Vuosi: 2016

Elämän rikkaus jää toisinaan huomaamatta. Ja monen asian arvoa ei huomaa, kuin ehkä vasta sitten kun sen menettää. Pysähdypä hetkeksi miettimään niitä hyviä ja kauniita asioita, joita elämässäsi on. Kun unelmoimme ja haaveilemme jostakin tulevaisuudessa – mikä sinänsä on ihan hyväkin asia – niin se, mitä jo nyt meillä on, voi jäädä kuin varjoon tai pimentoon.

Uskon, että kiitollisuutta voi oppia ja opetella. Mutta voidaksemme olla kiitollisia, meidän on opeteltava näkemään elämän rikkaus. Jos kuitenkin huomioni on siinä, mitä minulla ei ole, mutta ehkä ystävälläni tai naapurillani on, kiitollisuutta voi olla vaikea löytää. Siksi kiitollisuuden löytymisen avain on näkemisessä. Elämässäni on paljon hyvää ja minulla on paljon, mistä voin kiittää.

Entä sitten vaikeat ja pahat asiat, koettelemukset, joita myös elämään mahtuu? Varmaankin on niin, että vaikeuksista on vaikea kiittää. Kuitenkin monesti jälkeenpäin voi nähdä myös niihin on sisältynyt myös jotakin sellaista, jolla on ollut merkitystä elämälleni. Sen olen huomannut, että kiitollisuus ei ole kiinni rikkaudesta, terveydestä tai muista hyvistä ja arvokkaista asioista. Olen tavannut ihmisiä, jotka menetyksen tai vastoinkäymisen keskelläkin ovat olleet kiitollisia ja iloisia. Silloin olen ajatellut, että minäkin voin opetella kiitollisuutta ja että kiitollisuus on lahja.

Kunpa Jumala antaisi minullekin sellaiset silmät ja sellaisen sydämen, että näkisin hänen hyvyytensä. Se ilo ylittää ymmärryksemme.

Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Laune

Moni penkkiurheilija on tällä viikolla ollut aimpaa pirteämpi. Rion olympialaiset valvottivat aamuyön tunteina tuoden mukanaan muutamia onnistumisia, mutta lähinnä kertoivat koko kuvan suomalaisen huippu-urheilun tilanteesta. Kahdeksan vuotta sitten alkaneen huippu-urheilun työryhmän saavutuksia on vaikea puolustella. Kyse on aina viime kädessä tulosurheilusta ja lopputulos oli Suomen kannalta surkea. Mielenkiintoista on nyt nähdän miten huippu-urheilun miljoonille käy jatkossa. Ohjataanko rahaa vihdoin oikeaan tekemiseen eli seuratyöhön ja laadukkaaseen valmenukseen vai jatketaanko kovapalkkaisten johtajien viitoittamalla ”uudistusten tiellä”.

Politiikan syksy käy jo kuumana. Hallituspuolueet toivat budjettiesityksensä julkisuuteen. Syksyllä nähdään miten yhtenäinen hallitus todella on esimerkiksi lasten päivähoitomaksuissa. Korotetaanko vai eikö koroteta? Sitä miettii myös moni lapsiperhe, jolle uudistus on jo nyt näyttäytynyt sekavana ja entistä kalliimpana soppana. Uudistus on jo nyt lisännyt byrokratiaa ja paperityötä päiväkodeissa.

Ensi keväänä on edessä kunnallisvaalit. Silloin valitaan ensimäistä kertaa uuden Lahden eli Lahden ja entisen Nastolan yhteisvaltuusto. 59 paikasta tulee kova kilpailu. Valtuusto palaa vaalien jälkeen perinteisekkääseen kaupungintaloon ja hyvä niin. Etelä-Lahden Demarit eli meidän paikallinen yhdistys asettaa omat ehdokkaansa ensi viikolla. Luvassa on meiltäkin mielenkiintoisia uusia nimiä Etelä-Lahdesta ja vähän muualtakin.

