Vuosi: 2013

Maailmassa on valtavasti eri tahojen lähettiläitä. Nyt en tarkoita vain valtioiden suurlähettiläitä, vaan laajemmin. Monet yhdistykset tai järjestöt ovat valinneet itselleen lähettiläitä pitämään esillä sanomaansa. Esimerkiksi UNICEF on nimittänyt suuren joukon julkisuuden henkilöitä hyvän tahdon lähettiläiksi niin täällä Suomessa kuin ympäri maailmaa. Kirkon ulkomaanapu on tänä vuonna nimennyt lähettiläikseen Lauri Tähkän ja Jesse Kaikurannan. Jonkun sortin lähettiläitä ovat myös firmojen yhteiskuntasuhteista vastaavat. Brysseliin on syntynyt oma lobbaajien ammattikuntansa. Kaikilla on suuri toive saada asiansa esille.

Jeesus lähettää omansa maailmaan todistamaan Jumalan armosta ja palvelemaan ihmisiä hänen nimessään. Kristitty on Vapahtajan lähettiläs. Tätä tehtävää ei siis ole uskottu vain joillekin papeille tai piispoille tai seurakunnan työntekijöille. Jeesuksen lähettiläitä eivät ole vain vaalilla valitut seurakunnan luottamushenkilöt. Tämä tehtävä on annettu jokaiselle kastetulle kristitylle.

Itse asiassa minä vien viestiä koko ajan, tiedostinpa asiaa tai en. Se miten toimin, mitä puhun, miten pukeudun, missä liikun, kaikki mitä teen, sekin välittää viestiä. Jos pappina toimin hyvin tai huonosti, sillä luon kuvaa seurakunnasta ja kristillisestä uskosta. Aina välillä saa kuulla, että ”sellaisia ne uskovaiset on!” Eikö meistä kristityistä ole sanottu, että me olemme ”viides evankeliumi”, jota tämä maailma lukee paljon enemmän ja tarkemmin kuin niitä neljää muuta.

Se, että meitä luetaan, on sekä oikein että väärin. Väärin se on siksi, että oman syntisyyteni ja pahuuteni tähden kovin huonosti voin välittää Jumalan rakkautta. Oikein se taas on siksi, että usko tulee todeksi juuri arjessa, sen valinnoissa tekemisissä tai tekemättä jättämisissä. Kunpa tämän viestien paljouden keskellä olisi tilaa hyville uutisille ja sanoma Kristuksen rakkaudesta voisi tavoittaa meidät! Minä voin yrittää tehdä oman osani.

Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Laune

Oliko sinulle helppoa oppia uimaan? Moni on tehnyt pitkään töitä saavuttaakseen tämän taidon. On räpiköity ja ponnisteltu, haukottu henkeä ja nielty vettä. Jos sitten katsomme tuon pärskivän ja roiskuvan harjoittelijan vieressä kokeneempaa uimaria, niin ero on melkoinen: hän vain liukuu rauhallisin liikkein vedessä, hän menee sulavasti eteenpäin, kelluu välillä, kun uiminen on niin mukavaa ja helppoa.

Miten on sitten uskomisen laita? Joskus se tuntuu monimutkaiselta ja perin vaikealta, mutta olisiko usko ytimeltään kuitenkin helppoa, jotain, mikä kannattelee meitä? Näitä uskon ja epäuskon kysymyksiä mietitään tänä sunnuntaina kirkossa.

Uskomiseen on sisäänrakennettuna vaikeita asioita, sitä en voi kieltää. Meitä kutsutaan jättäytymään sellaisten asioiden varaan, joita emme näe ja joita kukaan ei voi aukottomasti järjellään tietää tai todistaa. Tämä on kristinuskoa, ei kristintietoa. Tarvitaan uskon hyppäys, jossa juuri näkyy se, että luotamme Jumalaan. Jos kaikki olisi varmaa ja selvää, voisimme luottaa yksin itseemme ja omaan järkeemme. Silloin emme tarvitsisi suurta Jumalaa ja hänen Poikaansa pelastajaksi.

Olen useamman vuoden ajan vastannut Lastenmaa-lehdessä pienten lukijoiden kysymyksiin. Jo siellä tulee vastaan uskonkysymysten polttavuus ja isojen pohdintojen kirjo. Lapset ovat kysyneet papilta mm. tällaisia: Mistä tietää, että Raamattu, Jumala ja Jeesus ei ole satua? Hei! Minulla on ongelma. Välillä uskon Jumalaan ja välillä tuntuu, että mitä järkeä? Miten siitä pääsee eroon?

