Vuosi: 2013

Vanhahtavaa raamatullista kieltä toisinaan kutsutaan kaanaankieleksi. Kuitenkin viljelemme tällaisia sanontoja jopa arkisessa puheessa. Niinpä erotuomari voi antaa ”Salomonin tuomion” tai jokin asia voi tapahtua ”yhdennellätoista hetkellä”. Joskus joku on saanut ”Pietarin kalansaaliin” tai jollakin toisella voi olla ”etsikon aikansa”. Mutta mitä tuolla etsikkoajalla oikein tarkoitetaan. Arkisessa kielessämme se merkitsee hyvää tilannetta, mahdollisuutta johonkin. Tai sillä viitataan siihen, kuinka elämässä on aikoja, jolloin ihminen ja ihmisyhteisöt joutuvat ratkaisujen ja valintojen eteen.

Olisi uskallettava toimia, kun siihen on mahdollisuus, osattava valita oikein, tehtävä oikeita ratkaisuja, ettei mahdollisuus menisi ohitse. Joskus kuuluu puhuttavan ”aikaikkunasta”. Tietyllä hetkellä voi nähdä auringon pimennyksen tai jäiden lähdön. Nyt voi poimia mustikoita ja muita marjoja, mutta kohta ei enää, kun kesä kääntyy syksyksi. Siksi on tartuttava hetkeen, ettei se mene ohitse.

Etsikkoaika ei merkitse vain sitä, milloin meidän olisi toimittava, vaan se muistuttaa myös siitä, että Jumala lähestyy meitä ja puhuttelee meitä. Näin ei ehkä aina ole. Siksi Jumalan puhuttelu on syytä ottaa todesta. Omiin kykyihin ja ihmisviisauteen luottaminen voivat estää meitä kuulemasta Jumalan ääntä. Siksi Raamattu muistuttaa meitä: »Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne» (Hepr. 3: 15).

Jumalalla on meille hyviä uutisia. Hänen tahtonsa meitä kohtaan on hyvä. Hänen suunnitelmansa meitä varten ovat parhaat. Siksi häntä on hyvä kuulla ja hänen tahtoaan kysyä vielä kun meillä on etsikon aika ja voimme ottaa vastaan hänen rakkautensa lahjat.

Heikki Pelkonen
Kirkkoherra, Laune

Sitä joskus erehtyy luulemaan, että kristityt olisivat jotenkin häviävä luonnonvara, osastosta ”vähiin käy ennen kuin loppuu”, kuin menneen ajan herrasmiesvakoojat. Sitten tulee kesä, väki valahtaa kristillisille kesäjuhlille ja näissä kokoontumisajoissa totuus paljastuu: meitä on ihan kauhean paljon. Me olemme soluttautuneet kaikkialle. Meitä on maleksimassa kauppakeskuksissa, suhaamassa liikenteessä ja twiittaamassa kansanedustuslaitoksessa. Me olemme kouluissa, kassajonoissa, teattereissa ja fudiskentillä. Väkeä on kuin helluntaiepistolassa: meitä on täällä Turengista ja Pihtiputaalta, me olemme tulleet Kainuusta ja Malmilta ja Liipolasta.. No ymmärrätte pointin: meitä on joka paikassa ja vähän siellä sun täällä.

Ja mikä ettei olisi. Kristuksen kirkko ei ole salaseura, johon vain harvat, tarkan seulan läpäisseet ja testatut yksilöt valitaan. Meidät kutsutaan kasteessa omistamaan uskon salaisuus, joka ajallaan ja tavallaan aukeaa meissä. Uskomme on sama, vaikkei samanlainen. Kun me kokoonnumme yhteen, me emme tule vertailemaan uskojamme vaan jakamaan omastamme. Tuomme yhteen elämämme ja lahjamme ja sanomme: katso, tätäkin pientä ihmisen elämää, tätäkin maailmankaikkeuden mittakaavassa vähäistä lahjaa Jumala käyttää.

