Tänä keväänä löysin itsestäni yllättäen multasormen. Vasta vuosi sitten oman pienen pihan omistajaksi muuttaneena, olin elänyt pitkään tietämättömänä harrastuksen ihanuudesta. Suoraan sanottuna aikaisemmin en ollut innostunut parvekekukista, en edes huonekasveista. Olin onnistunut yksitellen kuihduttamaan kaikki ne kasvit, joita ystävämme meille kantoivat tuliaisiksi vannoen, että juuri se kasvi oli helpoin mahdollinen hoidettava. Kaikki kukat, joihin sain äidiltäni tai anopiltani tarkat hoito-ohjeet (ja joita mielestäni orjallisesti noudatin), olivat muutamassa viikossa kuivia ja lehdettömiä risuja.

Nyt pikkuruiselle pihallemme nousee hedelmäpuita, marjapensaita ja mansikantaimia kuin sieniä sateella. Ihaillen hypistelen auringonkukkien maasta puskevia taimia ja äitienpäivälahjaksi saamani ruusupensaan tuuhenevia oksia.

Suurin syy innostukseeni on se, että uuden harrastukseni parissa seuranani häärii kaksivuotias, vähintään yhtä innokas, tyttäremme. ”Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku!” raikuu rivitalomme takapihalla, kun multa- ja kalkkiseokset pöllyten taputtelemme omilla puutarhalapioillamme uusille kasveillemme hyvää kasvualustaa.

Aika näyttää, miten meidän puutarhallemme käy. Mitkä kasvit jäävät elämään ensi yrittämällä ja minkä kohtaloina on päätyä epäonnistuneiden harjoituskappaleiden joukkoon.

Kristittyinä meidän jokaisen elämää ylläpitää puutarhuri, jonka tekoja voimme vain ihmetellä ja ylistää. Niistä käsistä ei synny virheitä eikä harjoituskappaleita. ”Minä olen viinipuu, te olette oksat”, Jeesus sanoo. Emme elä vain kolmiyhteisen Jumalamme luomina, vaan hänen jatkuvassa yhteydessään, kiinni hänessä. Siihen yhteyteen meidät on kasteessa liitetty.

Mira Vorne
seurakuntapastori
Launeen seurakunta

Kristittyjä on moitittu siitä, että he sulkevat silmänsä tämän maailman asioilta. Mm. Karl Marx sanoi uskonnon olevan kansan oopiumia, koska se tarjoaa lohtua vaikeuksiin, mutta ei poista näitä ongelmia. Ja puheet paremmasta elämästä taivaassa passivoivat ihmisen, hän ajatteli.

Tällainen tulkinta ei kuitenkaan tee oikeutta kristilliselle uskolle. On kyllä totta, että kirkon historiaan on kuulunut myös suuntauksia, joissa on vetäydytty maailmasta. Näin on mm. monissa luostareissa. Mutta samalla näissä usein on tahdottu osoittaa myös palvelevaa rakkautta. Esimerkiksi 500-luvulla syntyneen benediktiiniläissääntökunnan ja -munkkien tunnuslauseena on ollut ”Ora et labora!”, ”Rukoile ja tee työtä!”. Vanha suomalainen sovellus tästä kristityn elämänasenteesta on ollut sanonta ”Käsi aurassa, sydän taivaassa!”

Jeesus itse liittyi Vanhan testamentin profeettojen julistukseen, kun hän voimakkaasti puuttui niihin epäkohtiin, joita näki niin ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja toiminnassa kuin laajemminkin yhteiskunnassa. Samalla hän kutsuu seuraajiaan tähän taisteluun epäoikeudenmukaisuutta, vääryyttä ja syntiä vastaan.

Oikean syvyyden asioille kuitenkin antaa se, että niitä katsotaan myös iankaikkisuus-näkökulmasta. Ensinnäkin se muistuttaa, että me vastaamme tekemisistämme tai tekemättömyydestämme viime kädessä Jumalalle. Toiseksi se muistuttaa, että tuomarointi on jätettävä hänelle, jolle se kuuluu. Edelleen tulevaisuutemme ei ole vain omien ponnistelujemme varassa, vaan meitä kantaa Jumalan siunaus ja varjelus. Ja vielä on hyvä, ettemme väärällä tavalla ole kiinni näissä maallisissa ja vaikeuksien keskelläkin voimme nostaa katseemme niiden ylitse Jumalan puoleen. Hän näkee elämämme ja tuntee meidän asiamme.

Siksipä: Rukoile ja tee työtä!

