Tämän viikkoista papin palstaa pohtiessani silmiini osui Raamatun sana ilmestyskirjasta, jossa kirjoittaja lähes tuskastuneena toteaa ”Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä kuuma. Kunpa olisitkin joko kylmä tai kuuma” (Ilm. 3:15)!

Minusta tuossa tokaisussa on tämänkin päivän ihmisellekin oikein oivallista haastamista. Lähestyvät eduskuntavaalitkin haastavat meitä joka päivä ottamaan kantaa ja eri ehdokkaat esittelevät asioita, jotka ovat heille tärkeitä. Äänestäjän pahin vaihtoehto tuntuu olevan kantaaottamattomuus, kuuluminen nukkuvien puolueeseen. Kirkoltakin toivotaan tarkempia ja jyrkempiä kannanottoja nykypäivän ilmiöihin, niin tavallisten ihmisten kuin valtiovallankin taholta.

Jos sama haaste esitetään sinulle, joka olet kastettuna kristitty ja Jumalan lapsi, niin mikä saa sinut kylmentymään tai kuumentumaan? Kristittyä ei ole kutsuttu kulkemaan kultaista keskitietä, vaan taivastietä! Kannattaa ottaa rohkeasti kantaa niiden asioiden puolesta, joihin uskoo. Uskon voi myös ottaa voimavaraksi tekoihin, sillä uskovan teot muuttavat maailmaa pieni pala kerrallaan. Jos ei isossa mittakaavassa, niin ainakin lähipiirissä, siinä ihmiselle tärkeimmässä ympäristössä.

Ville Hakulinen

Kevään pääsiäistä edeltävän paastonajan rikkoo tähän maaliskuun loppuun sijoittuva Marianpäivä. Päivää kutsutaan myös Marian ilmestyspäiväksi, sillä enkeli Gabriel ilmestyi Marialle ja ilmoitti, että hän tulee raskaaksi ja synnyttää pojan. Hän antaa pojalle nimen Jeesus.

Vuoden kierrossa on ollut muitakin Marianpäiviä. Marian käyntipäivää on vietetty 2.heinäkuuta. Silloin on muisteltu Marian vierailua Johannes Kastajan äidin Elisabetin luona. Tätä päivää on kutsuttu myös Heinämaariaksi, koska se sijoittui heinäkuun alkuun.

Maria oli nuori neitonen, tavallista köyhää kansaa. Kuitenkin Jumala valitsi hänet. Näin Jumala osoittaa, kuinka hänen valintansa ja armonsa kohdistuu alhaiseen, pieneen ja heikkoon. Juuri sitä myös joulun tapahtumat osoittavat.

Marian sydän oli vilpitön. Hän oli uskossaan nöyrä. Siksi hän tahtoi suostua Jumalan suunnitelmaan. Ja hän tahtoi antaa kunnian Jumalalle. Niinpä hän valintaansakaan ei katso omaksi onnistumisekseen tai ansiokseen, vaan hän kiittää ja ylistää Jumalaa, joka osoittaa rakkauttaan pientä ihmistä kohtaan.

Marian sanoin voimme tunnustaa: ”Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja. Hänen nimensä on pyhä, polvesta polveen hän osoittaa laupeutensa niille, jotka häntä pelkäävät.”

Heikki Pelkonen

Evankeliumissa sairaan pojan isä etsi rohkeasti apua Jeesukselta (Markus 9:17-29). Hänen uskontunnustuksensa oli parkaisu ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” Näin yksinkertaisella tavalla isä tunnusti uskovansa Jumalan Poikaan. Mutta samalla hän myönsi oman epäuskonsa. Kuinka rohkeaa! Ainoastaan silloin kun tunnistaa oman epäuskonsa, voi iloisesti tunnustaa, että usko Kristukseen on Jumalan lahja.

Uskohan on sitä, että ihminen on avoin Jumalan toiminalle. Meillä ei ole itsessämme voimaa uskoa Jumalaan ja sen vuoksi Jeesus kehottaa meitä rukoilemaan. Rukous on avoimuutta Jumala puhuttelulle ja se kääntää katseemme omasta itsestämme kohti Jumalaa. Rukous ei ole mikään menetelmä, jolla voisi voittaa oman voimattomuutensa, vaan se on pohjimmiltaan sydämen nöyrää puhetta Jumalan kanssa.