Tämän huomasivat myös eräät Gennesaretinjärven kalastajat. Yön verkkoja turhaan heiteltyään he päättivät luovuttaa, mutta joku tiesi paremmin. Rannalta kuuluivat Jeesuksen ohjeet: kokeilkaapa kerran vielä. Parkkiintuneet kalamiehet ottivat ohjeet vastaan rakennusmieheltä, koska tunsivat sydämessään hänen kantavan mukanaan Jumalan valtakunnan viisautta. Verkkojen täydeltä kalaa sitten miehissä rantaan vedettiinkin. Pietari lankesi Jeesuksen jalkoihin: ”Mene pois minun luotani, Herra, minä olen syntinen mies”. Ei kokenut kalastaja saaliinsa suuruutta suinkaan pelästynyt, vaan sitä, että Jumala toimi hänen kauttaan. Hän oli juuri astunut Hänen Majesteettinsa palvelukseen. Hän, pahainen kalastaja, tietämättään ja pyytämättään.

”Älä pelkää”, sanoi Jeesus. Ne olivat rohkaisun, lohdutuksen ja tuntemisen sanat. Luuletko, etten tiedä kuka sinä olet ja millainen sinä olet? Totta kai tiedän, minähän sinut valitsin, sinä olet minun. Älä turhaan säiky sitä, että Jumala tahtoo tehdä työtään sinun kauttasi, älä piiloudu sen taakse, ettet pystyisi. ”En pysty” on jotain sellaista, jonka ihminen on istuttanut sinuun, ja sinä olet sokeasti uskonut sen. Seuraa minua ja katso mitä tapahtuu. Luulen sinun tulevan huomaamaan, että minun kanssani sinä pystyt. ”Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja.”

Ei vaadita meiltä muiltakaan Jeesuksen seuraajilta, että muutumme muuksi kuin keitä olemme. Synti ei katoa eikä lakkaa vaikuttamasta mutta me saamme Jeesuksen ristintyöstä voimaa sen kanssa kamppaillessamme. Uusi superkykyjäkään ei tarvitse hätäpäissään kehittää. Jos Jeesus saattaa käyttää kalastajien ammattitaitoa ja välineitä, toki hän saa valjastettua käyttöönsä kynämme, neulamme ja porakoneemme, talomme ja automme, kätemme ja jalkamme.

Kuninkaallisista joukoista kajahtaa. Lähimmäistä kohti, Jumalan kunniaksi! Kunnes viha voitetaan.

Hyvää kesää!

Anu Toivonen

Keskikesällä on juhlan ja ilon paikka. Juhannus julistaa elämän voimien läsnäoloa, kesän lämmön, valon ja vihreyden uudistavaa voimaa. Kylmyys ja elämän poissaolo on voitettu. Mitä rekvisiittaa ja toimintamalleja juhannuksen vietossa onkaan, kannattaa hetki miettiä, miksi ja mitä juhlii. Ja millä tavalla. Yhtä toivon: Älä työllistä pappia hautausasioilla.

Nimi Johannes on antanut nimen juhannukselle. Kirkollisen juhannuksen keskushenkilö on Johannes, joka myöhemmin aloitti kastamistoiminnan Jordan-joella. Hänen vanhempansa olivat pitkään lapsettomina viimein saanet lapsen isän saaman profetian mukaisesti. Ilo oli suuri vanhemmilla ja sukulaispiirissä. Lapsen nimestä tuli kiistaa. Sukulaiset olisivat halunneet lapsen nimeä isänsä mukaan, mutta Äiti oli toista mieltä. Isäkin kannatti äidin kantaa ja sukulsiset saivat niellä kiukkunsa ja hämmästellä lapsen isän puhekyvyn palautumista.

