Vuosi: 2015

Omalähiön lukijamatka Pietariin seuraamaan KHL-ottelua Pietarin SKA vs. Jokerit herätti mukavasti mielenkiintoa lukijoissamme. Viidakkorummun ja nettimainostuksen avulla saimme asiasta kiinnostuneita mukaan myös hieman kauempaakin kuin vain Etelä-Lahdesta. mm. Heinolasta asti saapui matkalle joukko innokkaita ja iloisia jääkiekkomiehiä. Niinpä sunnuntai-aamuna kello 6.00 Lahden linja-autoasemalta starttasi täysi Ruotin turistibussi kohti Pietaria. Kuskimme Jukka Ruoti toivotti kaikki tervetulleiksi matkalle ja sitten menoksi.

Rajanylitys Vaalimaalla onnistui ilman sen suurempia kommelluksia. Osasimmehan mennä hienosti vaadittuun numerojärjestykseen passintarkastuksessa. Pian rajan jälkeen oli aika vaihtaa eurot rupliin sekä käydä kaupasta hakemassa hieman virvokkeita, olihan matkaa edessä vielä useita tunteja. Liekö virvokkeet saaneet kiekkoasiantuntijamme Pasi Nurmisen kielenkannat irtoamaan, sillä pian kuulimme Pasin uskomattomia tarinoita KHL-liigasta.

Pasi kertoi omalla eläväisellä tavallaan mm. miten Venäjällä sopimuksia tehdään ja puretaan ja miten paljon erotuomareita ”voidellaan” jo ennen kautta. Asiat sai oikeisiin mittasuhteisiin, kun Pasi kertoi SKA:n olevan maailman kallein jääkiekkojoukkue. Omistajat saattavat luvata joskus ennen peliä pelaajille voitosta 20 000 – 30 000 taalaa erikoispalkkiona, joten joskus pelaaja saattaa tehdä yhdessä pelissä saman tilin kuin koko kaudesta SM-liigassa. Kuten Pasi itsekin totesi, niin Venäjällä usein totuus on taruakin ihmeellisempää ja ainakin tarinoiden perusteella näin myös on.

Sen jälkeen Ville Skinnari astui mikrofonin ääreen ja kertoi hieman laajemmalti koko liigan taustoista ja nykytilasta ja se, miten paljon KHL liittyy politiikkaan ja Putiniin. Täytyy myöntää, että paljon tuli ainakin meikäläiselle uutta tietoa tuosta itäisestä liigasta ja paljon myös sellaista tietoa, jolla olisi käyttöä lähinnä Seiska-lehdessä.

Matkalla poikkesimme syömässä Repinossa, joka on muuten entinen Kuokkala/Terijoki. Neljän aikoihin saavuimme vihdoin Pietariin ja hotelli Moskovan pihaan. Pikaisesti kävimme tsekkaamassa huoneet ja sitten takaisin bussiin ja kohti Pietarin Jäähovia eli jäähallia.

Jäähalli oli komea, hieman samanoloinen kuin Helsingin Hartwall-areena, mutta se tosiseikka, että katsomot olivat jyrkemmät kuin jaffalassa, teki hallista enemmän hornankattilamaisen. Ottelu taisi olla loppuunmyyty, joten mekkala hallissa oli alusta lähtien mahtava. Erikoismaininta täytyy antaa loistavalle äänentoistolaitteistolle, jollaista ei Suomen halleissa ole vastaan tullut. Tosin harvalla suomalaisella joukkueella on irroittaa äänentoistoon puolta miljoonaa…Joka tapauksessa meininki ja show oli kuin olisi istunut keskellä 12 000 ihmisen megabileitä. Itse pelistä silmiin pisti taklausten puuttuminen. Tämä taas johtuu siitä, että Venäjällä arvostetaan taitokiekkoa, rymistelijät kun eivät kuulemma osaa pelata.

Pelin jälkeen porukka palaili omaan tahtiinsa bussille. Jotkut olivat nähtävästi huomanneet erätaukojen aikana virvokkeiden halvat hinnat ja meno olikin sitten sen mukaista. Paluumatkalla hotellille jotkut olivat niin iloisia ja liikuttuneita hyvästä meiningistä, että laulumopo hieman karkasi käsistä ja kuulimmekin monenlaisia ja -tasoisia lauluesityksiä. Hyvässä hengessä tietenkin.

Hotellille saavuttuamme porukkamme hajosi eri suuntiin. Jotkut lähtivät kaupungille etsimään ruokapaikkaa ja jotkut jäivät hotellille viettämään aikaa. Itse suuntasin Money Honey Rock’n’Roll klubille syömään ja kuuntelemaan rockabilly-musiikkia Rissasen Palen kanssa. Tosin molemmat, niin ruoka kuin musiikkikin, olivat mielestäni hieman keskenkertaisia. No, tulipahan samalla hieman katsastettua miltä se Pietarin keskuskatu Nevski Prospekt oikein näyttää ja hienoltahan se näytti.

Lähtö kotiinpäin koitti seuraavana aamuna klo 10, kunhan olimme ensin nauttineet aamiaisen hotellilla. Ennen kaupungista poistumista kävimme kuitenkin bussin kyydissä vielä katsastamassa Pietarin pakoliset nähtävyydet eli Iisakin kirkon ja talvipalatsin eli Eremitaasin.

Paluumatkalle poikkesimme Viipurissa. Tutustuimme paikalliseen kauppahalliin ja sen tarjontaan sekä tietenkin siihen legendaariseen Pyöreään Torniin. Tärkeää lahtelaisen jääkiekon kannalta on tietenkin se fakta, että Pelicansin edeltäjä Viipurin Reipas voitti ensimmäisen jääkiekkoilun Suomen mestaruuden vuonna 1928 ja se mestaruusviiri roikkuu siis tänä päivänä Lahden jäähallin katossa.
Paluumatkalla kuulimme myös nuoriherra Aksu Skinnarin jäätävän Toni Koivus-haastattelun, jossa käytiin läpi Bobbyn upeaa uraa aina päätyen muisteloihin päiväkodista ja sen tytöistä, mutta siitä ei sen enempää…

Illan jo pimetessä saavuimme rajalle. Jonoa ei ollut, mutta tällä kertaa homma ei mennytkään niin kuin elokuvissa. Bussimme lähti ensitarkastuksen jälkeen vielä läpivalaisuun, joten liki pari tuntia kykimme sitten siinä rajalla, onneksi sentään sisätiloissa. Syyksi moiseen tarkastusintoon ja viivyttelyyn ilmoittivat venäläiset, että alakopilta oli soitettu tulossa olevan suomalaisia huligaaneja. Liekö sitten sekoittaneet meidät lahtelaisiin lätkähuligaaneihin, jotka ovat tällä kaudella terrorisoineet viattomia ihmisiä jo Lappeenrannassa ja Vaasassa?