Rukouksessa me emme muuta Jumalan asennetta suhteessa meihin, vaan poistamme itsessämme olevia esteitä, jotka estävät meitä näkemästä Hänen hyvyyttään. Joku on sanonut, että Jumala ei tarvitse rukouksiamme, vaan me itse. Lutherin mukaan rukouksen tarkoitus on saada tapahtumaan myös meissä se, mikä muutenkin vääjäämättä tapahtuu meidän ulkopuolellamme.

Jeesuksen parantamistoiminta tähtäsi ytimeltään siihen, että ihmiset uskoisivat Jumalan rakkauteen – Jeesukseen Kristukseen, koska hänellä on kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Matteus 28:18). Evankelista ei kerro mitään parantuneen pojan reaktiosta. Mitä hän mahtoi nyt ajatella Jumalasta? Mitä hän olisi sanonut, jos häneltä olisi kysytty Jeesuksen antamasta terveydestä?

Paraneminen voi olla myös elämänasenteen muuttumista. Vakavoitumista sen suhteen, että sielu, henki ja ruumis ovat erottamattomasti yksi kokonaisuus. Henkemme kaipaa Jumalaa, sielumme tarvitsee Kristuksen seuraamista ja ruumiimme rasitusta, lepoa ja huolenpitoa.

Kari Eskelinen

”Tylsää, niin tylsää”, laulan ja poljen kuntopyörää. Vaihdan laulua: ”Tylsempää ja tylsempää” ja jatkan polkemista. Minuutit pyörän mittarissa karttuvat hitaasti, ajatus poukkoilee, hiki alkaa virrata. Olisin mieluummin mennyt lenkille, mutta ulkona sataa räntää ja keli on liukas. Kiusaan siis itseäni maailman tylsimmällä liikuntalajilla, koska se on minulle hyväksi. On kyse terveydestä. Ehkä elämästäkin. Liikkumattomuus voi olla kohtalokasta.
Luulisi liikkumisen innostavan, kun tämän kaiken tietää. Kevätauringossa sitä lenkkeilee ihan ilokseen, mutta rospuuttokeleillä ulos lähtemisen kynnys nousee. Silloin on pakotettava itsensä tylsään kuntopyöräilyyn, vaikka olisi kiusaus tehdä jotain muuta mukavampaa tai hyödyllisempää tai siirtää liikuntahetki huomiseksi. Tai vain jättää väliin.

Jeesuksellakin oli kiusauksensa. Kiusaaja houkutteli häntä luopumaan saamastaan kutsumuksesta, jättämään väliin. Jeesus ei taipunut. Kiusaaja vetosi ruumiillisiin tarpeisiin, turhamaisuuteen, ahneuteen. Jeesus ei langennut ja kiusaaja jätti hänet rauhaan.
Paastonajan ensimmäisen sunnuntain aihe kutsuu minua harjoittamaan itsekuria, voittamaan kiusauksen velttoilla. Kuntopyöräharjoitus tylsyydessään on mainiota itsekurinpalautusta. Se perustuu henkisen kestävyyden, sitkeyden, harjoittamiselle. Kuntopyörän satulassa istuessa on helppo huomata, kuinka paljon hyvää jää tekemättä sen takia, että ei viitsi. Jää auttamatta, antamatta, tukematta ja osallistumatta. Jokainen tekemättä jättäminen vahvistaa velttoutta ja ennakoi seuraavan päätöksen murtumista.

Jeesus antaa meille esimerkin. Hän ei edes suostunut ajattelemaan kiusaajan ehdotuksia, ei käynyt kauppaa ajatuksissaan. Hän vastasi kiusaajalle napakasti kirjoitusten eli Raamatun sanalla. Perimmäinen vahvuutemme löytyy Jumalan sanasta. Se on enkelten ruokaa, joka vahvistaa meidän hengellistä elämäämme. Voi Raamatun lukemista verrata hengelliseen kuntopyöräilyynkin.
Mitenkö minun sitten kävi kuntopyöräilyssäni. Poljin puoli tuntia, en malttanutkaan lopettaa. Kun kerran olin päässyt siihen asti, kannatti polkea viisi minuuttia lisää. Ja vielä viisi. Ja vielä. Yhteensä 45 minuuttia ja venyttelyt päälle! Sitten saunaan. Olo oli loistava ja itsensä voittamisen ilo upea tunne!
Paastonaika on meille kutsu tutkimaan Jeesuksen kärsimystä ja omaa sisintämme, vahvistumaan hengellisessä harjoituksessamme. Se on polku pimeyden kautta suureen iloon. Ei jätetä sitä väliin!