Heikki Pelkonen

Suvivirteen yhdistyy tunteiden ja tunnelmien kirjo. Pystyn vieläkin kuulemaan tuon virren kansakouluni urkuharmonin säestyksellä. Istuin vähän turhan matalalla penkillä koivuilla koristellussa juhlasalissa, kevättodistus kädessä, kesän odotus mielessä. Liisa-opettaja soitti suvivirren ja armas aika oli tullut.

Sittemmin suvivirsi on soinut jokaisena keväänä milloin työtehtävissä, milloin omien lasten juhlissa. Se ei jätä kylmäksi. Se avaa mielen näkemään Luojan luonnon ihmeiden takana. Virsi auttaa ihmistä kiittämään todellista elämän antajaa.

Täällä pohjolassa tiedetään, kuinka ihanaa on kevään tulo. Jos aina olisi lämmintä ja vihreää, ei kevät olisi erityinen, armas aika. Meillä on takana luminen, pitkä talvi. Me huomaamme kevään tuoman eron, kasvun ihmeen, valon voiton.

Suvivirsi säestää kuitenkin monenlaisia tilanteita ja tunnelmia. Joskus sitä täytyy laulaa pettyneenä, kun koulu ei olekaan sujunut. Joku saattaa miettii huolestuneena tulevaa kesää: mitä teen, kun säännöllinen ohjelma ja päiväjärjestys loppuu? Jollekin kevät on odotusten vastaisesti masennuksen aikaa.

Ihmiselämän tuntoja ei siis voi yleistää ja yksinkertaistaa. Suvivirttä saa laulaa juuri sillä mielellä kuin laulajalla sillä kertaa on. Välillä iloa ja kiitollisuutta painottaen, joskus pyytäen: Pois poista murheemme. Jumala ei herätä vain luontoa, hän koskettaa myös meitä. Jumala tahtoo antaa kaikille ilon ja tulevaisuuden toivon. Hän tarjoaa lahjojaan jokaiselle kaipaavalle: niin iloiselle kuin murheiselle kesän odottajalle.

Riitta Särkiö

Psykososiologisessa persoonallisuuskehitysnäkemyksessä monikin viisas tutkija mainitsee ongelmallisen isäsuhteen. Välittömyys ja läheisyys eivät välttämättä ilmene kovassa ja ankarassa isäsuhteessa. Ruotsin kirkon historiassa esimerkkinä kenties toimii Lars Leevi Laestadius. Liekö ollut vaikeaa, kun hän mieluummin puhutteli Jumalaa Taivaalliseksi Vanhemmaksi? Tämän rukoussunnuntaiviikonvaihteen viisaus on siinä, että rukous ei ole rituaalinen velvollisuus, vaan välitön, läheinen ja luottavainen keskustelusuhde ihmisen ja Jumalan välillä.

Kaiken luodun takana on hyvä Jumala. Hänen valtakuntansa lopullista tulemista saa rohkeasti pyytää. Hänen tahtonsa toteutumista omassa elämässäni saan pyytää. Hän avaa kätensä ja antaa kaiken mitä tarvitsen. Jokapäiväinen leipä tulee ja siitää riittää jaettavaksi toisillekin. Hän antaa velkamme anteeksi ja päästää pahasta, sillä Hänen olemuksensa on sulaa hyvyyttä.
Kaikki on Hänen ja Häneltä. Meillä on osallisuus hänen omaansa.

Paitsi että tänään kehotetaan kollektiiviseen rukoukseen seurakunnan yhteisessä kokoontumisessa, Jeesus kehottaa rukoilemaan yksin, käymään sydämen keskustelua Jumalan kanssa. Hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä on mahdollisuus kuunnella Jumalan puhetta, kohdata hänet ja mietiskellä.
Tämä kaikki ei ole vain kevyttä fiilistelyä vaan tällaisen toiminnan hedelmänä saattaa seurata toiminta juuri tässä näkyvässä maailmassa, rakastaa ja palvella lähimmäistä, kantaa vastuuta luomakunnasta ja tehdä työtä kaikkien yhteiseksi hyväksi elää iloisesti ja osallistua Jumalan antamien hyvyyksien iloiseen nauttimiseen.

Esa Kekki

Lahdessa vietettiin kirkon suurtapahtumaa Kirkkopäiviä 13.-15.5. Kansaa oli koolla tuhansittäin. Oman ohjelmansa saattoi poimia tarjottimelta, jossa oli tapahtumaa, konserttia, keskustelua, kahvilaa jne. jne.