Loppu hyvin kaikki hyvin, sillä klo 20 Jukka Ruoti parkkeerasi bussin Lahden linja-autoasemalle ja huikea ja hauska matkamme oli ohi. Omalähiön puolesta haluan kiittää kaikkia matkalla mukana olleita mukavasta seurasta sekä tietysti lätkäasiantuntijoitamme Pasi Nurmista ja Toni Koivusta sekä matkan primus motoria Ville Skinnaria. Jukka Ruoti hoiti upeasti kuskin ja matkaoppaan hommat. In Jukka we trust!

Ensi kerralla sitten Riikaan tai Bratislavaan? Näin ainakin moni toivoi ja eiköhän näin myös tehdä. Koko reissu voitaneen kiteyttää huudahdukseen, joka tuli matkan aikana aika tutuksi: AIIIVAN MAHTAVAA!!

P.S. Ai niin, SKA voitti voittomaalikilpailussa Jokerit 2-1

-Pete Salomaa-

Lahden kaupunginteatteri aloitti uuden vuoden kahdella ensi-illalla, Ilmari Turjan klassikkonäytelmällä Särkelä itte ja Tove Janssonin novellikokoelmaan Rent Spel (Reilu peli) pohjautuvalla näytelmällä Kaksi naista ja meri. Sen kantaesitys oli myös tammikuussa teatterin Eero-näyttämöllä. Janssonin novellien tekstit on suomentanut ja kirjoittanut teatterille näytelmäkirjailija ja dramaturgi Pipsa Lonka, ohjannut Saana Lavaste ja tekstin dramaturgina kirjoittanut Emilia Pöyhönen. Näytelmän kokonaisuus muodostuu kymmenestä novellista. joita yhdistää näyttämön peräseinälle heijastetut videot.

Kaksi naista ja meri kertoo kirjailija, kuvataiteilija Tove Janssonin ja tämän puolison, taidegraafikko Tuulikki Pietilän elämästä osin kuvitteellisesti, näytelmänimillä Mari (Eeva-Kirsi Komulainen)  ja Jonna (Ritva Sorvali). Eeva-Kirsi ”Tiiti” Komulainen viettää tämän näytelmän myötä 35-vuotis-taiteilijajuhlaansa Kansainvälisenä naistenpäivänä 8. maaliskuuta. Näytelmä kertoo seitsemänkymppisistä taiteilijoista, joitten yhteiselämä kesti lähes puolivuosisataa.

Päähenkilöiden kodit ja ateljeet olivat todellisessakin elämässä samassa talossa, mutta eri portaassa yhdyskäytävänä ullakko, jonka käytävän seinät olivat taiteilijoitten tauluilla katetut. Niitten uudelleen järjestelystä alkoi myös näytelmä, kun Jonna ei ollut tyytyväinen Marin ripustamien taulujen järjestykseen. Tärkeintä taiteilijoille oli oma yksityisyys työssä, mutta kaikesta heijastui kumppanista huolehtiminen. Jonna huolehti, että toinen oli muistanut ottaa vitamiininsa ja että ruokakin tuli syödyksi. Yhteistä heille elävässä elämässä oli, Toven eli Marin näytelmien lavastus. Näytelmässä heijastui Komulaisen tekemä roolin hauraus, ja Jonnan (Sorvalin) huolehtivainen ote ystävästään ehkä hieman liiankin totisella otteella.

Saana Hyvärisellä oli roolit tarmokkaana partiolainen Helgana, nuorena taiteilijaoppilaana Mirjana, ja amerikkalasenan hotellisiivooja Veritnä. Aki Raiskion rooleihin kuuluivat nukketeatteritaitelija Wladyslaw ja 80-vuotias hissipoika Albert sekä Tom, Marin veli. Raiskion mainio, vanha ja vikkelä nukketeatterin luoja menosi kuvataitelijalle käsien merkityksen maalauksissa. Hän oli kuin salaman välähdys tasapainoisessa teoksessa. Kädet on kuvattu myös käsiohjelmassa. Toinen Raiskion rooli, 80-vuotias hissipoika oli lyhyt, jaloistaan vaivainen, kohta kuoleva, mutta ystävällinen vanhus.

Hyvärisen roolit loivat jännitteitä päähenkilöitten välille, mustasukkaisuuden pilkahdus tuli esiin sanattomassa viestinnässä. Jonnan puheissa esiin nostettu Marin äiti Ham (oikeassa elämässä piirtäjä Signe Hammarsten -Jansson) ja taidegraafikko eivät tulleet toimeen keskenään, vaan aihetta saattoi muistella vähän hymähtäen.

Eero-näyttämölle muodostui novellien mukainen lavastus pukusuunnittelija ja lavastaja Jonna Kuittisennäkemyksen mukaan. Hauska yksityiskohta lavastuksessa on Klovharun saaren pienoismalli ja ulkomuodoltaan rouhea vene. Toinen kekseliäs lavastuksen yksityiskohta on naisten Amerikan matkan pystyyn nostetut sängyt, joilla he nukkuivat käsi kädessä. Lavastus oli selkeä porrasmainen, jota elävöitti Jukka Vierimaanäänisuunnittelu ja Antti Rautavan videot .

Katsomossa istuen minua hiukan häiritsi näyttämökuvan jatkuvat muutos, kun hiljaa liikkuva tekninen henkilökunta teki novellien vaatimia muutoksia.
Pirjo Lonka toteaa käsiohjelmassa: ”Rakkaus ja rakastuminen olisi välimatkan ja läheisyyden tasapainoa”. Tähän viittasi Mari (Eeva-Kirsi Komulainen), kun hän esitteli roolissaan pariskunnan erillisiä koteja. Tämä ajatus tuli myös näytelmän viimeisessä osiossa, kun Jonna (Ritva Sorvali), sai yksityisen vuoden apurahan Pariisissa opiskelua varten. Mihin toinen hymyili ja totesi yksin olemisen rauhoittavan omiin töihin keskittymistä.

Marja-Liisa Niuranen

Ringette on peli, joka on alunperin suunniteltu naisten pelattavaksi jääpeliksi. Lajia kutsutaan eräänlaiseksi jääkiekon ja koripallon risteytykseksi, jossa yhdistyy jääkiekon nopea pelirytmi sekä koripallon pelistrategia. Pelissä korostuvat taktiikka ja taito, sillä esimerkiksi taklaukset ovat tyystin kielletyjä. Peli on rantautunut Suomeen vuonna 1979, ja tähän mennessä se on ehtinyt keräämään lajin pariin jo tuhansia harrastajia. Ringetteä pelataankin paikalliselta harrastetasolta aina valtakunnalliseen SM-sarjaan asti, nuorimpien harrastajien ollessa vain 3-4 vuotiaita.

