Tutkijat ovat löytäneet nuoria ja lapsia, tyttöjä ja poikia, joilla ei ole yhtään ystävää ei perheessä eikä kaveripiirissä. Tätä yksinäisyyttä todistaa Anna Krogeruksen näytelmä Rakkaudesta minuun Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämön syyskuun toinen ensi-ilta. Kuvitteellinen, hyvin toimeentuleva Jalovaaran perhe hakee toisistaan jotain, mitä ei itse pysty antamaan. Kymmenvuotiaan Sylvian unelmana on oma koira, mutta äiti leikittää tytöllä yhteishetkenä kolmivuotiaan sormileikkejä. Isä osaa pelata tyttärensä kanssa ainoastaan Afrikan tähteä.
Krogerus on saanut näytelmästä Kritiikin kannukset-tunnustuspalkinnon ja se on käännetty viidelle kielelle. Ensi-ilta oli Suomen kansallisteatterin Omapohjassa 2006. Mustan huumorin sävyttämälle näytelmälle voi sekä itkeä että nauraa katsomossa. Koskettavin on esimurrosikäisen tytön rooli. Näitä tyttöjä ja poikia meidän hyvinvointi-yhteiskunnastamme löytyy. Lahden esityksen on ohjannut Samuli Reunanen.
Eero-näyttämön lavastus on niukka, nykyaikaisen keittiösaarekkeen ympärille keskittyvät Jalovaaran perheen hyvät ja huonot hetket. Omaa rooliaan näyttelee perheen iso jääkaappi! Pehmeyttä näyttämön taustalle antaa Sylvian huone pehmoleluineen ja vaaleanpunaisine hörselöverhoineen, joka Jouni Nykoppin valosuunnittelulla häivytetään välillä pois. Lavastus ja pukusuunnittelu ovat Aili Ojasalon. Puvustus on rentoa nykyaikaa. Äänisuunnittelija Tatu Virtamo voisi paikoin hieman hillitä voluumeja. Katsojat istuvat Eeron katsomossa, ei Juhanin.
Kumpikaan vanhemmista ei tajua, että Sylvia (Ritva Sorvali) on kasvamassa murrosikäiseksi tytöksi. Sylvia, mitä nimeä tyttö inhoaa, on saanut nimensä kirjailija Sylvia Plathin mukaan. Hän on vähän pyöreä ja kömpelö, ilman ikäisiään ystäviä, koulukiusattu, pakopaikkana oman huoneen lukittava vaatekaappi! Sorvali rakentaa Sylviasta perheen keskipisteen, joka omalla lapsenomaisella tavalla yrittää huolehtia varsinkin äidin hyvinvoinnista, mutta kuka välittää tytöstä itsestään?
Perheen äidin, sisustussuunnittelija Tean (Anna Pitkämäki) viinipullot vain laatikoissa kolisevat, kun rouva saa tarmonpuuskan päättäessään laittaa kodin uusiksi. Kaipuu aviomiehen syliin on näyttävä, toivoton. Pitkämäki tekee roolin, mikä kertoo, että tämä sisustussuunnittelija ei taida elämän tässä vaiheessa pystyä suunnittelemaan ei omaa elämäänsä eikä naapurin kotia.
Eloa elämään tuo hetkeksi yläkertaan muuttanut pariskunta, kun Itämeren suojelulle pyhittäytynyt tutkija Saana Mikkonen (Ella Mettänen) tulee esittäytymään, ja hänen mukanaan mäyräkoira Pentti! Mettälän luonnonsuojelija on omassa ideologiassaan vahva, mutta elämässään yhtä sisäänpäin katsova, kuin muutkin Krogeruksen kirjoittamat roolihenkilöt.
Perheen isä, TV-psykiatri Lauri Jalovaara (Tapani Kalliomäki) on ylienerginen mies, joka ei oikein löydä itseään perheessään. Kalliomäki teki sisääntulonsa ehkä liiankin rennosti, teemalla, hei täältä ikinuori iskä tulee! Huolehtivainen hän kyllä on, mutta rakkaus vaimoon on entisen talven lumia. Narsismi on aikuisten luonteenomainen piirre. Kun tytärtä ei alakoululaisten bileitten jälkeen kotoa näy ja naapurin koirakin on kadoksissa, löytyy vanhemmista vireyttä kummasti toistensa syyttelyyn.
Kaupunginteatterin Eerolle on vuosien mittaan tehty näytelmiä, jotka raapaisevat ihmispintaa syvemmälle, niin myös Krogeruksen ja Reunasen Rakkaudesta minuun.
Marja-Liisa Niuranen