Olen aina pitänyt itseäni äijänä. En nyt sentään ihan samassa mittakaavassa kuin Jone Nikula tai Jouni Hynynen, mutta kuitenkin. Äijät tykkäävät lätkästä, kaljasta ja kaikenlaisesta ryskeestä mihin kuuluu esimerkiksi kovaääninen Rock-musiikki. Mikään taiteeseen tai korkeakulttuuriin viittaava ei kiinnosta. Eikä saa kiinnostaa. Äijien kunnioitusta ei voiteta kertomalla ooppera- tai baletti-kokemuksista.
No, joskus pitää tehdä sellaistakin, mitä ei normaalisti tekisi. Tämän vuoksi päätin heittäytyä rohkeasti mukavuusalueeni ulkopuolelle ja hommasin liput balettiin. Tosin tähän tarvittiin paremman puoliskoni ”henkinen tuki”. Tuskinpa olisin ihan yksikseni balettiin lähtenyt. Kyseessä oli Sibelius-talon lavalla maanantaina esitetty Joutsenlampi-baletti, jonka esittäjänä toimi Pietarilainen St.Petersburg Festival Ballet. Sen mainoslause kuuluu: ”St Petersburg Festival Ballet tunnetaan yhtenä parhaista venäläisen klassisen baletin seurueista, jonka herkkään eleganssiin antaa oman lisänsä modernimpi tuulahdus”. Tietojeni mukaan, joita netistä kaivoin, Venäjä on yksi baletin emämaista, joten nähtävästi nyt olisi mahdollisuus nähdä korkeatasoista balettia Lahdessa. Siispä hieman parempaa päälle ja Sibbe-talolle mars!
Sali täyttyi pikkuhiljaa ja valot pimenivät. Sitten kajahtivat ämyreistä ilmoille Tsaikovskin ensi sävelet. Harmi sinänsä, että musiikki tuli ämyreistä, sillä liveorkesterin soittamana musiikki olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa, mutta samalla produktion ja samalla myös lipun hinta olisi varmasti ollut eri luokkaa. Nyt CD:ltä soitetusta musiikista jäin kaipaamaan ainakin lisää alakertaa eli botnea. Musiikillisestihan teos on todella upea ja varmasti moni muukin ”äijä” tunnistaa Joutsenlampi-teeman, onhan siitä tehty jopa rautalankakitara-versioitakin.
Lavastus ja valaistus oli upea, jotenkin satumainen, mutta kohtalaisen simppeli, sillä pääosassa olivat tanssijat. Ensimmäisen tanssijan astellessa lavalle, ajatukseni valtasi tieto siitä, että tuollaisiin balettihousuihin ei meikäläisen vartaloa kannattaisi verhota. Ei näyttäisi kovinkaan hyvältä. Kun tästä ajatuksesta pääsin eroon, sujuikin loppu kuin itsestään. Aluksi ihmettelin missä välissä saa aplodeerata, mutta muita seuraamalla siitäkin selvittiin.
Tanssijat olivat todella upeita, varsinkin pääosan esittäjä ja ykköstanssija Margarita Zhuchina oli taidollisesti muita päätä pidempi ja etevämpi. Erittäin vakuuttava esiintyjä ja heittäytyminen dramaattiseen rooliin oli täydellinen, vaikken baletista oikeastaan mitään edes ymmärrä. Miespääosan esittäjä jäi hieman varjoon, vaikka ammattimies vaikutti kyseessä olevankin. Sen verran hallitseva ja dramaattinen Zhuchinan esittämä Odette todellakin oli.
Itse tarina on simppeli, joten jopa tälläinen ensikertalainen ymmärsi pääosin mitä kulloinkin näyttämöllä tapahtuu, vaikkei sanaakaan vaihdettu. Ehkä asiassa auttoi loistava elokuva ”Black Swan” muutaman vuoden takaa, sekä wikipediasta etukäteen kurkittu juoni. Kyseessä on perus satu. Tarina kertoo prinssi Siegfriedistä sekä ilkeän velhon Rothbartin, joutseniksi taikomista neitokaisista. Neidot saavat ihmismuotonsa takaisin vain öisin ja taika raukeaa, mikäli joku lupaa rakastaa neitoa ikuisesti. Prinssi rakastuu yhteen joutsenista, Odetteen, joka kertoo tälle taiasta, ja prinssi lupaa pelastaa hänet. Asiat eivät kuitenkaan suju ongelmitta, mutta lopulta kaikki päättyy rakkauden voittoon.
Näytös kesti kaksi tuntia plus 20 minuutin väliajan. Yllätyksekseni aika meni nopeasti, enkä missään vaiheessa ollut pitkästynyt. Ammattitaitoisten tanssijoiden esitystä oli suorastaan nautinto seurata. Kyllä ihmisvartalolla pystyy tekemään kaikkea ihmeellistä tanssin nimissä. Tanssijat olivat olemukseltaan hyvällä tavalla melkoisia ”kuivan kesän oravia”, eläväthän balettitanssijat todella askeettista ja kurinalaista elämää, jopa suuremmissa määrin kuin useimmat huippu-urheilijat.
Mitäpä sitten ”äijälle” jäi baletista käteen? Ihan mukava kokemus, mutta jos ja kun seuraavan kerran löydän itseni baletista, pidän huolen siitä, että paikalla on elävä orkesteri, joka huolehtii musiikista. Silloin nautinto lienee kaksinkertainen? Mediaseksikkäästi sanoen: Itsensä haastaminen mukavuusalueensa ulkopuolelle kannatti tälläkin kertaa ja jälleen kerran sitä ollaan yhtä mielenkiintoista kokemusta rikkaampia.
Pete Salomaa