– Lahden ringette-edustuksesta vastaa Lahti Ringette ry. Seurassa pelaa ringetteharrastajia aina 5-vuotiaista täysi-ikäisiin asti. Lahti Ringetessä nuorimmat pääsevät mukaan heti, kun pysyvät jäällä pystyssä luistimilla, kertovat G- ja F-junioreiden vastuuvalmentajat Toni Kurisjärvi ja Tomi Kettunen. Kumpikin on toiminut ringettevalmentajana viime kaudesta alkaen. Lajin pariin jääkiekkoa harrastuksena pelanneet miehet toi omat tyttäret.

– Kävimme tyttöjen kanssa usein luistelemassa, ja mietin missä luistelutaitoa pystyisi kehittämään. Sitten päädyimme mukaan Lahti Ringeten toimintaan, kertoo Kurisjärvi.

Sekä Kurisjärven, että Kettusen ja joukkueenjohtaja Rami Kainiemen mielestä ringette on tytöille hyvä laji, ja Lahti Ringette loistava paikka kehittyä niin ihmisenä kuin pelaajanakin. Ringette on miehien mielestä tytöille jääkiekkoa sopivampi laji.

– Luistelutaito on ringetessä kaiken A ja O. Ringette on myös älyä vaativa joukkuepeli, jossa ei ole samalla tavalla fyysistä kontaktia kuin jääkiekiekossa. Ringeten parissa oppii monia tärkeitä taitoja, pohtii Kurisjärvi.

Ringette vaatii lajina enemmän joukkuepeliä ja syöttelyä verrattuna jääkiekkoon. Lajin säännöt pakottavat pelaajat pelaamaan joukkueena.

– Koen, että laji opettaa jääkiekkoa paremmin joukkuepeliä. Ringetessä ei voi pelata samalla tavalla yksittäisen pelaajan vahvuuksiin nojaten, Kettunen puolestaan toteaa.

Ringette kokee Lahden alueella kovaa kasvua, sillä harrastajamäärät ovat nousussa. Lahti Ringetessä pelaa hetkellä 19 F-junioria ja 10 G-junioria. F-juniorit ovat 9-10-vuotiaita, G-juniorit 5-8-vuotiaita. Mukaan pääseekin todella nuorena. G-junioreiden nuorin tyttö on täyttänyt vasta pari viikkoa sitten 5 vuotta. Nuorimmat pärjäävät valmentajien mukaan matkassa mukana kovalla tahdolla.

– Pienimmät tytöt ovat monesti niitä sisukkaimpia, Kettunen kertoo.

Alaikärajaa ei ole. Jos osaa luistella, pääsee mukaan. Luistelemaan taas oppii Lahti Ringeten luistelukoulussa. Luistelukoulua, jonne jokainen ringetteä aloitteleva tyttö ensin menee, pidetään sekä Lahdessa että Nastolassa. Kun luistelu alkaa sujua, pääsee mukaan varsinaisiin ringeten lajiharjoituksiin.

– F- ja G-joukkueet harjoittelevat yleensä kaksi kertaa viikossa, torstaisin ja sunnuntaisin. Lisävuoroillekin olisi kysyntää. Osa tytöistä on niin innostuneita, että kävisivät harjoituksissa vaikka neljäkin kertaa viikossa.

Lisätietoja ringetteharrastuksesta löytyy Lahti Ringeten verkkosivulta: www.lahtiringette.fi

Mikko Blomberg

Vaikka lahtelaisyhtye Adam & Eve harjoittelee ja nauhoittaa Petri Liskin omakotitalon kellarissa, on bändillä jo kova hinku ihmisten ilmoille.

Adam & Eve on nykysuomessa harvinaislaatuinen bändi jo ulkoiselta olemukseltaan, jossa on nähtävissä vaikutteita 80-luvun glamourista ja räikeästä näyttävyydestä. Bändi sai alkunsa vuonna 2011, kun vokalisti Matti Rockell muutti Ruotsista Suomeen ja Anttilanmäelle – jossa sattui asumaan myös yhtyeen rumpali Petri Liski ja kosketinsoittaja Ilmari ”Imppu” Myllynen.
Nopeasti tutustuneet ja yhteisiä junamatkoja töidensä vuoksi tehneet Liski ja Rockell huomasivat pian, että heillä on lähes yksinomaan yhteisiä suosikeita musiikin maailmassa. Liski oli noihin aikoihin viiden remonttivuoden uuvuttama, ja mies kokikin musiikkihommien olevan hänen osaltaan taaksejäänyttä elämää. Yhteisistä musiikillisista kiinnostuksenkohteista innostunut Rockell onnistui kuitenkin kääntämään Liskin pään.

– Sanoin Matille, että jos saamme Impun mukaan, niin tämä onnistuu, Liski kertoo.

Yhtyeessä koskettimia soittava Imppu, eli Ilmari Myllynen, hallitsee useiden kosketinsoitinten lisäksi myös ohjelmoinnin ja soundimaailman, joten hän oli tärkeä lisäys yhtyeeseen. Rockell toimi orkesterin syntyvaiheissa varsinaisena kykyjenetsijänä.
Bassoa Adam & Evessä soittavan Tuomas ”Largo” Larkovuon hän löysi ruotsinlaivalta, jossa basisti oli esittämässä laulutaitojaan – missäs muussa kuin laivan karaokessa, näyttäen Rockellin mukaan kapteeni Jack Sparrown ja Ville Valon sekoitukselta. Kitaristi Joonas Mäyrää jouduttiin etsimällä etsimään, ja mies saatiin mukaan lopulta Lahden konservatorion opettajien vinkkaamana. Mäyrä on valmistumassa lyömäsoittajaksi, mutta hallitsee myös kitaran Adam & Even edellyttämällä tavalla.

80-luvulta muutoinkin kuin ulkoasunsa suhteen ammentavan yhtyeen laulaja Rockell mainitsee viisikon vaikutteiksi esimerkiksi Duran Duranin, Depeche Moden ja INXS:n. Sekä Rockell, että Liski kertovat, että musiikkiharrastus on lähtenyt käyntiin nimenomaan edellämainituista bändeistä. Vaikka bändissä vaikuttaa 80- ja 90-luvulla syntyneitäkin jäseniä, myös heitä viehättää kasarimusiikki. Liskin mukaan bändin musiikissa yhdistyvät AC/DC:n riffisoitto funkkiin. Mistään nostalgiahakuisuudesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan bändin ideana on tehdä nykyaikaista, modernia ja tanssittavaakin rockmusiikkia.