Hallitus tuo syksyllä eduskuntaan monta suurta lakikokonaisuutta. Yksi näistä on meille talousvaliokuntaan tuleva hankintalaki. Kuulostaa kuivalta ja sitä se onkin – satoja sivuja. Kyse on kuitenkin suuresta asiasta eli noin 35 mijardista eurosta, joka Suomessa vuosittain käytetään julkisiin hankintoihin. Miten se käytetään, jotta saadaan työtä ja toimeentuloa ja luodaan osaamista ? Ei pidä unohtaa myöskään sosiaali-terveyspalveluita, jota ollaan nyt väkisin siirtämässä yksityisten pyöritettäväksi. Näin nimittäin helposti käy, kun kunnat joutuvat kilpailemaan monikansallisten suuryhtiöiden kanssa, jotka voivat ottaa markkinoita haltuun vaikka aluksi tappiolla. Huonoimmassa tapauksessa veronmaksajin rahat valuvat voittoina näiden yritysten omistajille ulkomaille.

Lahdessa on aivan oikein linjattu, että käytämme mahdollisimman paljon paikallista osaamista jos ja kun se on mahdollista. Nykyinenkään hankintalaki ei tätä estä. Kyse on usein ostajan eli hankintayksikön osaamisesta. Hinta on tarjouksessa vain yksi kriteeri. Mielenkiintoista on nähdä miten esimerkiksi VT12 hankkeen eli nk. Ohitien kilpailutus tulee menemään? Saako urakan sellainen toimija tai toimijat, jotka aidosti käyttävät lahtelaista ja päijät-hämäläistä osaamista? Näin SOTE uudistuksen hengessä on hyvä todeta lääkärikielellä, että seurataan tilannetta.

Eduskunta kokoontui edellisen kerran heinäkuussa kesken istuntotauon. Silloin kyseessä oli Britannian EU-ero ja sen vaikutukset Suomelle ja EU:lle. Enemmistö Briteistä halusi, että maa irtaantuu EU:sta. Suuret kaupungit ja Lontoo äänestivät EU:n puolesta. Perinteiset puoluelinjat hajosivat. Pelkästään maahanmuuton vastustaminen ei selitä Brexitin voittoa. Maahanmuuttoon Britanniassa on totuttu. Sitä on tarvittu vuosikymmenet talouden kasvun moottorina. Suuret kaupungit ovat kehittyneet, erityisesti Lontoo ja M-25 kehätien sisäpuoli. Alueellinen kehitys on ollut epätasapainossa. Perinteiset työläiskaupungit ovat vaikeuksissa. Tämä kehitys on tapahtunut muuallakin kuin Britanniassa. EU:ssa on paljon korjattavaa, mutta kaikesta sitä ei voi syyttää. Moni asia on edelleen kansallisen päätöksenteon vallassa. Siksi EU-sääntöjen taakse ei voi mennä piiloon aivan kaikessa. Ei edes paikallisia hankintoja linjattaessa.

Ville Skinnari

Tulevana viikonloppuna vietetään lähimmäisen sunnuntaita. Sanalla ”lähimmäinen” on hieman vanhahtava sävy. Mitä tuo sana oikein mahtaa tarkoittaa? Nykysuomen sanakirjan mukaan lähimmäinen on yhtä kuin ”läheinen ihminen, oman kansan jäsen, ystävä”. Se tuntuisi luontevalta ja sana näyttäisi viittaavan lähipiiriin. Ihmiskunnan kehityksessä tärkeässä osassa on aina ollut oma perhe, oma suku, oma heimo, oma kansa jne. Esimerkiksi Mooseksen lain 10 käskyyn sisältyvä ”älä tapa” tulkittiin aluksi niin, että se viittasi lähinnä oman kansan jäseniin.