Jokainen löysi varmasi oman suosikkinsa. Minun suosikkini käveli minua vastaan torilla perjantaina puolenpäivän tietämissä. Vastaan tulivat työtoverini Kikka ja Johanna. He työntelivät kasarityyppisiä lastenvaunuja, jossa ei uinunut vauva, vaan pyykkilauta, kynttilä, kukkia, sanoja ja pieni krusifiksi. Pyhä kohtasi minua keskellä perjantaista toria.
Kikka ja Johanna kysyivät haluaisinko viettää heidän kanssaan pyhäkouluhetken. Miksikäs ei? Olinhan  pyhäkoulu minulle tuttu lapsuudesta asti. Sain soittaa tuttua triangelia. Johanna lauloi kauniisti siunauslaulun ja Kikka luki Lasten Raamatusta kertomuksen tuhlaajapojasta. Vielä yhteinen laulu ja triangelin soitto. Kynttilä loisti pyykkilaudalla.
Sain mukaani pyhäkoululehden ja pienen lammastarran.
’Tuntui siunatulta ja iloiselta jatkaa matkaansa lyhyen hetken jälkeen kirkkopäivätorilla. Niin Kikka ja Johannakin jatkoivat matkaansa pitäen kiertävää pyhäkouluaan taas uusille torilla liikkuville ihmisille.
Miten lempeästi ja kauniisti seurakunta tulikaan ihmisten keskelle.

Toi oli tosi upea idea, jonain lauantaina vaan vaikka Liipolan raitille, pyhäkoulu on hieno juttu ja meille monille vielä niin tuttu.

Kaarina Koho-Leppänen
oppilaitospastori

Pääsiäisen suuret tapahtumat ovat jo takanapäin, mutta ihmeteltävää silti riittää. Pääsiäisen jälkeiset raamatuntekstit kertovat siitä, miten Jeesus ei jäänytkään haudan vangiksi, vaan vietti aikaa opetuslasten kanssa edelleen.

Erityisesti Luukas kuvaa evankeliumissaan sitä, miten Jeesus oli ylösnousemuksen jälkeenkin ihminen joka söi ja joi, ei siis mikään aave. Syödessään ja juodessaan Jeesus osoitti olevansa kuin kuka tahansa meistä, myös normaalien luonnonlakien armoilla. Hän oli ihmiselämän vaatimusten ja riippuvuuksien alainen.

Muihin uskontoihin verrattaessa on poikkeuksellista, että Jumala voi tulla näin täydelliseen ihmisyyteen. Monissa muissa uskonnoissa ihmisen pitää itse pyrkiä kohti korkeuksia, rakentaa omia tikapuita taivaaseen. Syömisessä ja juomisessa on kuitenkin syvää Ihmisen Pojan saarnaa: Jeesus ei kadonnut tavoittamattomiin taajuuksiin, vaan on sinua lähellä. Joka päivä! Siitä löytyy ilo ja kiitos myös pääsiäisen jälkeiseen aikaan.

Ville Hakulinen

Kumpi on kivempi, joulu vai pääsiäinen? Nyt kun molemmat ovat (noin suunnilleen) lähes tuoreeltaan takanapäin, voi tehdä vertailua.
Törmäsin hiljaisella viikolla keskusteluun, jossa tätä asiaa pohdittiin. Yllättävän monen mielestä joulu on näistä juhlista se iloisempi. Pappina ajattelen toisin. Ei toista ilman toista mutta onhan se nyt vaan jotakin, että ristinpuuhun naulataan Jeesuksen lisäksi koko maailman synnit ja ylösnousemuksen aamusta alkaen kristikunta elää iankaikkisuuttaan jo nyt. Kyllä siinä jäävät seimen oljet kerrasta kakkoseksi.

Mietin että miksi pääsiäisen ajalla on niin synkkä leima. Onko se tämä suomalainen luonteenlaatu, joka tarttuu melankoliaan eikä pääse irti ei sitten millään? Pääsiäistä edeltää pitkä paastonaika, jolloin syvennytään ja hiljennytään ja päät kallellaan pohdiskellaan syntyjä syviä (ehkä niin syviä että sinne ei juuri päivä paistakaan). Sitten kun pääsiäisen alla alkaa tapahtua, tapahtuukin ripeästi. Eikö pää kestä vauhdissa mukana?

Palmusunnuntaina me muistelemme palmunlehviä heiluttavia jerusalemilaisia, jotka tervehtivät iloisina Jeesusta – ja ajattelemme hieman happamina, että kohta lentävät oksat nurkkaan ja nyrkkien heristys alkaa, kun juhlakansa kiroaakin Jeesuksen. Otsat rypistyvät ja tuhon odotus alkaa.
Hiljaisen viikon aikana me kuljemme Jeesuksen kärsimystien askelissa. Kiirastorstaina Jeesus asettaa ehtoollisen. Sen sijaan, että iloitsisimme siitä että meillä tämä kristittyjen matkaeväs on olemassa, me kyräilemme, kuin olisimme osa Jeesuksen opetuslasten ruokailevaa joukkoa: kohta se Juudas nousee ja poistuu yöhön ja menee kavaltamaan Jeesuksen, se petturi ja roisto!