Pääpaino tapahtumien kulussa ei ole vanhempien tahdon kunnioittamisessa, vaan siinä, että Jumalan suunnitelmat täyttyvät.
Aikanaan Johannes Kastaja kastaa sukulaismiehensä Jeesuksen, joka aloittaa julkisen toimintansa siitä tapahtumasta. Johannes Kastajalla oli tien valmistajan tehtävä Jeesukselle. Juhannuksenvietolta toivon auringon lämmön, grillituotteiden tuoman energian ja kokon valon suuntaavan katsetta siihen, mikä on juhannuksen varsinainen aihe.

Esa Kekki

En tiedä oletko lukenut jo uusimman Kirkonseutu-lehden artikkelin, jossa kerrotaan pienen joukon retkestä Ranskaan, Taizén luostariyhteisöön. Minä sain olla yksi niistä, joka oli viikon pituisella retkellä mukana. Taizé on noin 100 veljen muodostama avoin luostariyhteisö, jonne kymmenet tuhannet nuoret tekevät matkoja joka vuosi. Myös Suomesta Taizéssa käy useita nuoria. Taizén yhteisöä teki Suomessa tunnetuksi Anna-Maija Raittila, joka jo 70-luvulla vei sinne bussilasteittain nuoria. Taizén tunnelmaa on aistittavissa myös monissa hänen virsissään.

Taizé-yhteisö on kuin rauhan satama, jonne nuoret eri uskonnollisista taustoista huolimatta tulevat etsimään sitä mikä meitä kaikkia kristittyjä yhdistää. Siellä ei kiistellä naispappeudesta, kirkkoa repivästä homokysymyksestä tai luterilaisten ja katolilaisten erilaisista ehtoolliskäsityksestä. Päin vastoin, nuoret saavat oppia toisiltaan ja jakaa omia kokemuksia siitä miten Kristus on heidän elämäänsä koskettanut. Parhaimmillaan retkillä löytää uusia ystäviä ja aivan uudenlaisen, ekumeenisen tavan hahmottaa Kristuksen ruumista, jonka osia me kaikki kristityt olemme.

Viikon retkellä keskeiseksi asiaksi nousee Taizén päiväohjelma, johon kuuluu kolme kertaa päivässä vietettävät rukoushetket. Rukous tuo iloa, luo yhteyttä ja kantaa pitkälle myös senkin jälkeen kun joutuu lähtemään takaisin kohti kotia. Moni Taizén kävijä ottaakin rukoushetket osaksi omaa joka päiväistä arkea.

Taizéssa kukaan ei vaadi todistusta uskostasi, vaan lähtökohta on että jokainen on arvokas Jumalan kuva. Se luo luottamuksen ja yhteenkuuluvuuden hengen. Rukous ja luottamus Jumalaan tulkoon osaksi meidän kaikkien jokapäiväistä arkea.

Siunattua kesää!

Ville Hakulinen

Meidän yhteiskuntamme lait on tehty, jotta kaikilla olisi hyvä elää. Meidän lakimme heijastelevat kymmenen käskyn arvomaailmaa, vaikkakin hiukan monimutkaisempana. Jeesus kuitenkin kertoo vielä yhden käskyn, jota noudattamalla mitä suurimmalla todennäköisyydellä noudattaa myös kaikkia muita käskyjä ja lakeja. Tämä käsky on rakkauden kaksoiskäsky, joka siis menee näin: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”

Jumalan rakastaminen voi tuntua vähän vaikealta, koska Häntä voi olla hiukan vaikea hahmottaa. Jeesus kuitenkin sanoo, että kaiken sen, mitä me teemme toisillemme, niin sen me teemme Jumalalle. Tavallaan siis toinen osa rakkauden kaksoiskäskystä sisältää myös ensimmäisen. Rakkauden kaksoiskäsky velvoittaa meitä rakastamaan toinen toisiamme, niin kuin me rakastamme itseämme