Maailma on kuitenkin muuttunut. Emme elä enää eristyksissä muista. Jo yli 2000 vuotta sitten Jeesus laajensi lähimmäisyyden ajatusta koskemaan myös muita kuin lähipiiriimme kuuluvia. Tuttu kertomus laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:25-37) on tästä hyvä ja konkreettinen esimerkki. Samarialainen auttoi ryöstettyä ja pahoinpideltyä miestä, joka oli hänelle täysin vieras ja tuntematon. Kaiken lisäksi uhri kuului vielä toiseen kansaan, jonka kanssa samarialaiset eivät olleet edes hyvissä väleissä.

Jeesuksen opetuksen mukaan lähimmäinen on siis ihminen, jonka kohtaamme ja joka tarvitsee apuamme. Lähimmäinen voi kuulua toiseen kansaan, hän voi tulla vieraasta kulttuurista, puhua vierasta kieltä ja hänen tapansa voivat olla meille outoja. Kristinuskon mukaan hän on silti lähimmäisemme.

Monet suomalaisetkin lahjoittavat varoja Punaisen Ristin tai Kirkon Ulkomaanavun kautta, jotta ihmisiä voidaan auttaa pakolaisleireillä ja katastrofialueilla. Joku saattaa pitää tätä turhana, koska ”emme voi auttaa kaikkia maailman kärsiviä”. Emme voikaan, mutta jokainen meistä voi auttaa ainakin yhtä ihmistä. Jo pienellä lahjoituksella voimme antaa yhdelle ihmiselle – vaikkapa pienelle kehitysmaan lapselle – mahdollisuuden saada terveydenhoitoa ja päästä kouluun. Se voi muuttaa koko hänen elämänsä. Hän on meille vieras ja tuntematon, ja asuu kaukana meistä, mutta hän on silti lähimmäisemme.

Timo Pokki

Kaste- ja lähetyskäsky on varmasti monelle tuttu. Se luetaan joka kerta kastejuhlassa ja opetellaan ulkoa rippikoulussa. Siinä meitä kutsutaan menemään kaikkeen maailmaan, ihmisten keskelle, kertomaan Jumalan rakkaudesta ja kulkemaan lähimmäisten rinnalla.

Miten minä, pieni ihminen, osaisin kertoa kenellekään Jumalan rakkaudesta? Tai osoittaa rakkautta toisille ihmisille, kun itseni ja läheisteni rakastaminen on välillä niin vaikeaa.

Samanlaisten kysymysten äärellä kipuilee myös Mooses, Jumalan valittu mies ja yksi Vanhan testamentin päähenkilöistä. Suuren tehtävän saanut Mooses pistää vastaan Jumalalleen: En minä osaa puhua, miksi sinä olet valinnut juuri minut kansasi johtajaksi? Jumala vastaa Moosekselle: ”Minä olen sinun kanssasi, kun puhut, ja neuvon sinulle, mitä sinun tulee sanoa.” Mooses luottaa tähän Jumalan lupaukseen ja ottaa annetun tehtävän vastaan.

Lähetyskäskyssä Jeesus antaa myös seuraajilleen lupauksen: ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” Kas, en olekaan yksin. Jeesus on luvannut olla minun kanssani. Ja tuo lupaus on voimassa maailman loppuun asti!

Minä olen sinun kanssasi. Tuo sama lupaus koskee myös sinua. Mitä tahansa elämässäsi ikinä tapahtuu, et ole koskaan yksin. Jumala on sinun kanssasi, elämän iloissa, suruissa, huolten ja pelkojen, ihan tavallisen elämän keskellä, joka päivä.

Jumala,
sinun hyvyytesi ravitsee meitä joka hetki.
Rohkaise meitä sanoin ja teoin
rakastamaan ja kulkemaan
toistemme rinnalla.
Kiitos siitä, että sinä olet kanssani.

Pauliina Hatakka

Tänä kesänä on pidetty taas valtava määrä rippileirejä, niin myös meillä Launeen seurakunnassa. Tulevana sunnuntaina vietetään kesän viimeistä konfirmaatiojuhlaa Liipolassa.