Ristin juurella katsomme kärsivää Messiasta ja otsa rypyssä tuumailemme, että tuo jos jokin se kyllä tekee kipeää. Saisi siinä iloitakin, jos ei muusta niin siitä, ettei itse ole siinä paikalla johon kyllä ihan oikeasti kuuluisi, siis ristinpuuhun ja Jumalan hylkäämäksi omien syntien vuoksi. Vaan sinne naulattiin kerralla kaikki, omat ja vieraat, nykyiset ja tulevat synnit. Hirveää, mutta hienoa. Hirveän hienoa.

Lankalauantaista on tietysti vaikea riemua repiä. Jeesus pötköttää kuolleena haudassa, kaikki toivo on mennyttä ja asiat ovat muutenkin huonosti. Itse taistelin alakuloa vastaan käymällä lauantaina kastamassa yhden tuttavani lapsen. Jouduin tosin itseäni aika lailla psyykkaamaan taipuakseni kastejuhlaan päivänä, jolloin koko kristikunta suree ja sanoin kastekodissakin, että onpa jäätävä kastepäivä, mutta toisaalta: me kristityt emme tuijota vain menneeseen vaan suuntaudumme voimakkaasti tulevaisuuteen. Mikä muu on niin hieno lupaus tulevaisuudesta kuin pieni lapsi, joka kasteessa liitetään Jumalan perheväkeen ja armon osallisuuteen.

Pääsiäisyöstä alkaen saa kyllä sitten ihan luvan kanssa heittää huolet mäelle ja suorastaan riehaantua päiväkausiksi juhlimaan. Ei ole kuolemaa, ei valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut. Kristus on ylösnoussut! Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisillä joita Hän rakastaa! Hei aattokansa, tästä se vasta alkaa!

Anu Toivonen
Nuorisopappi ja armahdettu syntinen

Pääsiäinen on elämän syvimmässä ytimessä. Se on erilaisten juhlapyhien ja tunnelmien sarja, joka kuljettaa meitä suosiosta hylkäämiseen, kipuun ja kuolemaan, mutta nostaa lopulta syvyyksistä ylös iloon ja ihmeeseen. Hiljaisen viikon ja pääsiäisen pyhien aikana käydään läpi elämän tärkeimpiä asioita.

Jeesus sai viimeisenä viikkonaan kokea nämä jyrkät laskut ja nousut. Hän ratsasti Jerusalemiin juhlittuna, vaikkakin hyvin erilaisena kuninkaana. Aasilla ratsastava messias oli auttanut ja parantanut, hän oli tehnyt niin paljon hyvää, että ihmiset pyysivät häneltä: hoosianna, oi, auta, pelasta. Muutaman päivän päästä vastaanotto oli tyystin toinen: Jeesus olikin pahantekijä, joka haluttiin tuomita kuolemaan. Me ihmettelemme ihmisten kiihkoa ja vihaa. Tapahtumat toteuttivat kuitenkin Jumalan suunnitelmaa. Sen Jeesus tahtoi täyttää. Vain kärsimällä ja kuolemalla hän pystyi vastaamaan ihmisten pyyntöön, vain niin hän pystyi auttamaan ja pelastamaan.

Kiirastorstaina kirkon alttari puetaan mustaan. Pitkäperjantaina tuo tummuus pysyy ja syvenee, mutta pääsiäisyön messussa mustat kankaat otetaan pois. Hämärässä kirkossa alkaa levitä valo, se siirtyy pikku kynttilästä toiseen, ja kohta koko kirkko on valoisa, täynnä juhlaa. Kuolemalla ei ole pääsiäiskertomuksessa viimeistä sanaa. Jeesus nousi ylös kuolleista! Se on ihme, järjelle käsittämätön. Mutta vain elävä Jeesus voi olla todellinen pelastaja. Hän voitti kuoleman, hän avasi tien taivaaseen myös ihmisille.

Elämän ahdingossa, sairauksissa ja synnin painon alla ihminen löytää turvan pääsiäisen ytimestä: ristin juurelta ja tyhjältä haudalta. Jeesus on kantanut koko maailman synnit, hän otti rangaistuksen päälleen. Sen tähden me voimme saada syntimme anteeksi. Jeesuksen ylösnousemisen kautta meilläkin on toivo ikuisesta elämästä.