Lehdessä julkaistuilla vastauksilla en pysty kerta heitolla siirtämään näitä lapsia epävarmuudesta varmuuteen, mutta Raamattu ja kristinoppi antavat kumminkin apua ja osviittaa. Tiedon lisäksi tarvitaan kristillistä kasvatusta ja rukousta, että asiat ratkeaisivat, että Jumala itse vahvistaisi uskoa johdatuksensa ja huolenpitonsa kautta. Me epäilemme joskus, mutta meitä kaikkia Jumala tahtoo auttaa uskomaan ja luottamaan. Saamme levätä Jumalassa ja luottaa, että hän kantaa meitä.

Riitta Särkiö

Sunnuntaina vietämme mikkelinpäivää. Mikkeli on vanha suomalainen muunnos Mikaelista. Samankaltaisia suomennoksia ovat vaikkapa Pertteli (Bartolomeus) tai Taavetti (Daavid). Mutta kuka on Mikkeli eli Mikael, jonka mukaan on nimetty Suomessa yksi kaupunki ja kirkkopyhä? Hän on yksi enkeleistä, häntä on kutsuttu arkkienkeliksi tai ylienkeliksi tai enkeliruhtinaaksi. Nimi Mikael merkitsee ”Kuka on Jumalan kaltainen”.

Mikkelinpäivää vietetään 29.9. Työmarkkinaneuvotteluissa on keskusteltu siitä, voisiko joitakin pyhäpäiviä siirtää viikonloppuun. Tällä on ajateltu voitavan nostaa tuottavuutta. Itse en oikein tällaiseen muutokseen ja sen vaikutuksiin usko. Kuitenkin näin on käynyt jo monelle kirkolliselle juhlapäivälle. Niinpä juhannusta ei vietetä juhannuksena eikä mikkelinpäivää mikkelinä, vaan sitä seuraavana viikonloppuna.

Nykyisin mikkelinpäivä ei ole vain arkkienkeli Mikaelin vaan kaikkien enkelten päivä. Tänä päivänä muistamme enkeleitä ja heidän tehtäväänsä Jumalan maailmassa. Jumala on luonut näkyvän ja näkymättömän maailman. Osa tätä näkymätöntä todellisuutta ovat enkelit. Sana enkeli tulee kreikan sanasta angelos, joka merkitsee sanansaattajaa tai viestintuojaa. Enkeli toi viestin Marialle, että hänestä tulee Vapahtajan äiti. Enkelit toivat viestin Jeesuksen syntymästä ja hänen ylösnousemuksestaan, jne. Pelastushistorian keskeisissä tapahtumissa ovat enkelit olleet läsnä.

Enkeleillä sanotaan olevan tehtävänä myös suojella. Esimerkiksi Mooses sai sanan Herralta: ”Minä lähetän enkelin kulkemaan sinun edelläsi, suojelemaan sinua matkalla.” Enkelit opastavat meitä ja muistuttavat Jumalan tahdon mukaisesta elämästä. He ovat Heprealaiskirjeen mukaan palvelevia henkiä. Ja vielä, enkelit kiittävät ja palvovat Jumalaa. Tähän enkelten ylistykseen täällä yhtyy vielä matkalla oleva seurakunta, kun se laulaa: ”Pyhä, Pyhä, Pyhä.”

Heikki Pelkonen
Launeen srk:n khra

Sananvapaus. Lehdistönvapaus. Uskonnonvapaus. Vapaus kokoontua. Vapaus liikkua ja matkustaa, äänestää ja vaikkapa opiskella… Kansalaisoikeudet takaavat meille vapauksia, mahdollisuuden tehdä itse omaa elämää koskevia päätöksiä ja kritisoida yhteiskunnan epäkohtia. Yhteiselo vaatii tietysti aina myös rajoja, lakeja ja sääntöjä, joita jokaisen täytyy sitoutua noudattamaan. Älä varasta, riistä henkeä, rajoita vapautta, syrji tai tuhoa ja niin edelleen. Joidenkin mielestä sääntöjä ja lakeja on jo toisaalta liiankin kanssa. ”46 outoa lakia ja sääntöä – ovatko nämä Suomen turhimmat kiellot?”, uutisoi iltapäivälehtikin alkusyksyllä.

Valitettavasti meitä ei rajoita pelkästään lait ja muut yhteisön asettamat säännöt, vaan usein erityisesti oma mieli. Huono itsetunto estää monia elämästä omana itsenään. Riittämättömyyden tunteet rajoittavat tuomasta omaa osaamistaan muiden iloksi. Katkeruus kahlitsee nauttimasta elämän jokaisesta hetkestä. Ahneus sitoo huomaamasta arjen pieniä aarteita. Ja niin edelleen.