Leena Kukkonen

Tätä on nyt hiukkasen noloa kirjoittaa. Toisaalta kun olen jo useampaan otteeseen ja eri tilaisuuksissa myöntänyt olleeni koulukiusaaja (josta esitän tässä julkisen pahoitteluni), kauheasti menetettävää tuskin on. Ehkä omista tyhmyyksistään avoimesti puhuminen auttaa jotakuta muuta asettamaan asioita perspektiiviin. Sittenhän se on sen arvoista.

No, ei auta viivytellä, mennään asiaan. Olin tiimiytymässä työparini kanssa erään Launeella sijaitsevan marketin tuulikaapissa. Erikoinen paikka, myönnettäköön, mutta meillä oli siinä muutakin puuhaa, osallistuimme nimittäin Yhteisvastuukeräyksen tähän keräyspuoleen. Ja miksipä emme olisi osallistuneet, keräyksen kohteena ovat yksinäiset ja syrjäytymisvaarassa olevat nuoret ja jos se asia ei kosketa nuorisopappia ja nuorisotyönohjaajaa niin joku on mennyt rekrytoinnissa vikaan. Siellä siis muutaman tunnin päivystimme lippaat ojossa. Siinä ehtii muutaman elämää suuremman ajatuksen vaihtaa niin työparinsa,ohikulkijoiden kuin myös itsensä kanssa, kuten seuraavasta käy ilmi.

Ihmisvirtaa seuratessa ehtii miettiä kaikenlaista. Ehtii myös hieman arvioida ihmisiä. Ulkoasun, ilmeen ja askeleen pituuden perusteella voi päätellä kaikenlaista, siis suomeksi luulla tietävänsä ihmisestä enemmän kuin tietääkään. Koiran karvapeitteeseen tuijottamisesta tai kirjojen arvioimisesta kansien perusteella ovat muinaiset ihmiset jo jotakin lausuneet, mutta jokainen sukupolvi näköjään keksii oman pyöränsä uudelleen.

Kaksi nuoreksi aikuiseksi luokiteltavaa miestä käveli ohi ja äsken mainitsemieni kriteerien perusteella päättelin, että kaljaostoksille oli herroilla matka. Jatkoajatukset olivat linjalla ”jaaha, vai niin, no senhän nyt olisi voinut päätellä” ja sitä rataa, arvannette varmaan. Todennäköisyys sille, että herrat lähtiessään osallistuisivat heikompiosaisten taloudelliseen tukemiseen, oli rahtusta vähemmän kuin olematon. Ja katso, olin oikeassa. Osittain. Keissi oli kainalossa lähtiessä, mutta niinpä vaan pysähtyivät nuoret miehet lippaalle, tipauttivat lahjansa ja katosivat ulos viimaan.

Etsin tikapuut jotta ylettyisin kuiskaamaan työparini korvaan ja kerroin hänelle syöneeni juuri henkisellä tasolla hatullisen sitä itseään. Pysäyttävä kokemus, kaiken kaikkiaan. On hetkiä, kun sana tulee lihaksi. ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi” ja muita koottuja viisauksia löytyy Jeesuksen vuorisaarnasta evankeliumista Matteuksen mukaan. Muista se, pappi. Muista se, ihminen.

Anu Toivonen,
nuorisopappi ja lähimmäisenraakile

Muistan lapsuudestani elävästi yhden kevään merkin: isän tekemät itämiskokeet. Maanviljelijä-isäni tahtoi testata viljan siemenen itävyyden ennen kylvöjä. Hän kylvi tarkalleen sata jyvää saviruukkuun. Itämisajan jälkeen isä laski, kuinka monta orasta mullasta oli noussut. Hän halusi käyttää hyvää, itävää siementä. Kun kylvökone sitten aikanaan pudotti siemenen ja lannoitetta multaan, oli lähtökohta hyvälle sadolle olemassa. Kesän kuluessa selvisi, miten kaikki sinä vuonna onnistui.