Yhtye alkoi nauhoittaa omaa materiaalia vuonna 2013. Ensimmäisistä kappaleista useat olivat Liskin demoja, joita yhtye työsti valmiiksi yhdessä. Vokalisti Rockell toimii yhtyeessä myös sanoittajana. Adam & Evellä on jo tusina kappaleita valmiina, mutta ryhmä ei tahdo kiirehtiä julkaisun kanssa. Tavoitteena onkin luoda kymmenen uutta kappaletta vuoden 2015 aikana, työstää niistä kolme niin hyvään kuntoon kuin mahdollista, ja alkaa sitten markkinoimaan niitä laajemmin. Yhtye ei aio jämähtää levynjulkaisuun ainoana formaattina, vaan saada materiaan ihmisten kuuluviin tavalla tai toisella.

– Levyn julkaiseminen ei välttämättä ole enää päivän sana. Kenties biisejä julkaistaan yksi kerrallaan verkkopalveluiden kautta, kertoo kosketinsoittaja Myllynen.

Vaatimattomuus ei kaunista

Toistaiseksi bändi ei ole vielä julkaissut mitään, ja 2015 tuleekin olemaan yhtyeen sisäänajovuosi. Seuraaville vuosille yhtyeellä on suunniteltuna jo hieman suurempia kuvioita. Yhtye aikoo lähettää kappaleen tulevansa syksynä Uuden musiikin kilpailuun, ja päästä näin mukaan kilpailemaan Suomen Euroviisuedustajan paikasta.

Bändi on myös äänittänyt ensi vuoden ystävänpäiväksi julkaistavan kappaleen ”Beautiful Valentine”.

– Se on takuuvarma hittibiisi. Mikäli emme saa sitä muuten esiin, niin lähetän sen vaikka itse sähköpostitse jokaiselle radiokanavalle Suomessa ja Euroopassa, Liski kertoo.

Suunnitelmat eivät lopu siihen. Lahden 2017 mm-kisojen tunnuslauseena toimii ”Join the celebration”. Tämän huomattuaan Liskin päässä alkoi raksuttaa, ja yhtye onkin parasta aikaa nauhoittamassa kappaletta kisaorganisaatiolle kuultavaksi ja käytettäväksi virallisena kisabiisinä.

– Tavoitteenamme on päästä avajaisseremoniaan esiintymään 10 000 ihmiselle livenä ja miljoonille kuulijoille kisajärjestelyiden mukana, Liski valottaa.

Yhtye onkin ollut jo yhteydessä Hiihtoliittoon, mutta päätöksiä asiasta ei ole vielä syntynyt.

Viisi aatamia, vaan ei Eevaa

Liskin mukaan kokoonpanon nimeäminen oli kuukausien prosessi.

– Kävimme läpi älyttömän määrän nimiä. Nykypäivänä tuntuu, että kaikki nimet ovat varattuja.

Bändin nimessä halutaan tuoda esiin syvyyttä ja henkevyyttä, ja haastaa kuulijaa elämänkatsomuksellisesti ja filosofisesti. Yhtyeen lyyrinen tematiikka liikkuu Liskin mukaan akselilla parisuhde, rakkaus ja seksi. Viiden miehen bändiltä sopiikin kysyä, että missäs se Eeva sitten on?

– Eeva arvotaan aina keikkabussissa, kuuluu kollektiivinen vastaus röhönaurun säestämänä.

Oikean nimen valitsemiseen vaikutti myös nimen kansainvälisyys ja selkeys: sitä ei tarvitse toistella kenellekään. Keikkoja bändin luulisi saavan jo pelkkien promokuvien perusteella. Kyseessä on ulkoiselta olemukseltaan nykymaailmassa poikkeava ryhmä.

– T-paitoja ja farkkuja on jo nähty aivan tarpeeksi, toteaa Myllynen puolestaan.

Yhtye kelpuuttaisikin keikan kuukaudessa tai parissa, niin keikkailuvireen ylläpitämiseksi, kuin hauskanpidonkin vuoksi. Viisikolla on taustalla vasta yksi privaattikeikka, mutta bändi sai siitä aimo annoksen uskoa omaan materiaaliinsa. Lavalla yhtyeen keskinäiset kemiat pelasivat hienosti.

– Palaset loksahtivat helposti kohdalleen ja homma toimi luonnollisesti, kertoo reilusti keikkailukokemusta omaava solisti Rockell.

– Omat biisimme menivät coverien seassa täysillä läpi, ja jengi lauloi mukana kappaleita, joita he eivät ole koskaan aiemmin kuulleetkaan, Liski ihmettelee.

Johtuiko se sitten hyvästä tarjoilusta vai laadukkaasta materiaalista? Se selviää Tirrassa 13.2., jossa Adam & Eve seuraavaksi esiintyy.

Adam & Eve on:

Matti Rockell – laulu
Ilmari ”Imppu” Myllynen – koskettimet, taustalaulu
Tuomas ”Largo” Larkovuo – Basso, taustalaulu
Petri ”L.” Liski – Rummut, taustalaulu
Joonas Mäyrä – Kitara, taustalaulu

Yhtyeen kuulumisia ja keikka-aikataluja voi seurata Facebookissa osoitteessa: www.facebook.com/adameverocks

 LISTATEN
Elina Salomaa
-Kirjoittaja listaa huomioita maailmasta, jossa uskoo elävänsä-

Unelma-ammattina julkkis (30.1.2015)

Nykyisen elämänmenon päivittely on kenen tahansa 25-vuotiaan vanhuksen mielipuuhaa. Jonkun vieläkin vanhemman mielestä voi kuulostaa naurettavalta, kun aloitan seuraavan lauseen sanoilla ”ennen vanhaan”. Ennen vanhaan lapset halusivat huippujalkapalloilijoiksi tai maailman parhaiksi kitaristeiksi. Nykyään lasten unelma-ammattina on julkkis. Julkkispäivittely on päivittelyä parhaimmillaan, siksi listaan tänään nykyaikaisia julkkistyyppejä. Television realitytähdet alkavat olla jo historiaa, nyt julkisuuteen noustaan sosiaalisessa mediassa, missäpä muualla.

1) Bloggaajat ja vloggaajat. Tähän ryhmään on helppo kuulua kenen tahansa, joka uskoo, että ihmisiä kiinnostaa kuulla työttömän päivästä kotisohvalla tai siitä, kuinka paljon Karjala kuohuu verrattuna Koffiin. Vloggaajat eli videobloggaajat kertovat usein päiväkirjamaisesti Youtuben välityksellä elämästään, kun taas usein bloggaajilla on jokin teema, kuten sisustus, ruoka tai äitiys. Parhaimmillaan vloggaamisella voi päästä Hollywoodiin, kuten Kielinaiseksi mediassa ristitty kaupan kassa teki viime vuonna.

