Vuosi: 2011

Jotenkin näin voisi muotoilla tämän viikonvaihteen sanoman. Kirkollinen sanoma liittyy kristityn vapauteen. Siinä tulee tai toivoisin tulevan esiin ajatuksia siitä, kuinka oma elämä voi rakentua sekalaisten perinnäissääntöjen ja muiden ihmisten asettamien normien mukaan. Tällaiseen pitää suhtautua arvoivasti. Kristus päästää seuraajansa vapauteen vääristä ja vääristävistä perinnäissäännöksistä, mutta sitoo seuraajansa totuuteen ja rakkauteen. Rakkaus näyttää suuntaa valinnoille.

Siis tyhmyyksiä ei ole pakko tehdä ja olla noudattamatta kaikkia sääntöjä ja lakipykäliä. Järkeä saa käyttää. Ei kannata olla lapsellinen ja aiheuttaa tyhmyydellä entistä suurempaa vahinkoa. Viisauden suuntaan ohjaavat erilaiset kasvatus-, koulutus- ja vanhemmuusjärjestelmät. Varmentajana toimivat yhteisesti annetuilla valtuuksilla erityiset kontrollijärjestelmät erilaisine sanktioineen.

Mutta missä sydämeni on? Mitä todella haluan? Mihin minut on luotu ja millaiseen elämään kasteessani sidottu?
Tänään meitä muistutetaan siitä, kuinka Kristuksessa meillä on kaikki. Hän sitoo meidät rakkauteen. Siksi omaa elämää on lupa elää. Ja on tehtävä antaa muiden elää. Ja suostua kulkemaan yhdessä Taivaan kotia kohti.

Esa Kekki

Kolme paimenta oli paimenessa lähellä Kuolluttamerta vuonna 1947. Yksi heistä huomasi aukon jyrkänteessä ja heitti sinne kiven. Luolasta kuului särkyvän astian helähdys. Niinpä hän kiipesi luolaan katsomaan ja löysi sieltä saviruukkuja. Näissä ruukuissa oli kirjakääröjä, jotka sisälsivät mm. Raamatun tekstejä. Myöhemmin on selvinnyt, että nämä Qumranin käsikirjoitukset on kirjoitettu satoja vuosia aikaisemmin kuin vanhimmat siihen mennessä tunnetut ja säilyneet Raamatun käsikirjoituslöydöt. Vaatimattomien saviruukkujen sisällä oli suunnattoman arvokas aarre, jotka tutkijat ovat tutkineet vuosikymmeniä.

Apostoli Paavali sanoo: ”Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.” Olemme monella tavalla hauraita ja helposti särkyviä. Harva meistä on ulkoisesti säihkyvä. Mutta halpakin astia voi kantaa sisällään jotakin arvokasta. Uskon lahja on arvokkainta, mitä meillä voi olla. Uskon omistaminen ja säilyttäminen ei ole kiinni siitä, millaisia ”astioita” me olemme. Ehkäpä pikemminkin päinvastoin Jumalan voima tulee paremmin esiin ja näkyviin meidän vajavaisuuttamme vasten. Syntisinä, puutteellisina ja heikkoina saamme ottaa vastaan evankeliumin, ilosanoman Jeesuksesta ja siitä, mitä hän on tehnyt puolestamme. Tuo valtava voima, uskon voima, voi näin vaikuttaa meissä.

Heikki Pelkonen

Et ole yksin. Enkeli kulkee rinnallasi, edelläsi, takanasi. Hän suojaa sinua vaaroilta, taistelee pahaa vastaan ja puolustaa ja vahvistaa sinua. Enkelisi johdattaa sinua elämäsi polulla. Hän ei väisty viereltäsi eikä hän nukahda kesken tehtäviensä. Enkelilläsi on yhteys Taivaan Isään, sillä hän on Isän lähettiläs, hänen sanansaattajansa. Hän vaeltaa kanssasi palvellen sinua koko elämäsi ajan, kehdosta hautaan asti. Kun jätät tämän elämän taaksesi, enkelisi kantaa sinut rajan ylitse kotiin taivaaseen. Siellä saat enkelisi kanssa riemuita ikuisesti.