”Vapauteen Kristus meidät vapautti”, Paavali muistuttaa. Jeesuksen seuraaminen ei tarkoita lisää ahdistavia ja rajoittavia sääntöjä ja rajoituksia. Kristus sitoo meidät ainoastaan totuuteen ja rakkauteen ja näyttää siinä itse meille suunnan. Kristus vapauttaa seuraajansa rajoituksista, joita me, hänen joukkonsa, itsellemme tai toisillemme herkästi asetamme. Hän vapauttaa meidät perustamasta elämäämme omien tekojen tai toisten ihmisten mielipiteiden varaan.

Mira Vorne
seurakuntapastori, Laune

On sadonkorjuun aika. Maasta nousee kaikenlaista, Suomen suven kypsyttämää, lempeässä lämmössä nopeasti kasvanutta ja samaan aikaan iätöntä. Luojan voimasta lähtenyttä.

”Ja niin kuin ruokit ruumiimme runsailla lahjoillasi, myös ruoki, Herra, sielumme pyhällä sanallasi” (virsi 475). Löysin Siikaniemestä taivaallisen menun. Nuorteni aikaansaama. Kuusi Luojan ruokalajia sielumme ravinnoksi.

Usko, toivo ja rakkaus. Uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan tekee meidät yhdeksi seurakunnaksi. Keskenämme erilaisina saamme tulla kokoon yhden Jumalan kunniaksi, jakamaan omastamme, saamaan toisiltamme. Siinä ovat meidän juuremme. Toivo ankkuroi meidät paikoillemme elämän myrskyissä. Meitä revitään eri suuntiin, monet asiat painavat mieltä. Ahtaalla, mutta emme umpikujassa, kuten apostoli kuvaa. Toivo nostaa katseemme maasta ja kiinnittää sen tulevaan, siihen mikä on jo näköpiirissä ja siihen, minkä voimme vain aavistaa. Ja kolmantena rakkaus, elämämme perustus ja kasvupohja.

Mitä muuta näiden klassikoiden lisäksi? Usko, toivo ja rakkaus. Niiden lisäksi tulevaisuus, anteeksianto ja armo.

”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” Nämä Jumalan sanat tulivat meille profeetta Jeremian kautta. Tulevaisuudestamme emme tiedä mitään. Suunnitelmamme joko toteutuvat tai sitten eivät. Me kristittyinä luotamme siihen, että meidän tulevaisuutemme on Jumalan kädessä. Jumalan tietämättä ei mitään tapahdu. Tähän asti Herra on meitä hoitanut. Hän hoitaa loputkin päivämme.

Me elämme anteeksiantamuksesta. Me elämme siitä, että vaikka olemme tehneet väärin, meitä ei katsota vihassa ja inhotuksen vallassa, vaan rakkaudella ja anteeksiantamuksen läpi. Tämä on totta niin suhteessamme toisiin ihmisiin kuin myös suhteessa Jumalaan. Jos me emme saisi toisiltamme anteeksi, elämämme näivettyisi ja muuttuisi sietämättömäksi. Jos emme saisi Jumalalta anteeksi, me kaatuisimme maahan emmekä nousisi enää.

”Mutta sinun on armo, sinä annat anteeksi.” Nämä lahjat Jumala antaa hyvyydessään meille. Hän antaa meille uskoa, toivoa ja rakkautta, häneltä on tulevaisuutemme ja syntiemme anteeksianto. Kaikki tämä on Jumalan armoa, hyvyyttä jota emme ole ansainneet. Tämä on sato, joka korjataan jokaisena päivänä, sielumme ravinnoksi. Miksi? Palaan virteen. Jotta saisimme elää ilossa ja rauhassa Jumalan armon laitumilla.

Anu Toivonen

Kaksi ensimmäistä kouluvuotta minulla oli luokanopettaja, joka laulatti jokaisen koulupäivän aluksi virren. Omille vanhemmilleni ja sitä vanhemmille ikäpolville virren laulaminen aamulla oli tuttua perinnettä, mutta oman sukupolveni joukossa ei enää ollenkaan yleistä. Näiden aamuvirsien ansiosta opin kuitenkin tuntemaan monta virttä, jotka muuten olisivat jääneet ehkä oppimatta. Opettaja vaihtui kun siirryin 3. luokalle ja sen jälkeen aamunavaukset kuunneltiin aina keskusradion kautta.