2) Valavuori-tyyppinen kaikkien alojen asiantuntija. No, kaikki tuntevat Aleksi Valavuoren. Epämääräisiä ”urheilupersoonan” ja ”liikemiehen” titteleitä kantava Twitter-kingi, jonka mielipiteellä on väliä – asiassa kuin asiassa. Koripalloasiantuntija, joka ilmeisesti sillä verukkeella jakelee asiantuntemustaan myös esimerkiksi jääkiekkostudiossa.

3) Instagramissa brändätty tavis. Instagram on sovellus, johon kuka tahansa voi ladata ottamiaan kuvia. Suomalainen tavispoika Benjamin Peltonen ui teinityttöjen päiväuniin pelkkien kuviensa ansiosta. Suosion tasaisesti kasvaessa Benjaminille päätettiin luoda syy julkisuuteen. Hänestä tehtiin laulaja. Paraskaan laulaja ei ole julkkis ilman brändiä, mutta brändi voi olla julkkis ilman varsinaista sisältöä.

Kyllä kai sitä on itsekin joskus haaveillut julkisuudesta. Mutta julkisuus on ollut sivutuote, ei itseisarvo. Se on ollut välttämätön osa olympiavoittoani (joka antaa vielä valitettavasti odottaa itseään). Nykypäivän julkisuus on kadottanut loistonsa ja ainutlaatuisuutensa, siitä on tullut arkipäiväistä. Se on lähempänä tavallista, urheilullisesti tai musikaalisesti lahjatonta ihmistä. 2000-luvun nuorille julkisuus ei tarkoita suunnatonta lahjakkuutta. Se tarkoittaa sitä, että on olemassa.

Joukko liikenteessä (16.1.2015)

Näppiskansaa kuohuttavat ilmiöt ovat yleensä ennakoitavissa, sillä ne toistuvat samoina vuodesta toiseen tiettyinä vuodenaikoina. Keväällä kävellään aina samaan koirankakka-ansaan, talvella teitä aurataan liian vähän, liian paljon, liian aikaisin tai väärästä kohtaa, syksyllä hämäännytään heijastittomista kulkijoista ja kesällä pahuuden ruumiillistumat kuivattavat pyykkinsä ulkona sunnuntaisin. Heinäkuun alusta lähtien lahtelaiskulkijoiden mieltä on painanut erityisesti uudistunut joukkoliikenne. Itse olen tutustunut Lahden seudun uudistuneeseen liikenteeseen kunnolla vasta säiden muututtua sietämättömän kylmiksi, sateisiksi ja pimeiksi. Empiirisen tutkimustyöni jälkeen olen listannut vinkkejä linkkuliikenteeseen.

1) Pukeudu lämpimästi. On todella hienoa, että nykyaikana kaikki informaatio on käden ulottuvilla. LSL:n nettisivujen reittiopas on kätevä keino löytää nopeasti tiedot nopeimmasta reitistä, lähimmästä bussipysäkistä ja bussien aikatauluista. Yksi pikkuinen jekku tähän reittioppaaseen kuitenkin sisältyy: sen ilmoittamat aikataulut eivät pidä paikkaansa. Tavallaan se on eräänlaista uhkapeliä. Jokaiseen päivään saa hippusen jännitystä, kun pysäkillä viimeisillä lämpimillä aivonosillaan pohtii, onko bussi mennyt, onko se tulossa vai pitäisikö sittenkin tilata taksi.

2) Varaa aikaa. Näppiskansaa on aikatauluttomuuttakin enemmän potuttanut linja-autojen uudet reitit. Nyt, kun kaikki bussit kulkevat matkakeskuksen ja torin kautta, ovat lahtelaisten työmatkat saattaneet pidentyä jopa puoli tuntia. Vaikka aikaa kuluu ehkä enemmän kuin ennen, on uudistus tältä osin mielestäni kuitenkin onnistunut. Kyllä jokaisen itseään kaupungiksi kutsuvan kyläpahasen rautatieasemalta pitää olla jatkoyhteyksiä kaikkialle kaupunkiin.

3) Älä luota nykyaikaan. Vaikka eletään aikakautta, jolloin ruokaostokset on mahdollista tilata kotiin ja mobiilisovellukset toimivat kunto-ohjaajina, on linja-autossa maksaminen aivan samanlaista kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Edelleenkään siellä ei käy pankkikortti, plussakortti tai lahjakortti. Bussikortti käy, ja sellainen on kaikilla – paitsi minulla. Minä painelen bussipysäkille yleensä huomatakseni, ettei lompakossa ole käteistä. Jos ehtii ajallaan automaatille ja sieltä takaisin bussipysäkille, täytyykin seuraavaksi jännittää sitä, kuinka vastenmielisen katseen bussikuski luo kaksikymppisellä maksavaan satunnaismatkaajaan.

4) Älä muuta toimivaa kaavaa. Vaikka Lahden liikenteessä on tapahtunut paljon muutoksia, yhdestä hyväksi havaitusta kirjoittamattomasta säännöstä ei tingitä: älä istu kenenkään viereen. Näin on aina ollut ja tulee ehkä aina olemaankin. Hyvä, että joistain traditioista sentään pidetään kiinni.

Aina on syytä juhlaan (21.11.2014)

Joulu, uusivuosi, vappu ja juhannus. Loppiainen, pyhäinpäivä ja pääsiäinen. Eikä siinä vielä kaikki. Ei todellakaan. Näiden juhlien lisäksi on olemassa kokonainen liuta mitä erikoisimpia muita juhlia ja teemapäiviä, kuten maailman tuulivoimapäivä, kansainvälinen shakin päivä ja maailman turismipäivä.

Vaikka teemat saattavat tuntua irrallisilta, ovat ne empiirisen tutkimukseni mukaan jaettavissa selvästi tietynlaisiin aihepiireihin. Jätän suosiolla laskuista kaikenlaiset uskonnolliset päivät, koska en uskalla mainita uskontoa näin kevyessä kolumnissa. En myöskään ole listannut suomalaisten merkkihenkilöiden päiviä, koska isänmaan petturina unohdin. Tässä kuitenkin melko kattava lista juhlanaiheista:

1) Sukupuoli. Sukupuoleen liittyy aina kysymys tasa-arvosta. Naistenpäivä kehitettiin, jotta yhteiskunnassa kiinnitettäisiin huomiota naisten epätasa-arvoiseen asemaan. Sitten kai tajuttiin, että jos yksi päivä on naisten, niin kaikki muut päivät ovat miesten. Ja sehän ei ole kovin tasa-arvoista. Siksi kehitettiin myös miestenpäivä, joka laitettiin samalle päivälle kansainvälisen käymäläpäivän kanssa. Ihan varmuuden vuoksi, tasoittamaan naisten kokemaa vääryyttä.