Pelastushistorian suurissa käänteissä kohtaamme aina enkelin. Maria kuuli uutisen Jeesuksen syntymästä enkeliltä. Joosef sai ohjeita enkeliltä unessa. Enkelit ilmoittivat paimenille Jeesuksen syntymästä ja myös Jeesuksen haudassa oli enkeleitä ylösnousemuksen jälkeen. Vanhassa testamentissa enkeleitä eivät kohdanneet vain ihmiset, vaan jopa Bileamin aasi näki enkelin.
Mekin voimme nähdä enkelin, harvemmin kuitenkaan taivaallisena, kirkkaana olentona, mutta useinkin voimme tietämättämme kohdata enkelin ihmisen hahmossa, pitää häntä jopa vieraanamme.

Ajatus enkeleistä on lohduttava. Et ole yksin. Vierelläsi on koko ajan enkeli. Hän kulkee kanssasi ilon ja surun päivinä. Hän jakaa yksinäisyytesi ja vahvistaa voimiasi, kun et jaksa. Olennaista ei ole se, voitko nähdä enkelisi. Ihaninta on tietää, että sinulla on enkeli turvanasi, koska Jumala rakastaa sinua ja tahtoo, että kuljet tien, jonka Herra Jeesus Kristus on sinulle avannut: tien taivaan kotiin. Enkeleitä matkallesi!

Leena Kukkonen

Ensi sunnuntain tekstit kehottavat meitä etsimään kiitollisuutta ja pohtimaan myös kiittämättömyyttä. Kiitollisuus on vaikea laji, kuten Jukka Poikakin asiasta laulaa ja välillä tuntuu, että maailmassa kiittämättömyys kukoistaa. Se näkyy vaikkapa ajattelemattomuutena liikenteessä, yleisessä käytöksessä ja ihmisten suhteessa toiseen ihmiseen.

Liitämme kiitollisuuden antamiseen ja saamiseen. Yleensä kyse on lahjoista tai palveluista. Jos saa jotakin hyvää, siitä on syytä olla kiitollinen ja jos näkee vaivaa toisen vuoksi, on lupa odottaa kiitosta. Kiittämätön ihminen keskittyy omaansa ja välttää tilanteita, joissa joutuu toimimaan ilman palkkiota.

Meille kristityille Jumala on kaiken hyvän antaja ja alkulähde. Hänen lahjojaan on välillä vaikea tunnistaa, koska hyvyyttä riittää meille niin paljon. Saamme olla kiitollisia hyvinvoinnista, kodista, rakkaudesta ja olemassaolostamme. Vaikka Jumala jakaa tuhlaillen lahjojaan, on omassa hyvän jakamisessa parantamisen varaa, kun katsoo peiliin. Oma yrittäminen usein jää puolitiehen ja monta palvelusta tekee sen vuoksi, että saisi vaivan palkkaa. Ilman Jumalan varaan jättäytymistä ei kukaan meistä saa aikaan hyvää hedelmää, josta Raamattu kertoo.

Kaikki hyvä mitä meillä on jakaa -rakkaus, viisaus, omaisuus , tiedot ja taidot- ovat loppujen lopuksi Jumalan lahjaa. Kun jaamme noita meille annettuja lahjoja eteenpäin, emme anna mitään omaa vaan Jumalan omaa. Ja se on jaettavaksi tarkoitettua! Kun ojennamme auttavan käden lähimmäisellemme, avun saaja tarttuu lopulta Jumalan käteen.

Ville Hakulinen
Seurakuntapastori

Tapahtui matkalla Maddib Ravadasilta Vaskojoen kämpälle

Retkikuntamme pysähtyi tauolle. Oli kuuma kävellä, kuorma painoi selässä ja tuntematonta, osin reitittämätöntä matkaa edessä vielä vaikka kuinka paljon. Tilanne vaati motivaatiopähkinöitä. Joku heitti pähkinäpussin minulle niin että se laskeutui suoraan syliini, kuin taivaasta pudotettuna. Nostin katseeni kohti korkeuksia ja huusin: ”Kiitos, Jeesus, pähkinöistä!”. Tämä käynnisti sarjan pohdintoja, joiden äärellä pysähtelimme vähän väliä loppumatkan ajan.