Launeen seurakunta toivottaa kaikille siunattua pääsiäistä!

Riitta Särkiö

Palmusunnuntaina Jeesus ratsastaa nöyränä Jerusalemiin aasilla. Ihmiset hurraavat ja heittelevät palmunoksia ja vaatteita hänen eteensä. Riemuhuudot vaihtuvat kuitenkin pian ristiinnaulitsemisvaatimukseen. Ratsastaja on matkalla kuolemaan ja hän tietää sen. Muistelemme Jeesuksen kärsimyshistoriaa tapahtuma kerrallaan hiljaisella viikolla eli piinaviikolla, jonka palmusunnuntai aloittaa.

Vielä sunnuntaina kiertelevät iloiset virpojat taloissa toivottamassa siunausta ja tuottamassa iloa värikkäillä virpomisvitsoillaan. Erityisen siunaukselliselta virpominen tuntuu, jos sattuu saamaan Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä muistuttavan kolmihaaraisen vitsan. Tavan mukaan pikku virpojien tuloon on varauduttu suklaamunin, jotka muistuttavat kalliohaudan salpojen murtumisesta ja ylösnousemisen ihmeestä.

Vanhat, tutut perinteet kantavat sisällään kristinuskon suurta kertomusta. Ne ovat kuin kaunis kääre, johon lahja on kiedottu. Kaunis lahjapaperi houkuttaa ottamaan paketin vastaan, mutta sen rikkaus paljastuu vasta, kun kääre on poistettu ja lahja paljastuu. Palmusunnuntain kauniista kääreistä eteemme avautuu näköala itsensä antavaan rakkauteen, sovitukseen ja anteeksiantoon. Se ei ole satua, vaan totta. Verellä aateloitua kärsimystä. Meidän puolestamme. Sinun ja minun. Eikä se ole vain näkymä, vaan polku, joka kutsuu kulkemaan. Elämään todeksi hiljaisen viikon tapahtumia.

Leena Kukkonen

Kirkkovuodessa Lännen kirkossa tämä sunnuntai aloittaa hiljaisen viikon loppuun ulottuvan syvän paaston ajan. Jeesuksen aikalaiset eivät suuressa mittakaavassa ymmärtäneet hänen olemustaan ja tehtäväänsä maailman Vapahtajana. Jeesus oli uuden liiton välittäjä. Hän kuoli kootakseen yhteen kaikki hajallaan olevat Jumalan lapset. Näin opettaa kirkkomme evankeliumikirja.
Evankeliumikertomusten äärellä tuntuu voimakkaana myös Jeesuksen lähipiirin ymmärtämättömyys. Vasta myöhemmin palaset ikään kuin loksahtavat kohdalleen ja syntyy voimakas vakaumus Jeesuksesta Messiaana lupausten täyttäjänä.
Kristuksen ruumiin eli kirkon historiassa voi myös epäillä joskus uskon olleen heikonlaista tai ainakin uskon liittymistä milloin mihinkin valtaan voimaan, kunniaan tai elämäntapaan.
Toki on niin, ettei kemiallisesti täysin puhdasta kristinuskoa omista kukaan. On myös niin, että elämme jossain tietyssä historian vaiheessa ja tietyssä kulttuurissa ja olemme vastaanottaneet jonkun hyvän ja mieltä muokkaavan sivistys- ja koulutuspaketin. Kaikki tämä vaikuttaa ja muokkaa näkemyksiämme.
Ei ole helppoa tai itsestään selvää vastata kysymykseen, millä tavalla Jeesuksen kärsimys ja kuolema liittyvät minun elämääni. Jos minun syntini aiheuttaa Jeesuksen kärsimyksen ja kuoleman, pyydän saada huomauttaa, että ” koskaan en ole kellekään mitään pahaa tehnyt ”. Niin vastataan varsin usein kohti käyvään kysymykseen.
Niin, jotain ihmistä voimakkaampaa on Jeesus-tapahtumassa, kun sitä uskomattomatkin vuodesta vuoteen jaksavat pilkata ja ivata.
Kannattaa katsoa, mitä sisältyy uskontunnustuksiin ja millaista uskoa ne julistavat.
Sitten voi käydä miettimään, kuka Jeesus minulle on. Ja sitten lähteä seuraamaan Jeesuksen kärsimysvaiheita. Jos sittenkin olisin ihan itse syyllinen. Tietenkin isieni kanssa, jos siitä lohtua on. Mutta pääasia on tässä: katso Jeesusta! Hän antaa sen, mitä tarvitset.

Esa Kekki