Lähtökohtaisesti kuulostaa aika simppeliltä. Olemmehan me ihmiset pohjimmiltamme aika itsekkäitä. Mutta entä jos ihminen ei arvosta itseään, kokee itsensä jollain tavalla rumaksi, väärän näköiseksi tai kokoiseksi tai muuten vaan arvottomaksi. Olisiko hyvä, että tällainen ihminen rakastaisi toisia niin kuin itseään? Vaikka me elämme yksilökeskeisessä yhteiskunnassa, niin silti tuntuu, että me emme aina osaa arvostaa ja rakastaa itseämme. Itsensä rakastaminen ja arvostaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että voisi unohtaa muut ja pyrkiä vain edistämään omaa etuaan.

Oikeanlainen itserakkaus tarkoittaa, että pitää huolta itsestään, hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, ehkä kehittää niitä ominaisuuksia, jotka olisivat hyviä itsensä ja muiden kannalta, mutta osaa myös antaa anteeksi itselleen. Tällainen itserakkaus antaa valmiudet jakaa rakkautta myös muille, juuri niin kuin rakkauden kaksoiskäsky meitä kehottaa. Suurella osalla on kesälomat edessä, joka on hyvä tilaisuus antaa itselleen rakkautta, jotta taas jaksaisi vielä paremmin rakastaa myös muita. Aurinkoista ja siunattua kesää kaikille!

Iida Pietala
teologiharjottelija Launeen seurakunnasta

Luin hiljattain erästä eri kirjoittajilta koottua rukousten kokoelmaa. Eräs rukous kiinnitti erityisesti huomiotani ajankohtaisuudessaan. Sen on kirjoittanut Kirkkoisä Augustinus, joka eli vuosina 354-430 j.Kr. :

”Pyhä ja väkevä Yksi,me tulemme sinun luoksesi heikkoina.Vahvista meitä, laupias Herra.
Me tuomme sinun eteesi kirkon,heikon työssään, epäilevän uskossaan, jäsenmäärältään hupenevan,pelokkaana lähtemään liikkeelle.
Vahvista meitä, laupias Herra
Me tuomme sinun eteesi maailman, uupuneen ja huolten painaman, sodan ja rikosten runteleman, pahan lannistaman, väkivallan musertaman.
Vahvista meitä, laupias Herra
Me tuomme sinun eteesi ystävät, yksinäiset ja rakkaudessa pettyneet, ikävän ja kaipauksen uuvuttamat,pelon ja tuskan ahdistamat.
Vahvista meitä, laupias Herra
Me tuomme sinun eteesi sairaat ja kärsivät, kivun ja epätoivon runtelemat, ihmisten hylkäämät ja pettämät.
Vahvista meitä, laupias Herra
Me tuomme sinun eteesi, Herra, kansojen ja kansakuntien vastoinkäymiset ja vaarat,
vankien huokaukset, jälkeenjääneiden surun, muukalaisten tarpeet,uupuneiden huolet,
ikääntyvien heikkenevät voimat.
Herra, vedä puoleesi jokaista Jeesuksen Kristuksen tähden. Aamen”

Leena Kukkonen

Oletko koskaan hyväntahtoisesti hymyillyt höpsöilevälle lapselle? Minä olen. Usein. Hihittelen käsi poskella hassuja oivalluksia ja sutkautuksia, joita lapset suustaan päästävät.

Näin kolminaisuuden päivän aikoihin mielessäni on kuva samalla tavoin käsi poskella, rakkautta ja naurua silmissään, meitä katsovasta taivaan Isästä. Yhä uudelleen me yritämme järjellä selittää, millainen on kolmiyhteinen Jumala: yksi Jumala, mutta kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki.
”Kolmiyhteinen Jumala on kuin vettä, joka voi olla kiinteän jään, höyryn tai nesteen muodossa. Kaikki ovat kuitenkin samaa vettä.”
”Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat kuin saman kolmion yhtä pitkät sivut.”