Aluksi pohdimme huumorilla. Jos Jeesus olisi itse asiassa pudottanut pähkinäpussin taivaasta, kuinka paljon aiemmin hänen olisi se pitänyt pudottaa jotta se laskeutuisi syliini juuri sillä hetkellä, kun pähkinöitä kaipaisin? Ja kuinka paljon aiemmin sen puun, jonka rungon päällä taukoamme pidimme, oli pitänyt kaatua, jotta se tarjoaisi juuri sillä hetkellä istumapaikan uupuneille kulkijoille? Tämä taas johti pohdiskelemaan ihan vakavasti sitä, että meidän kulkuamme valvoo joku, joka tietää tarpeemme jo ennen meitä.

Pohdiskelut muuttivat tapaa puhua. ”Ajatelkaa kuinka viisas on Herra, että on jo aikaa sitten nähnyt että me soiden läpi rämpimisestä ryytyneet kulkijat olemme tulossa tähän suuntaan ja lähettänyt siksi jotkut rakentamaan tänne pitkospuut matkaa helpottamaan”, pohdimme parikymmentä kilometriä myöhemmin. ”Katsokaa kuinka kaunis lakka tuossa kasvaa, senkin on Herra lähettänyt tänne ilahduttamaan väsyneitä mieliä kun on tiennyt että kuljemme pitkällä ja raskaalla matkallamme tästä ohi ja kaipaamme piristystä.”
Pohdimme kiittämistä. Usein tuomme rukouksessa Jumalan eteen huolemme ja murheemme ja pyydämme: anna, auta. Harvemmin tulee sanottua kiitos. Siksi lohkoimme matkallamme kiitoksia menneidenkin edestä. Vaikkapa siitä, että Herra oli viisaudessaan lähettänyt määränpääkämpälle ihmisiä, jotka olivat käyneet kalassa ja lämmittäneet saunan ja osoittivat meille vieraanvaraisuutta kun pitkän päivämatkan jälkeen saavuimme perille.

Johdatus, kaiken takana oleva viisaus ja mielekkyys, on siellä kun sen vain suostuu näkemään. On kai kyse asennoitumisesta. Matkalla löytyi myös Psalmi 134, yöpalveluspsalmi, kehotan lukemaan. Mahtaako olla mieltä moisessa, yöpalveluksessa, kun muut ihmiset nuhjaavat mukavasti omissa sängyissään? Ydinajatus löytynee luottamisesta, asennoitumisesta siihen, että siunaus kulkee mukanamme kaikkialla ja kaiken mielekkyys avautuu sitä kautta. Siunauksensa on siinäkin, että silmät avautuvat näkemään sen.

Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä – ja kaukaa viisas, kuten matkallamme ymmärsimme.

Anu Toivonen
Nuorisopappi ja onnellinen (johdatuksessa) vaeltaja

”Kaikkihan me hairahdumme monin tavoin”, tunnustetaan Jaakobin kirjeessä (Jaak. 3:2). Monenlaiset hairahtumisemme, synnin ja syyllisyyden taakka, mutta myös häpeän tunteet painavat selkäämme kyyryyn. Kun on epäonnistunut, nolannut itsensä, kun muut ovat huomanneet töppäyksen ja nyt harmittaa… suututtaa…. surettaa… ahdistaa… masentaa… Tai kun rinnassa vain tuntuu paino, jonka syytä ei edes tiedä. Äh, vähemmästäkin katse taipuu kohti maata.

Synninpäästön sanoma, armo, voi hälventää häpeän, parantaa ja eheyttää. ”Sydämeni riemuitsee Herrasta”, sanotaan ensimmäisessä Samuelin kirjassa: ”Herra nostaa minun pääni pystyyn.” Jumala teki aloitteen pelastaakseen meidät. Pelastus on hänen suuren rakkautensa seurausta. Raamatun sanoma on sama alusta loppuun saakka: Jumala rakastaa sinua. Hän tulee vastaan vaikeuksien keskellä. Hän kohtaa meidät kaikissa mielialoissamme ja tilanteissamme. Syyllisyyden painolasti on otettu pois. Meidän ei tarvitse pelätä tai hävetä mitään.

