Teatteri Vanha Jukon päätös ottaa uudestaan ensi-iltaan Kahdeksan surmanluotia on todella hyvä päätös. Aihe on edelleenkin ajankohtainen ja kipeä rakkaassa suomenmaassamme. Mikko Niskasen elokuvan tapahtumat on siirretty Lahteen ja nykyaikaan, toisaalta voisi kyseessä olla mikä tahansa kaupunki Suomessa. Kahden lapsen isä, työtön roskakuski Pasi asuu Lahden Asemantaustassa. Ei mene hyvin, ei. Tytär pakenee menneisyyteen, poika internetiin. Vaimo on yksinäinen muuten vaan. Pasi juo viinaa – kovat piipussa.
Juha Luukkosen ohjaama näytelmä ei huumorilla herkuttele, vaan lataa täyslaidallisen suomalaista karua todellisuutta ja angstia katsojan silmille. Näytelmä on täynnä väkivaltaa, ryyppäämistä ja murhetta. Vain hetkittäin näytelmässä pilkahtaa toivonkipinä paremmasta, mutta samassa hetkessä se viedään jo pois käsien ulottuvilta. Työttömyyden, alkoholin ja väkivallan pyhä kolminaisuus vie edelleen meitä suomalaista 6 – 0.
Ohjaaja Luukkonen käyttää näytelmässä hyväkseen paljon videotekniikkaa. Tiiliseinälle heijastetut tapahtumat vievät näyttelijät milloin katsomon alle, teatterin eteiseen tai jopa Vesijärvenkadulle. Hyvä idea, jolla saadaan Jukon pientä lavaa laajennettua ikäänkuin isommaksi näyttämöksi.
Videoilta katsojat näkevät myös väkivallanuhrien hakattuja kasvoja tai pääministeri Vanhasen kouluenglannilla selostamassa koulusurmia.
Luukkonen on lahjakas ohjaaja, jolla on selkeä näkemys siitä, mihin hän näytelmissään pyrkii. Kristian Smedslienee jonkinlainen esikuva Luukkoselle, mutta vaikka yhtäläisyyksiä onkin, ei se tässä tapauksessa haittaa. Luukkosen sanoma tulee harvinaisen selväksi. Suomessa on Niskasen surmanluotien jälkeen ammuttu suuri määrä surmanluoteja, usein kohdistuen ennalta täysin tuntemattomiin ihmisiin. Pari vuotta sitten näytelmän ensi-illan aikaan otsikoissa oli Sellon ampumistapaus, tänä päivänä puhuttavat perhesurmat. Yhtä kaikki, väkivalta ja alkoholi ovat ikävä osa suomalaista mielenlaatua.
Kahdeksan surmanluotia pitää sisällään muutamia vahvoja kohtauksia, jotka laittavat katsojan ajattelemaan. Esimerkiksi harvoin tulee tuijotettua suoraan kiväärin piippuun tosielämässä tai istuttua huppupäisen aseistetun miehen vieressä, joka katsoo tylysti suoraan silmiin.
Näytelmä on toteutettu vain kahdeksalla näyttelijällä, joten työtä yli kolmituntisessa näytöksessä riittää kaikille yllin kyllin. Hienosti näyttelijät kuitenkin heittäytyvät roolista toiseen, tarinan siitä yhtään kärsimättä. Kaikki näyttelijät suoriutuivat isosta urakastaan erittäin uskottavasti eikä ketään voi tai tarvitse nostaa toisten yli. Sen sijaan monissa musiikkinumeroissa ylitse muiden yltää kaunisääninen Minja Koski, jonka laulua on mukava kuunnella.
Kahdeksan surmanluotia voi aiheuttaa jopa pientä ahdistusta, sillä yli kolme tuntia ryyppäämistä, väkivaltaa, tappoja ja murhia voi olla liikaa joillekin herkille ihmisille. Jos näytelmästä on haettava jotain negatiivistä, niin se on näytelmän kesto. Ehkä pieni tiivistäminen olisi joissain kohdissa suotavaa, sillä Jukon vanhoissa tuoleissa yli kolme tuntia alkaa tuntumaan perskannikoissa. Toisaalta, jos sanottavaa on paljon, niin sanottavahan se on.
Kaiken kaikkiaan kovan luokan suoritus teatteri Vanha Jukolta.
Petri Salomaa