”Jumala on kuin kananmuna. Siinä on kuori, keltuainen ja valkuainen, mutta kaikki ovat kuitenkin samaa kananmunaa.”
Niinpä niin ja näitähän riittää. Me olemme yrittäneet tehdä tällaisia määritelmiä jo pari tuhatta vuotta, mutta lopputulos on aina sama. Jumala on mysteeri, joka ei ihmisjärjelle aukene. Selitysyritykset jäävät aina vajaiksi. Onneksi Hän ei arvostele meitä parhaan kananmunavertauksen perusteella.

Mira Vorne
Launeen seurakunta

Ensi sunnuntai on helluntai. Helluntain ajankohta määräytyy Apostolien teoissa (Ap. t. 2) kuvatusta Pyhän Hengen vuodattamisesta, joka tapahtui viidenkymmenen päivän kuluttua pääsiäisestä. Helluntain suomenkielinen nimi tulee ruotsin kielen ilmauksesta helig dag (= pyhä päivä). Monissa kielissä juhlan nimi pohjautuu kreikan sanaan pentekoste (= viideskymmenes), joka ilmaisee siis juhlan ajankohtaa pääsiäisestä.

Helluntaita vietetään seurakunnan syntymäpäivänä. Ensimmäisen helluntain tapahtumat vaikuttivat sen, että alkuseurakunta kasvoi ja sanoma Jeesuksesta ja hänen ylösnousemuksestaan levisi kulovalkean tavoin. Helluntaina tapahtui Jumalan ihme. Kun apostolit todistivat Jeesuksesta, kukin kuuli heidän puhuvan omalla äidinkielellään. Näin ymmärrettävän sanan saattoi ottaa vastaan ja uskoa sen: Jeesus on tullut maailmaan sovittamaan sen Isän kanssa ja hänen kuolemansa ja ylösnousemisensa kautta meillä on voitto synnistä ja kuolemasta ja yhteys Jumalan kanssa.

Ensimmäisen helluntain ihme oli myös uskon syntyminen, jonka Jumalan Pyhä Henki vaikutti tuolloin kolmen tuhannen ihmisen kohdalla. Jumalan Pyhä Henki tekee työtään maailmassa. Raamatun sanan ja sakramenttien kautta Hän yhä puhuttelee ihmisiä ja kutsuu meitä omistamaan Jumalan armon. Keskiaikaisessa rukouksessa pyydetäänkin: Tule, Pyhä Henki, tänne, laskeudu taivaasta alas meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan.

Helluntai yhtäältä siis kertoo siitä, kuinka Jumala avaa sanaansa. Pyhä Henki tekee sen eläväksi ja ymmärrettäväksi. Toisaalta päivä kertoo siitä, kuinka tärkeää on se, että meistä jokainen voisi kuulla evankeliumin sanan omalla äidinkielellään ja näin löytää lujan perustan elämälleen.

Heikki Pelkonen
kirkkoherra Laune

Sunnuntaina 12. päivä juhlitaan taas äitiä. Mietin siinä rinnalla Raamatun äitejä. Hurjia ovat jutut, ei leiju suloinen vauvapöly useinkaan niiden kertomusten yllä.

Jeesuksesta on ollut melkoisesti huolta hänen äidilleen Marialle. Neitseelliseen sikiämiseen vielä voi suhtautua suurpiirteisesti, enkelin voi pistää matkoihinsa toteamalla, että ”minä olen Herran palvelijatar, tapahtukoon minulle niin kuin sanoit” mutta sitä mukaa kun vauva kasvaa, kaikki alkaa muuttua todeksi. Omassa mielessäni Marian virittämä kiitosvirsi on hänen äitiytensä viimeinen ilosta kevyt hetki. Sen jälkeen rypyt otsalla alkavat syventyä.