Jeesuksen kylväjävertauksessa (Luuk. 8:4-15) siemen on hyvin itävää, mutta muuten ollaan kaukana tehomaataloudesta. Kylväjä viskelee jyviä sinne ja tänne. Niitä putoaa tien sivuun ja ohdakkeiden sekaan. Jumalan sanaa kannattaakin kylvää tuhlaten. Armon, rakkauden ja toivon sanomaa on ilo levittää.

Siemen ei kuitenkaan aina idä eikä pääse tuottamaan satoa. Joskus vika on varmaan meissä kylväjissä, mutta kylvömaitakin on kovin erilaisia. Jeesus näki, miten juurettomuus, huolet ja elämän muut tärkeät asiat estävät Jumalan sanaa todella vaikuttamasta. SAnan kuulija ei pysähdy armon sanoman edessä. Hän ei anna sille mahdollisuutta, hänellä ei ole aikaa ajatella perimmäisiä kysymyksiä.

Jumalan sanassa on ihmeellistä voimaa. Se rohkaisee meitä elämään kristittyinä, se nostaa taakkoja harteiltamme ja osoittaa tien eteenpäin. Siksi on hyvä lukea Raamattua ja tulla sanan kuuloon. Kun siemen saa itää, se kantaa meissä hedelmää: iloa, rakkautta, kärsivällisyyttä.

Riitta Särkiö

Kirkkovuoden ehdoton huipentuma ja lähtökohta on pääsiäinen. Tulemme tässä viikonvaiheessa kirkkovuoden pääsisäisjaksoon.
Pääsiäisjaksoon kuuluu kolme vaihetta: valmistautuminen ( =paastonaika ), pääsiäisjuhla ja helluntaihin asti kestävä juhla-aika.
Kaiken keskuksena on ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen. Paastonaikaa edeltää runsaan kahden viikon ajanjakso, joka muodostaa siirtymävaiheen loppiaisajasta paastonaikaan.
Tämä aika on tarpeen paastoon valmistautumisessa sekä paaston merkityksen ja sisällön opettelussa ja opettamisessa.
Ensiksi on septuagesimasunnuntai eli seitsemänkymmentä päivää pääsiäiseen. Paasto papiston kohdalla on vanhaan hyvään aikaan alkanut tästä hetkestä, muilla vasta tuhkakeskiviikkona.
Erityissanomana Tässä pyhässä muistutetaan, että Jumalan hyvyys on sama kaikkia kohtaan.
Jumalan armoa ei voi ansaita. Se totuus on vaikea oppia varsinkin suorittajan ja moniosaajan. Monella tavalla yritämme kelvata ja olla mieliksi niin ihmisille kuin näkymättömälle maailmalle. Vaatimusten kenttä on loputon suhteessa itseen ja muihin. Paastoon valmistautumisaikakin kehottaa keskittymään oleelliseen: Jumala on. Hänen olemuksensa on rakkaus.
Ristintien seuraaminen tarkoittaa myös omasta viisaudesta, ymmärtämisestä ja selittämisestä luopumista. Katseleminen ja siitä seuraava kannanotto riittää. Kannanotonkin aikaansaa meitä suurempi. Ei minun tarvitse pinnistellä ja olla tentittävänä. Herra on jo tehnyt kaiken mitä tarvitsen.
Siinä on Jumalan armo. Kaikille sama.

Esa Kekki

”Koettelee, mutt’ ei hylkää Herra.” Näin lausui Saarijärven Paavo Runebergin runossa. Uskoamme koetellaan vastoinkäymisissä ja ahdistuksissa. Myös Jeesus puhuu niistä koettelemuksista, jotka kohtaavat tätä maailmaa. Hän puhuu sodista ja levottomuuksista, luonnonmullistuksista ja vainoista. Myös yksityisinä ihmisinä joudumme kantamaan monia taakkoja. Niiden keskellä tarvitsemme rohkaisua, että jaksaisimme.

Vaikka vaikeuksia on uskallettava katsoa rohkeasti silmästä silmään, tarvitsemme myös toisen näköalan, toivon näköalan. Siksi meidän ei tule jäädä vain ongelmiimme, vaan on tartuttava Jumalan antamiin lupauksiin. Hän on suurempi kuin mitkään tämän katoavan maailman ongelmat tai kysymykset. Hänen valtansa ylittää kaiken. Siksi ahdingonkin aikana voimme säilyttää luottamuksemme, kun nostamme katseemme koettelemuksistamme häneen, jonka vallassa kaikki on ja tartumme hänen iäti kestäviin lupauksiinsa. Saamme muistaa, että elämämme on Jumalan kädessä. Hän on luvannut pitää meistä huolen.