Itse olen saanut olla mukana tämän kesän konfirmaatioissa paitsi rippikoulun pappina myös oman nuoreni äitinä ja kummityttäreni kummina. Olen silmäkulmat kostuneina ihastellut kirkonpenkissä sitä, miten hienoja nuoria meillä on: osaavia, iloisia, herkkiä. Niin rippikoululaiset kuin isoset ovat kantaneet oman vastuunsa konfirmaatiojuhlassaan taitavasti, antaneet omat lahjansa käyttöön ja eläneet juhlassa täysillä mukana.

Suuri joukko nuoria on näissä konfirmaatioissa saateltu elämän matkalle läheisten siunauksin ja seurakunnan esirukouksin. Riparilta nuorelle on jäänyt reppuun oma Raamattu, Katekismus ja tukku muistoja yhteisestä viikosta kavereiden, isosten ja ohjaajien kanssa. Ehkä sinne on jäänyt myös into tulla mukaan nuorten toimintaan, kaipaus oppia lisää Jumalasta ja halu olla osa jotakin porukkaa, seurakunnan yhteisöä.

Miten me seurakuntana voisimme toivottaa nämä nuoret tervetulleeksi joukkoomme? Sopisiko kutsuksi eräillä hengellisillä kesäjuhlilla kuulemani viesti nimenomaan nuorille: ”Sinä riität, sinä kelpaat, sinä et ole yksin!” Meidän joukkoomme mahtuu kaikenlaisia ja kaikenikäisiä! Meillä ei katsota uskon määrää eikä laatua! Meidän joukossamme kenenkään ei tarvitse olla yksin!

Tervetuloa seurakunnan toimintaan, nuoret sekä vanhat, terveet sekä sairaat, rikkaat sekä köyhät. Kaikille tilaa riittää ja kaikille paikkoja on. Tavataan messussa kirkolla, nuortenillassa tai pihaseuroissa, bändissä tai kuorossa, raamattupiirissä tai kokkikerhossa. Ovet ovat auki ja sanoma armosta on kaikille sama: ”Sinä kelpaat, sinä riität, sinä et ole yksin!”

Pauliina Hatakka

”Minä kohotan katseeni vuoria kohti. Mistä saisin avun? Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.” (Ps. 121:1-2)

Tämä matkalaulun alku on puhutellut minua pitkään, ehkä siitä saakka, kun olen sen ensimmäistä kertaa lukenut. Näen silmissäni ne vuoret, joita kohti katsotaan. Tunnen sen pienuuden, jota suuren koitoksen ja tuntemattoman edessä koetaan. Tunnen luottamusta: Jumala on kanssani.

Ne jotka tuntevat minut, tietävät että vaellan. Tuskin tiedän itsekään, että miksi. Sen tiedän, että joka vuosi odotan hartaasti elokuuta, joka on suosikkivaelluskuukauteni. Lähden matkaan heti kun työtilanne antaa siihen mahdollisuuden. Matkan päättyessä suren sekä loman lyhyyttä että vuoden pituutta jälleen seuraavaan elokuuhun. Reissun rasitus tuntuu kropassa, mutta mieli kaipaa takaisin.

”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen.” (Ps. 8:4-5) Lapin erämaassa, aukean taivaan alla, koen mitättömyyteni ja merkityksellisyyteni yhtä aikaa. Katoan tunturien syliin ja ymmärrän: maailmankaikkeuden valtavuuden joukossa elämäni on mikroskooppinen hippunen. Silti en ole Jumalalta hukassa tai piilossa. Luulen, että hakeudun erämaahan, koska koen tarvetta olla enemmän olemalla vähemmän. Palaan elämän perusasioiden äärelle. Syön, liikun, lepään. Jokainen askel kantaa omanlaistaan rukousta.