2) Ammattiryhmät. Sairaanhoitajille, kätilöille, palomiehille ja opettajille on omat teemapäivänsä. Muut, ihan oikeata työtä tekevät, juhlivat sitten kunnon työn päivänä.

3) Sairaudet/poikkeavuudet. Näitä muistetaan kaiketi samasta syystä kuin naisia aikoinaan: ne poikkeavat jollakin tavalla tavallisuudesta, mutta se on ihan okei, me ollaan tukena. Esimerkiksi näkövammaisille, kehitysvammaisille, änkyttäjille ja astmaatikoille on omat päivänsä. Niin, ja tietysti vasenkätisille.

4) Kielto- ja käskypäivät. Älä osta mitään -päivä ja älä laihduta -päivä, autoton ja tupakaton päivä ovat niin kutsuttuja kieltopäiviä. Maailman tervehdyspäivän ja kansainvälisen orgasmipäivän voi halutessaan (ja miksipä ei haluaisi) lukea käskypäiviksi. Kielto- ja käskypäivät ovat nykyajan trendi, joihin odotan tulevina vuosina erityisesti Päivi Räsäsen panosta.

5) Mitä pirua (tai jokin vahvempi ilmaus, jota ei tässä yhteydessä tohdi käyttää) -päivät. Näihin lukeutuu esimerkiksi sellaiset päivät kuin kansainvälinen kananmunan päivä ja pyyhepäivä. Valitettavasti en osaa kertoa näistä sen enempää. Näiden päivien edessä jää jotenkin täysin sanattomaksi.

Kirjallisuus ja kirjojen sisällöt kiinnostavat lukijoita kirjastojen kirjallisuuspiireissä. Launeen, Liipolan ja Renkomäen kirjastoissa istahdetaan keskimäärin kerran kuukaudessa vaihtamaan mielipiteitä ennalta sovitusta kirjasta. Liipolan nykyisen, väliaikaisen kirjaston tilat ovat ahtaat, ja sieltä venäjänkielisen kirjallisuuden ystävät ovat siirtäneet uutta kirjastotilaa odotellessa kirjallisuuspiirin Multi-Cultin tiloihin, missä he keskustelevat omalla äidinkielellään luetuista kirjoista.

Launeen kirjaston lukupiiriläiset kokoontuvat kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona kertomaan lukemastaan. Kirjat lukijoille on varannut vastaava kirjastonhoitaja Jenni Laine. Tammikuun kirja oli nastolalaisen kirjailija Timo Sandbergin Mustamäki. Se innoitti lukijoita muistelemaan Lahden Reunanpalstan ja vanhan Paavolan puutaloaluetta, minkä kaupungin päättäjät päästivät lähes kokonaan rapistumaan viime vuosisadalla. Samalla mietittiin, miten paljon kirjailija oli kahlannut 1900-luvun alkuvuosien historiaa ja oliko hän mahdollisesti ennättänyt jopa haastatella nyt jo manan majoille menneitä Reunanpalstan mökkiläisten jälkeläisiä. Kirjan kuvaus oli elävää.

Ensi viikon kirjailija on jo edesmennyt yhdysvaltalaiskirjailija Richard Yetes ja hänen 1961 ilmestynyt esikoisromaaninsa Revolutionary Road. Maaliskuussa siirrytään ruotsalaisen Kerstin Ekmanin Herran armo-teoksen myötä lukemaan Svea-mamman vahvoista naisista kertovaan historialliseen romaaniin. Huhtikuussa on vuorossa myös pohjoisruotsalaisen Torgny Lidgrenin ruokakulttuurista kertova Pylssy, ja kevään viimeinen lukuelämys on Sirpa Kähkösen Hietalehto.

Renkomäen kirjastosta informaatikko Maiju Haapaniemi kertoi, että siellä tammikuun viimeisenä tiistaina pohdittiin yhdysvaltalaisen kirjailija Barbara Kingsolverin teosta Myrkkypuun siemen ja helmikuussa on vuorossa Johanna Sinisalon fantasiakirjaa Enkelten verta, missä maailma ei ole enää nykyisellään, mehiläisetkin ovat kadonneet. Renkomäkeläiset ovat valinneet Haapaniemen mukaan luettavakseen kirjan, jonka sisältö on ”oman mukavuusalueen” ulkopuolelta.

Renkomäen koulun viidesluokkalaiset ovat myös mukana kirjaston omassa lukupiirissään joka kuudes viikko. Siellä on käsitelty Saku Heinäsen nuorten kirjaa Zaida ja lumienkeli sekä Tomi Kontion Iskusanat. Viimemainitun kirjan tapahtumia esitetään lukupiirissä oppilaitten voimin tapahtumia.

Torstaina 29.1. täytti Liipolan kirjaston venäjänkielinen kirjallisuuspiiri Kirjan tunti viisi vuotta. Liipolan Onni -monitoimitalon rakentamisvuosina kirjakerho on kokoontunut monikulttuurikeskus Multi-Cultin tiloissa, mutta juhlallinen kirjallisuusilta vietetään Lahden pääkirjaston uudistuneessa monitoimitilassa, kertoi kirjastovirkailijaElena Olkkonen Liipolan kirjastosta. Kirjan tunti-iltoja järjestetään muutama vuodessa.

Tämän talven aikana kirjan illoissa käsitellään venäjäksi käännetyistä kirjoista esimerkiksi seuraavia teoksia: Donna Tartt: Štšegol (Tikli); Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä; Paolo Coelho: Adjulter (Uskottomuus); Viktor Pelevin: Ljubov’ k trjom tsukerbrinam (Rakkaus kolmeen tsukerbriniin) ja Diana Menšova: Jesli by tebja ne bylo (Jos sinua ei olisi olemassa). 
Iltaan aina kuuluu myös lahtelaisten luovan kirjoittamisen harrastajien proosaa ja runoutta. Tilaisuuksiin saapuu keskimäärin 15 – 20 osallistujaa.
Marja-Liisa Niuranen

Lähes viisikymmentä miestä oli aloittamassa Launeen seurakunnan miestenpiirin kevätkautta kirkolla.
Miestenpiirin kokoukset avaa alkusanoilla Jorma Matikainen, niin tälläkin kertaa. Alkusanoissa hän käsitteli tällä kerralla ystävyyden teemaa. Se ei ole pieni asia, yhteisöllisyyden kautta ja avulla me saamme paljon sellaista joka kantaa arjessa, silloinkin kun moni muu on jättänyt. Hengellisen ravinnon suhteen olemme samalla tavalla riippuvaisia kuin fyysisen ravinnon suhteenkin. Tarvitsemme ravintoa jatkuvasti, emme tule toimeen sillä mitä saimme viime viikolla, viime vuonna tai joskus aiemmin. Tämä riippuvuutemme kuljettaa myös miehet kokoontumaan Sanan ja ystävyyden yhteyteen. Joka toinen maanantai on Launeen kirkolla miestenpiirin-ilta klo 18-20.

