KUVA: Liipolan kirjaston eläkkeellä oleva kirjastonhoitaja Eila Jokinen kirjoitti evakkokokemuksensa jälkipolville. Lapsuuden muuttomatkat -kirja ilmestyi marraskuun lopussa.
Ex-kirjastonhoitaja Eila Jokiselta ilmestyi Lapsuuden muuttomatkat -kirja, joka käsittelee hänen evakkomatkaansa, joka alkoi Viipurista joulukuussa 1939. Jokinen oli neljävuotias pikkutyttö, kun talvisota alkoi.
– Tässä kirjassa havainnoin maailmaa pikku-Eilan silmin, joka joutui pakenemaan sotaan omasta kodistaan Viipurista. Kirja on samalla kasvutarina ja se päättyy vuoteen 1954.
Jokisen isä taisteli pioneerijoukoissa talvisodassa ja äiti sekä tytär pakenivat sotaa Viipurista joulun alla vuonna 1939.
– Viipuria pommitettiin runsaasti jo sodan ensimmäisenä päivänä. Asuimme Soimakadulla aivan Kannaksenkadun vieressä.
Pommitusten ajaksi ihmiset pakenivat läheiseen Sergejeffin oluttehtaan väestösuojaan.
– Muistan vieläkin, miten ahdistavalta ensimmäinen sotapäivä tuntui pikkutytön silmin. En tajunnut, kuinka pitkään olimme pommisuojassa ilmahyökkäykseltä suojassa.
– Ensimmäisten pommitusten jälkeen lasia sekä tiiliä oli todella paljon aivan kotini viereisillä kaduilla.
Oluttehtaan viereen oli myös pudonnut pommi, joka oli jäänyt suutariksi.
Sotaa pakoon Nuijamaalle
Viipurissa aloitettiin evakuointitoimenpiteet heti talvisodan ensimmäisenä päivänä, mutta evakkoja oli niin paljon, että kaikkien viipurilaisten evakuoimiseen kului aikaa viikkoja. Myös suurten ihmismäärien kuljetukseen sopivaa autokalustoa oli saatavilla todella niukasti.
Jokisen perheen naiset pääsivät evakkoon vasta muutama päivä ennen joulua vuonna 1939 ja heidät kuljetettiin avolava-autolla Nuijamaalle, jossa Jokiset viettivät vain yhden yön.
– Se matka tuntui pitkältä ja kylmältä. Minulla ei ollut tarpeeksi lämpimiä vaatteita mukana ja vilustuin pahoin tällä evakkomatkalla.
Evakkojuna pysähtyi kaksi kertaa matkalla Nuijamaalle.
– Lentokone jyräsi junan yli ja sitten juostiin lumihankeen mahdollista pommitusta piiloon.
Evakkomatkalta muistoihin on jäänyt myös se, että junan pysähdyspaikoilla Lotat jakoivat kaikille evakoille kauravelliä.
– Se oli maistuvaa ja siihen kauravelliin oli niissä olosuhteissa tyytyminen.
Nuijamaalta Jokisen perheen naiset kuljetettiin Toijalaan, minne myös perheen isä palasi talvisodan päätyttyä.
Toijalassa asuttiin koululla
Teristen koulusta tuli Jokisen ja hänen äitinsä tilapäinen koti siihen asti, kunnes talvisota päättyi.
– Juhlasalin lattialla oli paljon patjoja riveissä. Äidit lapsineen, vanhukset ja yksinäiset ihmiset jakoivat suuren siskonpedin keskenään koululla.
Yhteislaulu oli Toijalan evakkotalven ainoa huvi.
– Äidilläni oli vihko, johon hän oli kerännyt tuttujen ja hieman tuntemattomien laulujen sanoja. Karjalan kunnaat laulettiin joka ilta ainakin kerran.
Jokinen muistelee lämmöllä aikaa Toijalassa, koska siellä pikkutytön oli turvallista kasvaa.
– Kylmäkoskelle muuton jälkeen tapasin Eira Kaalikosken, josta tuli minulle tärkeä lapsuudenajan kaveri.
Isä ei puhunut sodasta mitään
Talvisota päättyi 13.3.1940, mutta Eila Jokisen isä palasi talvisodasta vasta huhtikuussa.
– Olin kuullut maaliskuun alussa radiosta Miksi leivo lennät Suomeen -laulun ja päättelin tästä, että sota loppuu pian ja näen taas isän.
Toukokuussa Jokisen perhe muutti Kylmäkoskelle, josta perheen sodasta palannut isä sai töitä puuteollisuusyrityksestä. Siellä tapahtui myös onnettomuus, jossa Jokisen isän käsi jäi puristuksiin, kun kone käynnistyi kesken huoltotoimenpiteiden.
– Isän käsi vaurioitui pahoin, eikä siitä tullut enää koskaan sellaista kättä, jolla olisi pystynyt töitä tekemään.
Jokinen kertoo, että isä ei antanut amputoida kättään, vaan se oli koko hänen loppuikänsä niin sanottu näivettynyt raaja.
– Käden vammautuminen oli isälle kova pala purtavaksi.
Sodasta Jokisen isä ei koskaan puhunut mitään, mutta vain yhden kerran juuri ennen jatkosotaa hän totesi, että miesten täytyy olla siellä, minne heitä pyydetään.
– Minun täytyy nyt tehdä vain tällaisia tehdashommia, Jokinen kertoo isänsä sanoneen.
Molemmat vanhemmat olivat katkeria talvisodasta
Lapsen silmin tilanne muuttui, kun alkoi Moskovan välirauha solmittiin maaliskuussa 1940.
– Missään eivät enää jyränneet pommikoneet ja tilanne oli muutenkin levollinen.
Viipurin menetys Neuvostoliitolle oli kova pala vanhemmille ja he katkeroituivat sodan lopputuloksesta.
– Puheissa sain aina kuulla, kuinka oikea koti jäi rajan taakse.
Aikuisena Jokinen on pohtinut usein Moskovan välirauhan aikaa ja todennut, että aikuiset osasivat varautua tulevaan jatkosotaan.
– Jo vuoden 1941 alussa oli havaittavissa asioita, että sota alkaa uudelleen jossain vaiheessa. Ryssä oli huono naapuri, eikä sitä voinut edes ystävänä pitää.
Petri Görman
INFO:
Lapsuuden muuttomatkat -kirjan julkistamistilaisuus on
Liipolan kirjastopisteellä maanantaina 9.12.2019 klo 16.30-17.