Laulan usein vaeltaessani virttä 461. Usein siitä nousee erityisesti mieleen katkelma ”Kiitä Herraa, pienin kukka laakson laajan liepeellä”. Jotkut pienet ja sitkeät tapaukset kasvavat nimittäin siellä, missä elämä ei tunnu todennäköiseltä: karussa maassa, louhikossa, kaukana kaikesta. Maisema on kuin kuussa, mutta siellä ne vain kasvavat. Sanon niitä motivaatiokukiksi, ja osoittelen niitä vaellustovereille: katso tuotakin tuossa! Ne kasvavat, jotta vaeltamisesta väsyneet mielet elpyvät ne nähdessään. Jumala on ne kasvattanut, jotta me saisimme ne nähdä. Ilman vaivannäköä, ilman kymmenien kilometrien raskasta taivalta ne olisivat jääneet näkemättä, eikä niitä olisi nähnyt samoin silmin.

Meillä taitaa kaikilla olla myötäsyntyinen kaipuu johonkin. Paikkaan, maisemaan, lähelle. Mitä sinä kaipaat? Minkä äärellä sinun sydämesi tuntuu pakahtuvan ilosta, odotuksesta, jostain sellaisesta, joka rakentaa elämääsi? Entä mitä sellaista elämässäsi on, mikä näyttää muiden silmään pieneltä, mutta sinun silmääsi se on suurta, luovuttamatonta, voimaa antavaa? Katso sitä kiitoksella, ja iloitse siitä!

Lähden nyt joksikin aikaa työhön niihin maisemiin, joita kohtaan minussa on kehittynyt kaipuu. Lahdesta poissaoloni aikaa ei tiedä kuin korkeintaan Hän, joka näkee koko elämämme. Häneen minä turvaan, Hän pitää minusta huolen. Mainitusta virrestä: ”Hän on aina auttajasi, armossaan vie autuuteen. Kiitä riemuiten siis Herraa nyt ja aikaan iäiseen!”

Voi hyvin!

Anu Toivonen
Launeen srk 

Juhannukseen tiivistyy vaikka kuinka monta kesäistä asiaa: valo, vesi, tuli… Nämä asiat näkyvät sitten juhlanvietossa käytännön jutuissa: tekee mieli päästä saunaan ja uimaan, tuntea koivun tuoksu, syödä hyvää grilliruokaa, katsella kokkotulta, nauttia ihmisten seurasta pitkään iltaan. Odotukset ovat kovat, ja siksi pettymyksiäkin tulee. Sataakin kylmästi vettä, grillaaja polttaa pihvit karrelle tai ei osata juhlia mukavasti. Juhannuksesta voi todennäköisesti saada enemmän iloa, jos osaa ottaa sään ja tilanteen vastaan vähän pienemmin odotuksin.

Kirkkovuodessa juhannus on vielä jotain muuta kuin keskikesän juhla. Se on Johannes Kastajan päivä, joka kertoo erikoisesta ja innokkaasta miehestä, Jeesuksen tienraivaajasta. Johannes syntyi puoli vuotta ennen Jeesusta, siksi hänen päivänsä on vuoden kierrossa joulua vastapäätä. Johannes valmisti ihmisten sydämiä Jeesukselle. Hän saarnasi ankarastikin, jotta saisi ihmiset huomaamaan parannuksen tarpeensa. Johannes laittoi ihmiset kirkkaan valon alle. Jeesus aloitti toimintansa vasta sitten, kun Johannes oli avannut korvia ja sydämiä. Johannes pääsi lopulta hengestään, kun arvosteli Herodesta ja piti kiinni periaatteistaan.

Me tarvitsemme elämässämme valoisaa yötä ja sydämen avaamista läheisille ja Jumalalle. Mutta me kaipaamme myös hämärän suojaa ja mahdollisuutta levätä Jumalan armossa ilman vaatimuksia. Johannes muistuttaa meitä siitä, että aina on arvioimisen aika. Missä asioissa minun pitäisi tehdä mielenmuutos tai täyskäännös?

Jeesus puolestaan kertoo, että jokaiselle syntinsä tunnustavalle on tarjolla täysi anteeksianto. Jeesus tuli maailman valoksi, jotta kenenkään ei tarvitsisi kulkea kaamoksessa, vaan kaikilla olisi elämän valo. Jeesus on valo silloin, kun elämä on valoisaa ja lämmintä. Mutta hän on kanssamme myös pimeydessä ja raskaissa vaiheissa. Jeesuksen kanssa voimme iloita odotusten täyttymisestä ja etsiä voimia silloin, kun tulee pettymyksiä. Hän on todellinen valkeus.