Miestenpiirillä on kummilapsi Kolumbiassa, häntä avustetaan kuukausittain rahasummalla, joka mahdollistaa mm. koulutuksen. Veijo Vierumäki luki kirjeen, jossa kummilapsi kertoi tapahtumistaan ja kouluasioistaan. Kivoja terveisiä saimme kuulla kaukaa ja tuntemattomasta.
Maanantai kokoontumisten lisäksi miehet tekevät erilaisia käytännön puuhia esimerkiksi linnunpönttöjä, puutalkoita ja rakennustöitä. Jumalanpalveluksissa miehet toimivat messuavustajina. Uutena toimintana alkaa Karaoke-Kahvila, se on yhteistyötä seurakunnan aikuistyön kanssa.

Kevätkauden aloituspäivä oli Heikin nimipäivä, paikalla oli peräti kolme Heikkiä. Komea kahvipöytä oli katettuna. Kirkkoherra Heikki Pelkonen opetti Raamatun henkilöistä, tutustutti kuulijat tuntemaan; apostolit, Jeesuksen opetuslapset ja evankeliumien kirjoittajat nimiltä. Vahva virrenveisuu on miestenpiirin yksi tunnus, siihen pääsee helposti mukaan. Kirkkoherra avasi illan oman osuutensa herkällä laululla ja kitaran soitolla. Hengelliset laulut ja virret avaavat portin, joka mahdollistaa elävän veden virtaamisen, kuten evankeliumin julistamisesta joskus sanotaan.

Yllätysvieras tuli iltaan. Illan yllätyksenä oli huuliharpunsoiton 3-kertainen Euroopan-mestari ja MM-kakkonen Aimo Mantere, joka musisoi huuliharpulla,  Heikki -papin kompatessa kitaralla. Mestarilla oli salkullinen huuliharppuja, joista hän valitsi kappaleisiin sopivimman soittopelin.

Seuraavalla kerralla, 2.2. on miestenpiirin vieraana esikoislestadiolaiset ry:n edustaja Raimo Airamo. Esikoislestadiolaiset pitävät kokouksia Tapparakadulla, aidan toisella puolella. Miestenpiiriläiset haluaa tutustua herätysliikkeisiin ja vierailijat aloittaa lähinaapuri. Viime aikoina on sanomalehtien otsikoissa ollut sakramentti kysymykset esikoislestadiolaisten suhteen. Saamme varmaankin kuulla tämän hetken tilanteesta. Airamo on Rauhan Side – lehden päätoimittaja, lehti on esikoislestadiolaisten oma julkaisu.

RS

Olen aina pitänyt itseäni äijänä. En nyt sentään ihan samassa mittakaavassa kuin Jone Nikula tai Jouni Hynynen, mutta kuitenkin. Äijät tykkäävät lätkästä, kaljasta ja kaikenlaisesta ryskeestä mihin kuuluu esimerkiksi kovaääninen Rock-musiikki. Mikään taiteeseen tai korkeakulttuuriin viittaava ei kiinnosta. Eikä saa kiinnostaa. Äijien kunnioitusta ei voiteta kertomalla ooppera- tai baletti-kokemuksista.

No, joskus pitää tehdä sellaistakin, mitä ei normaalisti tekisi. Tämän vuoksi päätin heittäytyä rohkeasti mukavuusalueeni ulkopuolelle ja hommasin liput balettiin. Tosin tähän tarvittiin paremman puoliskoni ”henkinen tuki”. Tuskinpa olisin ihan yksikseni balettiin lähtenyt. Kyseessä oli Sibelius-talon lavalla maanantaina esitetty Joutsenlampi-baletti, jonka esittäjänä toimi Pietarilainen St.Petersburg Festival Ballet. Sen mainoslause kuuluu: ”St Petersburg Festival Ballet tunnetaan yhtenä parhaista venäläisen klassisen baletin seurueista, jonka herkkään eleganssiin antaa oman lisänsä modernimpi tuulahdus”. Tietojeni mukaan, joita netistä kaivoin, Venäjä on yksi baletin emämaista, joten nähtävästi nyt olisi mahdollisuus nähdä korkeatasoista balettia Lahdessa. Siispä hieman parempaa päälle ja Sibbe-talolle mars!

Sali täyttyi pikkuhiljaa ja valot pimenivät. Sitten kajahtivat ämyreistä ilmoille Tsaikovskin ensi sävelet. Harmi sinänsä, että musiikki tuli ämyreistä, sillä liveorkesterin soittamana musiikki olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa, mutta samalla produktion ja samalla myös lipun hinta olisi varmasti ollut eri luokkaa. Nyt CD:ltä soitetusta musiikista jäin kaipaamaan ainakin lisää alakertaa eli botnea. Musiikillisestihan teos on todella upea ja varmasti moni muukin ”äijä” tunnistaa Joutsenlampi-teeman, onhan siitä tehty jopa rautalankakitara-versioitakin.

Lavastus ja valaistus oli upea, jotenkin satumainen, mutta kohtalaisen simppeli, sillä pääosassa olivat tanssijat. Ensimmäisen tanssijan astellessa lavalle, ajatukseni valtasi tieto siitä, että tuollaisiin balettihousuihin ei meikäläisen vartaloa kannattaisi verhota. Ei näyttäisi kovinkaan hyvältä. Kun tästä ajatuksesta pääsin eroon, sujuikin loppu kuin itsestään. Aluksi ihmettelin missä välissä saa aplodeerata, mutta muita seuraamalla siitäkin selvittiin.

Tanssijat olivat todella upeita, varsinkin pääosan esittäjä ja ykköstanssija Margarita Zhuchina oli taidollisesti muita päätä pidempi ja etevämpi. Erittäin vakuuttava esiintyjä ja heittäytyminen dramaattiseen rooliin oli täydellinen, vaikken baletista oikeastaan mitään edes ymmärrä. Miespääosan esittäjä jäi hieman varjoon, vaikka ammattimies vaikutti kyseessä olevankin. Sen verran hallitseva ja dramaattinen Zhuchinan esittämä Odette todellakin oli.

Itse tarina on simppeli, joten jopa tälläinen ensikertalainen ymmärsi pääosin mitä kulloinkin näyttämöllä tapahtuu, vaikkei sanaakaan vaihdettu. Ehkä asiassa auttoi loistava elokuva ”Black Swan” muutaman vuoden takaa, sekä wikipediasta etukäteen kurkittu juoni. Kyseessä on perus satu. Tarina kertoo prinssi Siegfriedistä sekä ilkeän velhon Rothbartin, joutseniksi taikomista neitokaisista. Neidot saavat ihmismuotonsa takaisin vain öisin ja taika raukeaa, mikäli joku lupaa rakastaa neitoa ikuisesti. Prinssi rakastuu yhteen joutsenista, Odetteen, joka kertoo tälle taiasta, ja prinssi lupaa pelastaa hänet. Asiat eivät kuitenkaan suju ongelmitta, mutta lopulta kaikki päättyy rakkauden voittoon.