Näistä ensimmäisten kouluvuosien aamuvirsistä on erityisen hyvin jäänyt mieleen, kun opettelimme virren 397; Kun on turva Jumalassa. Pystyin jotenkin aivan näkemään miten lintuemo levittää siipensä suojelevasti poikastensa päälle ja poikasten on turvallista nukkua emon suojassa. Virren sanojen mukaan ajattelin myös Jumalan huolehtivan meistä kaikista ja suojelevan kaikelta pahalta.

Samanlainen luottamus Jumalan huolenpitoon välittyi myös sellaisista lastenlauluista kuin Pikkulintu riemuissaan ja Satatuhatta tähteä loistaa. Tällaista vilpitöntä luottamusta Jumalaan ja Jumalan huolenpitoon kaikkina hetkinä kutsutaan usein myös lapsenuskoksi. Lapsenuskoa pidetään hieman kypsymättömämpänä kuin aikuista uskoa, hieman samalla lailla kuin lapsen ymmärrystä pidetään usein vähäisempänä kuin aikuisen ymmärrystä.

Mielenkiintoista on kuitenkin miten Jeesus asetti nimenomaan lapsen esimerkiksi. Kun Jeesukselta kysyttiin kuka on suurin taivasten valtakunnassa, hän osoitti lasta. Samoin ensi sunnuntain evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. — Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.”

Aikuisen uskon on vaikea heittäytyä sellaiseen huolettomuuteen, ettei mietitä tulevaa. Liiallinen huolehtiminen vie kuitenkin ilon pois myös tästä päivästä. Liikaa huolehtiessa ja murehtiessa omia asioitaan, ei ehdi huomata toisia ihmisiä ympärillä eikä toisten ihmisten avuntarvetta. Ja liikaa huolehtiessa ei ehdi muistaa Jumalaa.

Hanna Suominen
Launeen seurakunta, pastori

Ensi sunnuntain jumalanpalveluksissa pohditaan kiitollisuuttaa. Sunnuntain evankeliumi kertoo kymmenestä spitaalisesta, jotka tulivat Jeesuksen luo pyytämään armahdusta. He huusivat sitä jo kaukaa Jeesukselle. Jokainen spitaaliin sairastunut tiesi, että kyse oli taudista josta ei voinut parantua. Henkilökohtaisen tragedian lisäksi, spitaalinen sai kokea myös kokea muun yhteisön hylkäämisen. Spitaalisuus oli perikuva siitä, minkälainen oli olla kirottu ja Jumalan hylkäämä. Peli oli siis kaiken tavoin menetetty.

Jeesus paransi kaikki kymmenen spitaalista, mutta Jeesuksen yllätykseksi vain yksi heistä palasi kiittämään Jeesusta. Kiittäjä oli samarialainen, jolta olisi vähiten odottanut kiitosta. Hän oli tautinsa lisäksi moneen kertaan hyljeksitty, sillä hän oli sekakansan jäsen. Ei edes aito juutalainen. Vain hän, jonka uskoa ei voinut ajatella aidoksi ja joka ei elänyt juutalaisten oppien mukaan palasi kiittämään ja ylistämään. Hänelle Jeesus tarjosi parantumisen lisäksi pelastumisen. Loput parantuneet saivat vain uuden mahdollisuuden.

En tiedä miksi toiset sairastuvat, joutuvat kärsimään tai kuolevat ennen aikaisesti. Sairastava saattaa kokea, että hänelle ei voi käydä niin kuin tässä Raamatun todistuksessa tai että hän joutuu elämään kaukana Jumalasta. Voimattomaksi tai sairaaksi itsensä tunteva saa huutaa Jeesukselle jo kaukaa kuten spitaalinen ”Armahda minua!”. Se on rukouksista ehkä kaikkein tavallisin, mutta silti hyvin voimallinen. Jeesus on armahtaja. Jos saat kuulua armahdettujen joukkoon, muistathan myös kiittää.

Ville Hakulinen
Seurakuntapastori

Kuka on minun lähimmäiseni? Onko hän aivan lähellä minua oleva ihminen? Sellaisia ovat perheenjäsenet, työtoverit, sukulaiset, ystävät. Vai keitä pidän lähimmäisinä? Voisiko lähimmäinen olla hän, joka tulee lähelle minua, ajatuksiini ja sydämeeni. Silloin hänen ei tarvitse olla fyysisesti minun vieressäni ja kuitenkin hän on minulle merkityksellinen tärkeä ihminen.

Jeesukseltakin kysyttiin: ”Kuka on minun lähimmäiseni?” Silloin hän esitti vertauksen laupiaasta samarialaisesta. Ryöstetty mies jäi pahoinpideltynä tielle makaamaan. Hänen ohitseen käveli pappi ja leeviläinen. Mutta kun laupias samarialainen tuli hänen kohdalleen, hän näki miehen hädän, auttoi, sitoi haavat ja vei hänet majataloon saamaan hoitoa ja suojaa.