Herkkä tuokio vastasyntyneen kanssa muuttuu kyläkarnevaaliksi kun majapaikkaan alkaa lapata väkeä oven täydeltä. Viikkoa myöhemmin vanha viisas mies sanoo ääneen sen, mitä nuori äiti on osannut jo epäilläkin: kaikki ei ole ihan kuten pitää ja vaikeuksiin on syytä varautua. Varhaisteini katoaa ihmispaljouden sekaan pääsiäisjuhlamatkalla eikä ole uudesta itsenäisyydestään moksiskaan.
Eikä aikaakaan kun tie kutsuu jälleen nuorta miestä: työt saavat jäädä, kaveripiiri vaihtuu muihin kaltaisiin kiertäjiin ja kulttihahmoksihan se poika nousee, joukon johtajaksi. Sanoo vaan sieltä omiensa joukosta että nämä ovat hänen todellinen perheensä. Ettei vaan nyt joutuisi viranomaisten kanssa vastatusten. Vaan niinhän siinä käy. Pojan elämä päättyy rikollisten joukossa vieraassa kaupungissa. Herran palvelijattaren tie olikin kivun tie. Emme tiedä paraneeko äidin särkynyt sydän ylösnousemuksen pääsiäisessä. Hänen vuokseen toivon niin.

Kuolema on lähellä myös monia muita Raamatun äitejä. Eeva synnytti poikia, yhdestä tuli tappaja. Kuningas Daavidin puoliso Batseba joutui hautaamaan heidän esikoispoikansa. Saaran kohdalla liippasi läheltä: viime hetkellä hänen poikansa Iisak välttyi tulemasta isänsä Abrahamin surmaamaksi. Toivon todella, että Johannes Kastajan äiti Elisabet oli jo siirtynyt autuaitten joukkoon siihen mennessä, kun hänen poikansa lyheni päänmitalla. Betlehemin lastenmurhaa ei saata oikein ajatellakaan. Moni kantaa mukanaan myös lapsettomuuden kipua: ei ole ketään, joka kutsuisi äidiksi. Ei ole ketään, joka antaisi elämälle tarkoituksen ja turvan vanhuuden vaaroja vastaan.

Kaikkien kipujen vastapainoksi Ruutin kirja on liikuttava kertomus Noomista ja hänen miniästään Ruutista. Ruut saa avioliiton myötä muutakin kuin vain anopin: hän saa Noomista äidin, josta ei enää suostu luopumaan. Molemmat naiset jäävät leskeksi ja köyhyyden ja epävarmuuden uhallakin Ruut pitää kiinni siitä, mitä on löytänyt. Hän ei jätä naista, joka on avannut kotinsa ja sydämensä hänelle. Noomi on hänen äitinsä, biologiasta viis.

Raamatun naiset ja äidit kantavat samanlaisia iloja ja huolia kuin ketkä tahansa naiset ja äidit tänäänkin. ”Niin kuin sinä rakastat, anna minun rakastaa” on rukous, joka on sisäänkirjoitettuna näiden naisten elämässä. Se on itse asiassa sisäänkirjoitettuna kaikissa meissä. Se on rakkautta, jonka alkuperä on Jumala ja jota meidät on kutsuttu heijastamaan. Se on rakkautta, joka ei toteudu vain vanhemmuuden kautta, vaan ennen kaikkea ihmisyytemme kautta.

Juhlin sunnuntaina Noomin ja Ruutin esimerkkiä seuraten paitsi omaa äitiäni myös niitä naisia, jotka ovat ottaneet minut vastaan kuin oman tyttärensä. Joukossa on sukulaisnaisia, ystävieni äitejä ja työtovereita. Arvostan näiden naisten avaraa sydäntä ja näkemystä siitä, että sukupolvien välinen rakkaus ei ole geeneihin sidottua.

Launeen nuorten pappina juhlin sunnuntaina myös kasvatuskumppanuutta, niitä äitejä jotka ovat toivottaneet minut tervetulleeksi perheensä elämään ja siihen aikuisten joukkoon, joilla he ovat lapsensa ympäröineet. Meitä yhdistää rakkaus samaan lapseen. Kiitos luottamuksesta.

