itseään. Pysäyttävä kokemus, kaiken kaikkiaan. On hetkiä, kun sana tulee lihaksi. ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi” ja muita koottuja viisauksia löytyy Jeesuksen vuorisaarnasta evankeliumista Matteuksen mukaan. Muista se, pappi. Muista se, ihminen.

Anu Toivonen,
nuorisopappi ja lähimmäisenraakile

Muistan lapsuudestani elävästi yhden kevään merkin: isän tekemät itämiskokeet. Maanviljelijä-isäni tahtoi testata viljan siemenen itävyyden ennen kylvöjä. Hän kylvi tarkalleen sata jyvää saviruukkuun. Itämisajan jälkeen isä laski, kuinka monta orasta mullasta oli noussut. Hän halusi käyttää hyvää, itävää siementä. Kun kylvökone sitten aikanaan pudotti siemenen ja lannoitetta multaan, oli lähtökohta hyvälle sadolle olemassa. Kesän kuluessa selvisi, miten kaikki sinä vuonna onnistui.

Jeesuksen kylväjävertauksessa (Luuk. 8:4-15) siemen on hyvin itävää, mutta muuten ollaan kaukana tehomaataloudesta. Kylväjä viskelee jyviä sinne ja tänne. Niitä putoaa tien sivuun ja ohdakkeiden sekaan. Jumalan sanaa kannattaakin kylvää tuhlaten. Armon, rakkauden ja toivon sanomaa on ilo levittää.

Siemen ei kuitenkaan aina idä eikä pääse tuottamaan satoa. Joskus vika on varmaan meissä kylväjissä, mutta kylvömaitakin on kovin erilaisia. Jeesus näki, miten juurettomuus, huolet ja elämän muut tärkeät asiat estävät Jumalan sanaa todella vaikuttamasta. SAnan kuulija ei pysähdy armon sanoman edessä. Hän ei anna sille mahdollisuutta, hänellä ei ole aikaa ajatella perimmäisiä kysymyksiä.

Jumalan sanassa on ihmeellistä voimaa. Se rohkaisee meitä elämään kristittyinä, se nostaa taakkoja harteiltamme ja osoittaa tien eteenpäin. Siksi on hyvä lukea Raamattua ja tulla sanan kuuloon. Kun siemen saa itää, se kantaa meissä hedelmää: iloa, rakkautta, kärsivällisyyttä.

Riitta Särkiö

Kirkkovuoden ehdoton huipentuma ja lähtökohta on pääsiäinen. Tulemme tässä viikonvaiheessa kirkkovuoden pääsisäisjaksoon.
Pääsiäisjaksoon kuuluu kolme vaihetta: valmistautuminen ( =paastonaika ), pääsiäisjuhla ja helluntaihin asti kestävä juhla-aika.
Kaiken keskuksena on ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen. Paastonaikaa edeltää runsaan kahden viikon ajanjakso, joka muodostaa siirtymävaiheen loppiaisajasta paastonaikaan.
Tämä aika on tarpeen paastoon valmistautumisessa sekä paaston merkityksen ja sisällön opettelussa ja opettamisessa.
Ensiksi on septuagesimasunnuntai eli seitsemänkymmentä päivää pääsiäiseen. Paasto papiston kohdalla on vanhaan hyvään aikaan alkanut tästä hetkestä, muilla vasta tuhkakeskiviikkona.
Erityissanomana Tässä pyhässä muistutetaan, että Jumalan hyvyys on sama kaikkia kohtaan.
Jumalan armoa ei voi ansaita. Se totuus on vaikea oppia varsinkin suorittajan ja moniosaajan. Monella tavalla yritämme kelvata ja olla mieliksi niin ihmisille kuin näkymättömälle maailmalle. Vaatimusten kenttä on loputon suhteessa itseen ja muihin. Paastoon valmistautumisaikakin kehottaa keskittymään oleelliseen: Jumala on. Hänen olemuksensa on rakkaus.
Ristintien seuraaminen tarkoittaa myös omasta viisaudesta, ymmärtämisestä ja selittämisestä luopumista. Katseleminen ja siitä seuraava kannanotto riittää. Kannanotonkin aikaansaa meitä suurempi. Ei minun tarvitse pinnistellä ja olla tentittävänä. Herra on jo tehnyt kaiken mitä tarvitsen.
Siinä on Jumalan armo. Kaikille sama.

Esa Kekki