Vertauksellaan Jeesus kääntää kysymyksen toisin päin. Kysymys ”Kuka on minun lähimmäinen?” muuttuukin kysymykseksi, voinko minä olla jollekin apua tarvitsevalle se lähimmäinen, jonka hätä ja kipu tulee minun kivukseni? Monella on kiire. Elämässä on paljon asioita, jotka vievät huomioni. Siksi on hyvä kysyä, näenkö minä apua tarvitsevan?

Jeesus ei kulkenut apua tarvitsevan ohitse. Hän oli pilkattu ja halveksittu, kuten samarialaiset aikanaan. Kuitenkin hänen sydämessään oli ja on paikka jokaiselle hätään joutuneelle. Mekin olemme hänen sydämellään. Ja meitä hän kutsuu askeliinsa, elämään lähimmäisinä toisillemme.

Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Laune

Tänä sunnuntaina kirkoissa puhutaan Jeesuksesta, joka parantaa. Raamatuntekstit kertovat Jeesuksen tekemistä parantamisihmeistä: Jeesus teki kuuromykästä terveen, hän avasi sokean silmät.

Sairauden kourissa hyvin monen ihmisen huulille nousee rukous. Myös sairaan ihmisen lähellä rukoillaan usein paljon, vaikkeivät nuo läheiset muuten olisikaan säännöllisiä rukoilijoita. Hätä saa meidät pyytämään apua Jumalalta. Olemme silloin heikkoja, omat keinot eivät riitä.

Yhä edelleen tapahtuu Jumalan ihmeitä, joissa ihminen parantuu. Ajattelen, että Jeesus parantaa myös lääkäreiden, ihmisten antamien hoitojen ja lääkkeiden kautta. Eivät nekään ole automaatteja, jotka aina tepsivät. Siinäkin tarvitaan apua ylhäältä.

Mutta Jeesus-parantaja tekee muutakin. Tärkeintä on, että hän on kanssamme kivussa ja pelossa. Hän parantaa antamalla rauhaa ja luottamusta. Hän on läsnä, vaikkei sairas enää jaksa uskoa eikä huokailla.

Uudessa testamentissa käytetään yhtä ja samaa sanaa sekä parantamisesta että pelastamisesta. Jeesus on auttajamme sairaudessa, mutta vielä suurempaa on se, että hän on pelastaja. Hän antaa synnit anteeksi ja avaa tien ikuiseen elämään. Joskus parantuminen onkin sitä, että sairaus jää, mutta pelastus tulee. Ihminen saa silloin antaa elämänsä, ilonsa ja surunsa Jumalan käsiin ja luottaa hänen rakkauteensa. Se on voimassa joka päivä.

Riitta Särkiö

Sitä kysymystä ei oman pienuutensa ja kelvottomuutensa tunteva publikaani aikanaan Jeesuksen vertauksessa edes uskaltanut tehdä. Arka, pelokas, omat virheensä tunnustava, pelolla ja kivulla kasvatettu ja huonoksi luokoiteltu lienee tuttua vanhan koulumaailman ja kotimaailman kolhimille itsetunnoltaan heikoille.

Vai onko heitä? Onko sijaan tullut kaikissa asioissa kyvytön ja lahjaton tyhjäpää, jolle kuuluu menestyksen eturivi, kunhan vain menee sitä julkisesti vaatimaan? Itsetuntoa ei todellakaan ihan kaikilta puutu.

Jeesuksen esimerkkikertomuksessa vastapoolina oli itsetietoinen fariseus, jonka rukouksen omasta mielestä tuli kelvata Jumalalle, esittihän hän sen oikein. Ansioita Jumalankin edessä riitti, vaan toisin oli publikaanin laita. Eihä sellaisesta ihmisestä tai oliosta voi olla mihinkään. Eiän sellaisella ole mitään asiaa edes Jumalan eteen.

Mutta toisin on. Jumalan silmissä ihmisten mielessä kelpaamaton sai osakseen Jumalan hyväksynnän. Toisin taisi käydä omasta mielestään hyvälle. Eliitti ja tavikset, hyvät ja huonot, koulutetut ja kouluttamattomat, ammattitaitoiset ja ammattitaidottommat, työlliset ja työttömät, nuoret ja vanhat. Jakolinjoja rittää. Ja alaspainavia näkökulmia.

Jumalan edessä riittää se, että tulee hänen luokseen. Minäkin kelpaan ihan sellaisenani hänelle keskustelukumppaniksi. Ja keskustelusta seuraa hyväksymisen kokemus.

Esa Kekki