Häpeästä, syyllisyydestä ja ahdistuksesta irti pääseminen vapauttaa meidät näkemään muiden hätää. Voimme nostaa päämme pystyyn, maasta kohti kanssaihmisiä.

Mira Vorne
seurakuntapastori

Kirkkovuoden aihe kehottaa itsensä tutkimiseen. Huh! Se on vaikeaa. Joku tutkii itseään niin ankarasti ja usein, että itsetunto on aivan maan raossa. Hänestä tuntuu, ettei hän osaa mitään. Toinen taas kuvittelee itsestään ylen suuria: hän ei huomaa virheitään eikä puutteitaan. Muut ihmiset tuntuvat kyllä huonoilta, mutta itsessä ei ole mitään vikaa.

Miten löytäisin tasapainon itseni tutkimisessa? Raamattu kehottaa meitä tutkimaan elämäämme ja miettimään, olemmeko oikealla tiellä. Jumalan sana antaa mitan ja tavoitteet, joiden valossa voi arvioida itseään: olenko uskonut Jumalaan, olenko etsinyt hänen tahtoaan? Ja vielä: olenko palvellut ja rakastanut toisia ihmisiä?

Psalmissa 139 sanotaan selvästi ja rauhoittavasti: ”Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni.” (Ps 139:1-2) Ei tarvitsekaan suorittaa jatkuvia itsensä tuntemisharjoituksia. Ei tarvitse yrittää esittää itselleen tai muille jotain roolia. Jumalan edessä naamarit putoavat ja esittäminen loppuu. Luoja tuntee meidät läpikotaisin.

Saamme olla Jumalan edessä avoimina, mitään peittämättä. Hän tietää, mitä olemme tehneet. Hän näkee syntimme ja silti hän rakastaa meitä. Hän on antanut Poikansa juuri meitä sairaita ja syntisiä varten. Kun sen myönnämme, saamme samalla kokea armon. Jumala hyväksyy meidät näin. Se kokemus kantaa meitä. Se antaa oikeaa luottamusta tulevaisuuteen.

Riitta Särkiö

Elämäämme rytmittävät monet aikataulut. Jo arjen rutiinit menevät usein tuttuja aikatauluja noudattaen. Tutuimmat ajat muistamme hyvin. Milloin juna lähtikään tai tuttu bussi. Joskus olen saanut seurata vain bussin perävaloja, kun en ehtinytkään siihen. Se lähti ajallaan. Ja jos aikataulut eivät toimi, moni asia menee pieleen tai hankalaksi. Vaikkapa junien aikataulujen luotettavuudesta olemme saaneet kuulla erityisesti viime talvena. On tärkeää, että voisi luottaa aikatauluihin.

Mutta kaikki asiat eivät mene sellaisella aikataululla, että se on meille tiedossa. Milloin lumi tulee, että pääsee hiihtämään? Tai milloin on ensimmäiset yöpakkaset? Yöpakkaset tulevat ja lumikin aikanaan, se on varmaa, mutta milloin, sitä voimme vain arvailla.

Onko meidän sydämellemme omat aikataulut? Ainakin monen vaikean asian kanssa joulumme kipuilemaan ja kamppailemaan pitkään ennen kuin voimme sen hyväksyä tai sen kanssa elää. Tässä suhteessa me ihmiset olemme erilaisia. Se minkä yli toinen pääsi kuukaudessa vie toiselta ihmiseltä vuoden. Asioiden kypsymiselle ja valmistumiselle on annettava se aika, minkä ne vaativat. Rakkaus syttyy aikanaan, surun kanssa oppii elämään ajan kanssa, luottamus rakentuu vähitellen…

Entä onko Jumalalla omat aikataulunsa? Onko Jumalan työlle omat aikansa? Raamattu kyllä puhuu yhtäältä siitä, että Jumala on kärsivällinen ja että hän jaksaa odottaa, mutta toisaalta siitä, kuinka Jumala antaa etsikon aikoja. Toisinaan siis Jumalan kutsu ja puhuttelu tuntuu käyvän paremmin kohti. On kuin hän olisi jotenkin lähempänä. Ja kuitenkin hänen rakkautensa, armonsa ja syntien anteeksiantamuksen lahja, hänen siunauksensa ja johdatuksensa on aina tarjolla uskottavaksi ja omistettavaksi. Ehkäpä pikemminkin on niin, että meidän elämäämme täyttää toisinaan sellaiset asiat, ettemme näe emmekä kuule Jumalan läsnäoloa ja kutsua. Siksi meitä muistutetaan: ”Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne” (Hepr. 3: 15)