Näytös kesti kaksi tuntia plus 20 minuutin väliajan. Yllätyksekseni aika meni nopeasti, enkä missään vaiheessa ollut pitkästynyt. Ammattitaitoisten tanssijoiden esitystä oli suorastaan nautinto seurata. Kyllä ihmisvartalolla pystyy tekemään kaikkea ihmeellistä tanssin nimissä. Tanssijat olivat olemukseltaan hyvällä tavalla melkoisia ”kuivan kesän oravia”, eläväthän balettitanssijat todella askeettista ja kurinalaista elämää, jopa suuremmissa määrin kuin useimmat huippu-urheilijat.

Mitäpä sitten ”äijälle” jäi baletista käteen? Ihan mukava kokemus, mutta jos ja kun seuraavan kerran löydän itseni baletista, pidän huolen siitä, että paikalla on elävä orkesteri, joka huolehtii musiikista. Silloin nautinto lienee kaksinkertainen? Mediaseksikkäästi sanoen: Itsensä haastaminen mukavuusalueensa ulkopuolelle kannatti tälläkin kertaa ja jälleen kerran sitä ollaan yhtä mielenkiintoista kokemusta rikkaampia.

Pete Salomaa

Loppiaisena 6.1 Launeen kirkossa messun yhteydessä oli vaikuttava hetki, Pasi Kostiaisen ja vaimonsa Soilen matkaansiunaaminen vapaaehtoistyöhön Israeliin. Tosin matkaanlähtö tapahtuu vasta helmikuun 28 päivänä. Runsas kuukausi on aikaa valmistautua. Tehtävä on näillä näkyminen kolmen kuukauden mittainen eli toukokuun lopulla on paluu takaisin Suomeen. Matkan järjestäjänä on Suomen Lähetysseura.

Toimintakohde on lähetysseuran Shalhevetjah-keskus Jerusalemissa. Levottomuuksien ja ristiriitojen täyttämässä maassa ihmiset tarvitsevat rauhallisen ja turvallisen paikan tulla ja kokoontua. Juuri sellainen on lähetysseuran toimintakeskus. Se on avoin kaikille kansallisesta identiteetistä ja uskonnollisesta tai etnisestä taustasta riippumatta. Keskus tarjoaa kokoontumispaikan kahdeksalle erikieliselle seurakunnalle, joilla ei ole omaa kirkkoa. Myös ruotsin- ja suomenkieliset seurakunnat kokoontuvat siellä. Keskuksella tehdään myös diakonia ja perhetyötä, joista vastaa Lähetysseuran yhteistyöjärjestö Machaseh eli Turvapaikka. Meillä Suomessa jotenkin vastaavaa on Turvakotitoiminta.

Pasi Kostiainen on ollut mukana miestenpiirin toiminnassa usean vuoden ajan ja tehnyt vapaaehtoistyötä sen kautta paitsi Lahdessa niin myös ystävyyskaupunki Venäjän Hatsinassa ja Lohjan Vivamossa. Nyt kyseessä oleva toimintakohde miestenpiiriläiselle on paitsi kaukaisin, myös varmasti haasteellisin. Matkaan lähtee kuitenkin varmuudella tehtävänsä osaava pari. Vaimo Soile on koulutukseltaan diakonissa mutta on kouluttautunut niin Tampereen kuin myös Helsingin Yliopistossa sosiaalityöntekijäksi ja koulukuraattoriksi. Mitä siellä tarkkaan ottaen toiminta tulee olemaan, sitä lähtijät eivät vielä tiedä. Jotain työtä rauhan ja sovinnon puolesta. Soile on joskus kauan sitten käynyt Israelissa mutta Pasille matka on ensimmäinen.

Pasi Kostiainen on allekirjoittaneen entinen pelikaveri Lahden Mailaveikoissa 70-luvun alkupuolella, sittemin Suomen mestari Helsingin Punamustissa. Siitä johtuen kysyin, josko hän ottaisi mailan mukaan ja opettaisi kansallispeliämme sikäläisille nuorille. Jotenkin ymmärsin ettei hän uskalla ottaa koska mailalle saattaisi tulla väärinkäyttöä. Miestenpiirin puolesta toivotan Soilelle ja Pasille turvallista ja onnistunutta matkaa.

Heikki Laine

Kalle on erikoistunut nimenomaan kirjoittamaan nuorille ja lastenmielisille. Onneksi raati nyt viimein tajusi, kenelle tämä palkinto olisi jo pitänyt antaa jo hivenen aikaisemmin, sillä ehdolla palkinnonsaajaksi , hän on ollut kolme kertaa.

Nyt se tuli kirjalla ”Säbätalvi”, mutta olisi voitu myöntää jo tyylillisistä ja empaattisista Henkka & Kivimutka
nuorten dekkareista, joita hän on takonut urallaan jo 12.

Kalle on sangen tuottelias ja tasokas ”hengen kohottaja”, joka on kirjoittanut myös kolme Viirupaidat-sarjan teosta sekä kolme aikuisten romaania. Itse olen lukenut hänen tuotannostaan vain ”Vilttiketjumiehen” ja tykästyin tekstiin välittömästi.

Kalle on tarkka ja älykäs kaikenlaisen kasvun niin henkisen kuin muunkin kuvaaja. Hän löytää helposti tekstissään päähenkilöidensä kipupisteitä ja osaa osoittaa myös selviytymiskeinoja ahdingoista.

Kallen teoksista löytyy aina tavalla tai toisella urheilu, mikä ei olekaan ihme, sillä hän kirjoitti vuosia Etlariin urheilutoimittajana. Jo silloin hän oli esseisti ja näki urheilua tavallista rivitoimittajaa laajemmin. Tämän työnhän Etelä- Suomen Sanomat sitten palkitsi potkuilla.

Onneksi Kalle itse ei jäänyt värjöttelemään vilttiketjuun, vaan ponkaisi varsin nopeasti kirjailijan vaativalle uralle ja alkoi ansaitsemaan särvintä pöytään lahjakkaana nuorten kirjailijana.

Kalle on löytänyt oman kohderyhmänsä fiksuista lukevista nuorista ja saanut heiltä myös ansaittua palautetta. Kallen henkilökohtaisesti tuntevana ja häntä arvostavana kirjailijana, jään Omalähiön lukijoiden kanssa odottamaan häneltä nyt entistä enemmän myös ”viihdettä varttuneille!”.

Jussi Melanen