Riitta Särkiö

Rippikoulutöitä tehdessäni mietin usein, miten armo-käsitettä voisi selvittää vähän konkreettisemmin ja tuoda sitä arkisen elämän piiriin. Joskus olen käyttänyt löytämääni pientä kertomusta ruuhkabussista ja ajattelin sen kertoa nyt Omalähiön lukijoille tässä kirjoituksessani.

Ollaan siis ruuhkabussin kyydissä, kaikilla on kova kiire päästä perille. Ollaan juuri lähdetty pysäkiltä liikenteeseen, auto on kohta kääntymässä päätielle kolmion takaa. Silloin oikealta juoksee nainen kohti bussia. Matkustajat varmasti miettivät, minkä ratkaisun kuljettaja tekee, ottaako vai ei mukaan nainen, jonka kaikesta päätellen pitäisi päästä mukaan juuri tähän bussiin. Toisaalta pysähdys hidastaisi niiden perillepääsyä, jotka ovat olleet ajoissa pysäkillä.

Pian bussi on aivan tien reunassa ja nainen on puolen metrin päässä. Siinä kuski ja nainen katsovat toisiaan silmiin. Nainen ei anele, seisoo vain ja katsoo. Tässä olen. Auto on lähes pysähtynyt, niinhän kolmion takaa tullessa tuleekin olla. Tuntuu, kuin hetki siinä risteyksessä kestäisi ikuisuuden. Lopulta etuovi aukeaa ja nainen nousee sisään, kiittää, sädehtii. Bussiin tulee tunnelmaa. Ilma on kevyttä…

Tämä kertomus on aika yksinkertainen, ehkä ontuvakin vertaus siitä, mitä voisi Jumalalta meille annettu armo – se ansaitsematon armo – tarkoittaa. Mutta jotain se silti kertoo. Kertoo siitä, että armo on aina lahja. Armo on kuin jotain sellaista, jota tarvitsen ja janoan, mutta en voi mennä takuuseen sen saamisesta. Armo on myös sitä, että kun sieluni syvyyksiin kurkistetaan ja sinne nähdään pohjamutia myöten – ja silti ei katsota muualle. Armo on mukaan pääsemistä. Jumala on vähän kuin bussinkuljettaja, joka ottaa mukaan aikataululähdöstä myöhästyneen, liian myöhään matkaan lähteneen tai muuten vaan hitaasti kävelevän, ja vie hänet perille.

Yksinkertaisesti armo on sitä, että Jumala haluaa olla hyvä ja antaa meille syntisille ihmisille anteeksi. Mutta on tärkeää muistaa, ettei tämä armo ole tullut helposti. Sen toteutumiseksi Jeesus kantoi ristillä koko maailman kovuuden. Siksi se on armoa, joka kutsuu meitä kohtaaman myös oman kovuutemme ja pehmenemään. Kutsuu meitä muistamaan ja ymmärtämään, että olisi armoa myös muille kyydistä jääneille.

Jeesus sanoo tämän sunnuntain evankeliumissa: ”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.”

Jumala,auta meitä ymmärtämään jotakin suuresta armostasi.
Varjele meitä omahyväisyydestä ja ylpeydestä,
anna meille kykyä kohdella lähimmäisiämme armahtavasti. Aamen.

Armorikasta kesää!

Kati Saukkonen, 
pastori Launeen seurakunnasta

Lahden kaupunginvaltuuston kokous oli viime maantantaina mielenkiintoinen ehkä jopa poikkeuksellinen. Tällä en tarkoita kokouksen kestämistä aina seuraavan vuorokauden puolelle eli yli kuusi tuntia, vaan sitä, että valtuusto aidosti keskusteli päätöksien vaihtoehdoista ja otti sen roolin mikä sille päätöksentekijänä kuuluu. Tarkastuslautakunnan työtä pitää myös kehua. He ovat ottaneet sen roolin mikä heille kuuluu – krittiikki kuuluu asiaan, kunhan se on asiallista ja tosiasioihin perustuvaa.