Heikki Pelkonen

Parhaillaan käydään suunnistuksen maailmanmestaruuskisoja. Yksi perusasia on käydä kaikilla rasteilla ja tehdä käynnistä oikea merkintä. Katkeraa kalkkia ( kalkki=malja ) joutui onneksi nauttimaan eräs ruotsalainen, joka olisi voittanut, muttei ollutkaan käynyt kaikilla rasteilla. Julmaa on joskus urheilu, joskin varsinainen elämä vielä julmempaa.

Teenkö oikeita asioita vai asioita oikein? Kas, siinäpä kysymys. Vai onko niin, että oikein tekeminen on tärkeämpää kuin oikeiden asioiden tekeminen? Tulipalo on väärin sammutettu, huutaa palopäällikkö, kun myöhästyi palopaikalta.
Päätös on muodollisesti väärin tehty, kun kunnallispoliitikko ei halua alistua enemmistöpäätökseen ja hakee vimmatusti valitusperustetta.
Ensiapua on väärin annettu, kun joku on onnettomuuspaikalla antanut lapselle hengissäpitävää apua ja silti on jäänyt pysyviä vammoja.
Viisas vanhempi näkee hyväksi haastaa auttajan oikeuteen. Ja niin edelleen.

Jos haluaa pelata varman päälle, ei voi tehdä mitään, koska voi tehdä jonkun virheen. Mutta onko sittenkään liian vaarallista tehdä virheitä ja epäonnistua kuin jos ei toimisi ollenkaan? Tänään Jeesus antaa toimintarohkeutta tarjoamalla esimerkiksi vertauspuheen kolmesta palvelijasta, joiden hoitoon mies antaa omaisuutensa. Kaksi tekee jotakin, kolmas pyrkii varmistelemaan. Ja juuri hänelle käy huonosti.

Kannattaa siis kulkea Jeesuksen seurassa itseä ja toisia ihmisiä rakastaen. Herran paluu on yllättävä. Silloin on hyvä, jos tarjotut mahdollisuudet on käytetty hyväksi.

Esa Kekki

Ensi sunnuntain evankeliumi kertoo ahtaasta ja avarasta portista. Ahdas portti on se, josta kannattaa kulkea sisään, sillä se on Raamatun mukaan elämän tie. Oppi-isämme Lutherin mukaan ahdas portti on uskon tie ja erityisesti sellaisen uskon, joka tekee ihmisen mitättömäksi ja pieneksi. Omilla teoillaan rehentelevä ihminen ei edes voisi mahtua sisään ahtaasta portista.

Rinta rottingilla ei taivastietä useinkaan voi kulkea, vaan on tallustettava nöyrällä mielellä. On luotettava pelkästään Jumalan armoon, jonka on tultava kaikkea muuta tärkeämmäksi. On kuljettava armon kerjäläisenä.

Lutherin mukaan pelkästään hyviin tekoihinsa luottavat keräilevät saavutuksiaan suuriin säkkeihin ja yrittävät ne kaulassaan mennä ahtaasta portista sisään. Huonostihan siinä käy, perisyntisinä ihmisinä meillä ei ole Luojallemme mitään tarjottavaa. Ahtaasta portista mahtuu sisään ainoastaan se, joka astelee kaikista ansioista riisuttuna, omana itsenään. Siinä piileekin koko kristinuskon tärkein oivallus ja samalla meille ihmisille vaikein asia ymmärrettäväksi. On luotettava Jumalaan armoon, lahjaan, jonka jokainen meistä saa ottaa uskossa vastaan.

Petri Laaksosen kappaletta mukaillen elämän tietä kulkevan päämääränä on armahduksen maa, jonka syntiset ja kurjat löytävät. Se on luottamuksen maa, jossa anteeksianto on täydellinen.

Ville Hakulinen, Seurakuntapastori