Heikki Pelkonen

Viime viikon avoimen päiväkerhon aamuhartauksissa kysyin sinne tulleilta lapsilta, kuinka moni heistä on pelännyt elämässään. Mukana tulleista aikuisista jokainen nosti kätensä, mutta joukossa oli monia pikkulapsia, jotka eivät omasta mielestään olleet vielä pelänneet. Yleisimmät pelon aiheet olivat onnettomuudet ja vastoinkäymiset.

Jobin kirjan Job on Raamatun henkilöistä se, jota kohtaavat aivan erityiset vaikeudet. Hän menettää läheisensä, ison omaisuutensa, terveytensä ja lopuksi vielä kiroaa Jumalan. Job jää monien kysymystensä kanssa ilman vastausta, mutta rauhoittuu ymmärtäessään Jumalan kaikkivaltiuden. Jumala onkin kaiken takana ja Hän hallitsee tapahtumien kulun silloinkin, kun ihmisen ymmärrys loppuu. Job oivaltaa, että koetut vääryydet eivät olekaan selkeässä syy ja seuraus-suhteessa tekojen kanssa.

Elämä näyttäytyy välillä mielettömältä tai ainakin ristiriitaiselta. Monesti vaikeat Miksi-kysymykset jäävät vaille ratkaisuja. Kristitty saa kuitenkin lohduttautua sillä, että Jumala on hyvä ja Hän on läsnä silloinkin kun olemme itse hukassa.

Kaikkien koettelemusten jälkeen Job sanoo, että vasta nyt hän on todella oppinut tuntemaan Jumalan. Loppujen lopuksi Jobin käy hyvin, Jumala siunaa häntä monin tavoin. Ehkä tunnelin päässä onkin valoa?

Ville Hakulinen
Launeen pappi

Antiikin aikana yleisenä uskomuksena oli, että merillä ja järvillä liikuskeli yöaikaan aaveita ja veden henkiä. Näiden kohtaamista pelättiin, koska niiden uskottiin tuovan ihmisten elämään kaikenlaista onnettomuutta. Suuret vesistöt ja meri olivat pelottavia elementtejä myös sen vuoksi, koska ne kuuluivat ihmiselle hallitsemattomiin luonnonvoimiin.

Opetuslasten tilanne Gennesaretin järvellä oli siis aikalaisten silmin katseltuna erittäin huono. He liikkuivat suurella järvellä, tuuli puhalsi ankarasti ja mikä pahinta, oli tullut jo pimeää. Evankelista kertoo, että nähdessään ihmishahmon kävelevän järven päällä, he olivat näkemästään kauhuissaan. Heidän mielensä valtasi pelko siitä, että jotain kohtalokasta oli nyt tapahtumassa.

Mutta pimeyden ja myrskyävän järven keskeltä kuului lempeä ääni: ”Minä tässä olen. Älkää pelätkö”. Nämä sanat riittivät karkottamaan opetuslasten pelon. Kenties he muistivat kreikankielelle käännetyn Jobin kirjan sanat ”Jumala kävelee merellä kuin kuivalla maalla” (Job 9:8).

Mutta meidän kysymyksemme on: Onko Jeesus kanssamme niissä elämämme hetkissä, jolloin edessämme näyttää olevan vain pimeyttä? Onko hän siellä, missä arki on muuttunut pelottavaksi ja hallitsemattomaksi elementiksi? Voiko Hänet löytää myrskyn keskellä, kun vaahtopäiset vastoinkäymisten aallot tahtovat huuhtoa meidät arkiaskareiden keskeltä syvään epätoivon mereen?

Vastaus on kyllä. Jeesus on näissäkin hetkissä meidän kanssamme. Evankeliumi vakuuttaa, että Hän on kanssamme, vaikka olisimme menettäneet luottamuksemme hyvään. Hän on kanssamme toivona, vaikka kaikki ympärillä oleva näyttää murskaantuvan elämän ulapan myrkyissä. Hän auttaa lähimmäistemme kautta, kun me sanojen sijaan tarvitsemme rakkauden tekoja.

Kari Eskelinen