Ennakkoon mielenkiintoisin päätös oli Tiirismaan koulun kohtalo. Rakennetaanko uusi koulu vai korjataanko vanha? Asiantuntijalautakunta oli uuden koulun kannalla. Kaupunginhallitus sen sijaan esitti valtuustolle vanhan koulun korjausta. Valtuuston enemmistö linjasi, että sen tahtotila on uuden koulun rakentaminen. Päätös on nyt tehty ja demokratia on puhunut. Valtuusto on kaupungin ylin päättävä elin ja sen tahtoa pitää kunnioittaa. Päätöksen jälkeen on keskusteltu mm. tilakeskuksen luottamuksesta tai sen puutteesta. Launeen koulun surullinen tarina on kaikkien muistissa. Miljoonien korjaukset ja satojentuhansien selvitykset eivät johtaneet haluttuun lopputulokseen. Syyllisiä on helppo etsiä, mutta pitää muistaa, että Tilakeskusta ohjaa ja valvoo kaupunginhallitus ja tarkalleen ottaeen juuri tätä tehtävää varten perustettu jaosto.

Myös uudisrakentamisen laadussa on ollut haasteita. Jalkarannan uuden koulun rakentaminen ei ole onnistunut. Siksi omistajan pitää nyt olla huolellinen ja osata vaatia kunnon laatua. Kysymys on laajemmin suomalaisesta osaamisesta ja rakentamisen maineesta. Rakentaminen on ollut suomalainen vientituote ja osaamistamme on arvostettu. Näin on oltava myös jatkossa.

Toinen valtuustoa puhuttanut asia oli Lahden Seudun Kuntatekniikan (LSKT) kohtelu hankintamenettelyissä. Ottamatta kantaa mihinkään yksittäiseen hankintaan, jälkikäteen arvioituna näyttää siltä, että LSKT:n ajatuminen ahdinkoon on ollut tietyllä tavalla ohjailtavissa. Toivottavasti kyse ei ole vain ideologisesta yksityistämisestä. Kuntaomisteinenkin toimija voi olla osaava, tehokas ja tuottava, kun sitä johdetaan oikein.

Energia-alalla tehtiin merkittävä päätös. Valtuuston kokous hyväksyi Lahti Energian uuden Kymijärvi III – investoinnin rahoituskokonaisuuden. Päätös on oikea ja varmistaa sen, että uutta laitosta päästään tekemään aikataulussa, kun vanha Kymijärvi I – laitos tulee tiensä päähän. Kaukolämmön hinta tulee jatkossakin olemaan lahtelaisten päätettävissä, kun Fortum yhteistyö ei edennyt. Viime kädessä omistaja linjaa, miten hintoja korotetaan tai ei koroteta. Nostin omassa puheenvuorossani esille Keravan mallin, jossa kaupungin tahtotila on tarjota kohtuuhintaista energiaa asukkaille. Meillä oma energiayhtiö on tulouttanut kaiken mahdollisen ja vähän enemmänkin omistajalle, joka sekin on strateginen päätös. Kumpikaan malli ei ole väärä, mutta kumpi on parempi vaihtoehto kaupunkilaisten muutenkin rajalliselle ostovoimalle?

Vähemmälle huomiolle jäi sosiaali- ja terveysalan ongelmat. Edelleen meillä on pohdittavaa miten perusterveydenhuollon eli Lahden lääkäripalveluiden ja Akuutti24:n päivtystyksen sekä erikoisairaahoidon palvelut saadaan tasapainoon. Liian moni joutuu käyttämään Akuutti 24:n palveluita, vaikka vaiva tai sairaus ei sitä vaatisi. Peruspalveluiden pitäisi olla mahdollisimman lähellä ja helposti saatavilla. Esimerkiksi ilta-aikaan ja viikonloppuisin nuoret aikuiset (25-40 v.) ja ikäihmiset ovat kuormittaneet Akuutin palvelut, koska heillä ei ole kaikilla ole mahdollisuutta työterveydenhuoltoon. Terveyskeskus ei silloin ole Lahdessa auki. Pitäisikö meidän tarjota ilta-aikoja terveyskeskuksessa? Kyllä, koska nämä potilaat ovat nyt väliinputoajia.