Anu Toivonen
Nuoriso- ja rippikoulutyön pastori
Launeen srk

Tänä viikonloppuna järjestetään Lahdessa ekumeeninen Raamattutapahtuma ”Jyvällä”. Tapahtuman järjestää Suomen Pipiliaseura yhdessä Lahden seurakuntien kanssa. Viikonlopun aikana myös Lahden kaduilla ja kauppakeskuksissa kysytään ”Puhutko Raamattua?”, ja tuodaan terveisiä eri puolilla maailmaa tehtävästä raamatunkäännöstyöstä.

Itse olen saanut seurata läheltä raamatunkäännöstyötä Angolassa. Tuossa eteläisen Afrikan suuressa maassa elää kymmeniä heimoja, joilla kaikilla on oma kieli. Monet heimokielet ovat ainoastaan puhuttuja kieliä, koska niillä ei ole kirjoitettua ulkoasua. Yksi Angolassa asuvista heimoista on nkumbi-heimo. Heimon ensimmäinen kristityksi kääntynyt jäsen, nykyään eläkkeellä oleva pastori Ruben, on koko ikänsä ollut intohimoinen oman kielensä puolestapuhuja. Pastoriksi opiskeltuaan hän rupesi itse kääntämään kirkossa käytettäviä tekstejä nkumbin kielelle. Pastori Ruben käytti lähes kaiken vapaa-aikansa käännöstyöhön ja kirjoitti mm. kääntämänsä Katekismuksen, kristinopin, käsin paperille. Myöhemmin Katekismus painettiin ja sitä jaettiin nkumbinkielisissä seurakunnissa.

Pastori Rubenin unelma oli saada omalle kansalleen raamattu omalla äidinkielellä. Tuosta unelmasta on nyt toteutunut ensimmäinen askel. Vuosi sitten Angolan evankelisluterilaisessa kirkossa otettiin käyttöön nkumbinkielinen Markuksen evankeliumi. Kirjan nimi on Ondaka yombwapele yasonekwa kuMalukusa, Hyvä Sana Markuksen kirjoittamana. Käännöstyötä on tehty kymmenisen vuotta ja monia sanoja ja ilmauksia on haettu yhdessä nkumbin kielen puhujien kanssa. Tärkeää työssä on ollut se, että Raamatun sana tulee ymmärretyksi myös siellä, missä ei koskaan aiemmin ole kuultu evankeliumia, hyvää sanomaa.

Monet Raamatun maailmaan liittyvät asiat ovat tuttuja hyvin yksinkertaisissa oloissa syrjäisilläkin seuduilla eläville nkumbeille. Mutta monia ilmaisuja on jouduttu etsimään myös omasta kulttuurista ja ympäristöstä. Paljon Uudessa testamentissa käytetty kalastussanasto ja vesillä liikkuminen on onneksi nkumbeille tuttua, sillä yksi heidän elinkeinoistaan on kalastus Kunene-joella.

Johannes Kastaja saarnaa Markuksen evankeliumissa (Mark. 1:15) ihmisille parannuksen tekemisestä: ”Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi.” Nkumbinkielisessä käännöksen samassa jakeessa parannuksen tekeminen on käännetty näin:”…, palatkaa takaisin ja uskokaa Hyvä Sana.” Siitähän parannuksen tekemisessä loppujen lopuksi on kysymys: palaamisesta takaisin Isän luo. Parannuksen tekeminen on omilta harharetkiltä ja vääriltä poluilta takaisin kotiin kääntymistä. Aina tuon askeleen, kääntymisen, tekeminen ei ole helppoa. Mutta saamme olla varmoja siitä, että vastassa on rakastava Isä, joka on syli avoinna toivottamassa tervetulleeksi takaisin kotiin ja antaa anteeksi.

Pauliina Hatakka,
ma. Seurakuntapastori,
Launeen srk