Jatkosodan aikana kesällä 1942 suomalaiset joukot Äänisen ja Laatokan välissä olivat asemasodassa. KirjailijaAimo Ojanen kertoo painotuoreessa kirjassaan Kuujärven kersantti 7.divisonan muutamasta syyskesän viikosta, jolloin suomalaiset vaanivat Neuvostoliiton armeijan partisaaneja. Vihollisen armeijan upseerit nimittivät suomalaisia sissejä bandiitoiksi. Vastapuolet halusivat ottaa molempia sekä tappaa. Painajaiset tästä tulivat sotilaille vasta kotona siviilissä rauhan aikana.
Latvan kylä Iivinäjoen itäpuolella, Kuujärvi ja Syväri muodostavat kersantti Reino Haataisen ja hänen muiden JR 9:n komppanian sotilaitten taistelualueet. Syvärin itäpuolelta NKVD:n neuvostomajuri Ivanov lähetti partisaaniryhmiään tiedustelu ja hävittämistehtäviin rajan Suomen puolelle. Suuria sotatoimia ei Ojanen kirjassaan kuvaa, mutta hän kertoo tarkasti ja elävästi rajan molemmin puolin tapahtuvasta tiedustelusodasta.
Näillä partioretkillä eivät sotilaat säästyneet kuolettavilta luodeilta. Tarkka – ampujat tekivät tehtävänsä molemmin puolin. Vangiksi yritettiin ottaa etenkin upseeritason miehiä. Ivanov tosin menetti enemmän tiedustelutehtävissä olleita miehiään kuin Haataisen kapteeni Vasenius kaukopartiotehtävissä olleita. Eivät venäläiset partisaanit jääneet oveluudessaan suomalaisille toiseksi. Kuvaus partisaanien ”hiljaisesti valtaamasta ” kuorma-autokyydistä on herkullinen.
Laatokan ja Äänisjärven välisellä kannaksella asui myös siviiliväestöä etenkin Latvan kylässä. Yllättäen suomalainen sissipartio törmäsi puolukassa oleviin äitiin kahden lapsensa kanssa, joka ei onnesta käsiään yhteen lyönyt tavatessaan partion. Samoin Kuujärven ja Syvärin alueella asuvat, ja sinne Neuvostoliiton jättämät suomalaisten sukulaiset, karjalaiset, vepsäläiset ja lyydiläiset perheet eivät Ojasen mukaan suomalaisia sotilaita joka paikassa hyväksyneet. Alipäällystö ja rivimiehet kummeksuivat hiljaisissa keskusteluissaan korsuissa iltapuhteella; oliko mitään järkeä rajan takaisen alueen valloittamiseen, Suur-Suomen luomisella? Se oli korkeanarvoisen upseeriston haave.
Kuujärven kersantti Haatainen ja hänen kumppaninsa kuten vääpeli Rousku sekä sotamiehet Ahonen ja Salonen ovat arkisissa askareissaan kovin tutun oloisia sotia käyneitten isien kertomuksista. Salonen veistelee pojalleen puuautoa, joku toinen valokuvakehyksiä. Haatainen kaipaa nuorta vaimoaan Liisaa ja miettii, miten tämä ja appivanhemmat saavat Satakunnassa pienellä tilallaan syystyöt tehtyä. Kersanttia ei ole päästetty partiotehtävistä lomalle kuukausiin. Teetä ja korvikettta juodaan korppujen ja vanikan kera. Ryhmänjohtajatkin saattavat saada upseerikorsussa neuvottelujen aikana tilkkasen kahvia, kun sitä oli lähettänyt kapteeni Kontion täti, Lahdesta!
Jos venäläiset upseerit pitävät vodka-pulloa komentotoimistonsa työpöydän lähituntumassa, löytyy kirkasta juomaa myös naapurissa. On vaikea tietää, liioitteleeko Ojanen vihollisen komentajien vodkan käyttöä, mutta kyllä suomalainenkin sotilas esimieheltään viinatilkan saa. Suuria karkeloita ei näillä saada aikaan.
Äänislinnan postikonttori oli tärkeä paikka sotilaille ja lotille. Kirjeet kulkivat kotiin ja ystäville, kotoa tulevat paketit otettiin kiitollisuudella vastaa korsujen hämärässä. Olkitukkainen sotamies Ahonen oli puolestaan innokas Työmies-tupakka-askien ostaja kavereilleen, kun piti partiomatkalle lähteä. Ei se tupakka-aski miestä kiinnostanut vaan vaaleakutrinen Anna , nuori lotta!
Lahden apulaispoliisipäällikkö evp. Aimo Ojasen kirja on elävää historiaa 70 vuoden takaa. Sotilaitten kulkeminen partiotehtävissä partisaaneja vaanien on todellista kuvausta asemasodan tapahtumista divisioonien( asemapaikat lännestä itään) 5, 17, 11 ja 7 töistä ja tehtävistä, kaiketi sodassa olleitten miesten muisteluista ylöskirjoitettuja. Ojasen kieli on selkeää, ilman suuria korulauseita. Kirjailija on kehittynyt kielellisesti sitten ensimmäisten julkaisujen. Kirjan painopaikka on N-Paino Lahti 2012 ja kansikuva on Ulrika Syrjävaaran.
Marja-Liisa Niuranen