Valtuuston kokouksien tasosta muuten voi olla montaa mieltä. Puheenjohtaja on aivan oikein kiinnittänyt huomiota valtuutettujen käytökseen ja sopimattomaan kielenkäyttöön. Sanotaan, että valtuusto on kaupunki pienoiskoossa. Näin varmasti on, mutta valtuuston pitää arvoistuksensa muistaa ansaita.

Ville Skinnari

Nuori mies matkusti junassa. Hän vaikutti hermostuneelta. Välillä hän nousi seisomaan ja istahti taas alas.
– Hermostuttaako sinua joku asia? kysyi vastapäätä istuva vanhempi mies. Nuori mies oli pitkään hiljaa. Nähdessään toisen kysyvän katseen, hän alkoi lopulta kertoa tarinaansa.
– Läksin kotoa ovet paukkuen, kun täytin 18. Riitelin vanhempieni kanssa, puhuin heille rumasti ja haistattelin. Vannoin myös, etten palaa enää kotiin. Muutin kaupunkiin, elämäni oli hyvin levotonta ja ajauduin huumeporukoihin. Lopulta jouduin vankilaan ja istuin neljä vuotta. Äitini ehti sillä aikaa kuolla.

Kyynel vierähti nuorukaisen poskelle.
– Pääsin eilen pois vankilasta, jatkoi nuori mies. En kehdannut soittaa isälleni, mutta kirjoitin muutama päivä sitten hänelle kirjeen ja kysyin, voisinko kuitenkin tulla käymään kotona, vaikka kerran vannoin, etten enää ikinä tule. Kotitaloni on aivan radan vieressä. Pyysin, että jos isälleni sopii, että tulen kotiin, hän laittaisi valkoisen kankaan omenapuun oksaan merkiksi, että voin tulla. Mutta nyt jännittää niin, etten taida uskaltaa katsoa, näkyykö siellä mitään merkkiä. Kohta olemme kotini kohdalla. Voisitko sinä katsoa niitä omenapuita, kun juna menee siitä ohi? kysyi nuori mies.
– Toki voin, vastasi vanhempi mies. Kun juna hetken päästä sujahti talon ohi, nuori mies hautasi kasvonsa käsiinsä ja vanha mies tähyili pihaan. Hän oli aivan hiljaa.
– Näkyikö mitään? kysyi nuorempi mies hieman tuskaisella äänellä, kun toinen oli vain vaiti.
– Olipa erikoinen näky, sanoi vanha mies hiljaa.
– Ei siellä ollut vain yhtä valkoista liinaa; siellä oli niitä varmaan kolmekymmentä. Omenapuun kaikki oksat olivat täynnä valkeita liinoja.

Maailmassa on paljon tuhlaajapoikia ja -tyttöjä. Kuuluisin heistä on ehkä hän, josta kerrotaan Luukkaan evankeliumin luvussa 15. Samassa luvussa sanotaan, että taivaassa on suuri ilo jokaisesta, joka nöyrtyy kääntymykseen. Ensi sunnuntain evankeliumissa Jeesus toteaa jopa näin: ”Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa” (Luuk. 15:7).

Meille jokaiselle on tie auki taivaan kotiin. Jeesus avasi sen ristinkuolemallaan. Hänelle kukaan ei ole liian heikko tai liian huono. Sinä kelpaat Jumalalle. Et sen tähden, mitä olet tehnyt tai jättänyt tekemättä, vaan yksin armosta, Kristuksen tähden! Sinuakin kutsutaan kotiin.

Timo Pokki