”Pane leipään puolet petäjäistä” opasti Saarijärven Paavo vaimoaan, kun halla oli vienyt naapurin viljan. ”Petäjäinen” oli männyn jälsi- ja nilakerroksesta valmistettua jauhoa, katovuosien hätäravintoa, jota käytettiin leipäjauhon jatkeena. Pettuleipä merkitsi viljasadon menetystä, köyhyyttä, nälkää.
Nykyisin pettujauhoja markkinoidaan terveystuotteena. Ja terveystuotteethan, kuten uskotaan, merkitsevät meille hyvää elämää. Ne ovat yleensä hinnakkaita ja kertovat siten myös käyttäjiensä ainakin kohtuullisen hyvästä toimeentulosta. Niin aika muuttaa käsityksiä ja arvostuksia.
Pula-aikoina, mm. viime sotiemme aikaan, leipä merkitsi perusravintoa. Lihasta, maidosta, voista oli pulaa, mutta leipää sentään saatiin. Ei tarvittu pettujauhoja. Kaikkeen oli oltava elintarvikekortit, mutta vielä sotien jälkeenkin vanhempieni ikäluokka – aikuisina sodan kestänyt – muisti mainita erityisesti leipäkorttien tärkeyden.
Leipäjonot kauppojen edessä olivat tavallinen näky. Niissä jonottivat niin naiset kuin lapset. Muistan, miten minäkin äidin takin helmasta kiinni pitäen seisoin lappeenrantalaisten kauppojen ovilla aamuvarhaisesta. Kylmä oli ja palelsi. Sana oli kulkenut, että liikkeeseen olisi ehkä tulossa joko leipää taikka jauhoja. Jonottajia riitti, myytävää sen sijaan ei aina riittänyt kaikille tarvitsijoille. Ilman jääneitten kiukku purkautui äänekkäänä motkotuksena.
Uusi Suomi uutisoi 7.4. -11, että kirkon diakonia-avun leipäjonoista haki viime vuonna, Kirkon tiedotuskeskuksen mukaan, ruokaa 666 000 ihmistä. Avustuksen hakijoitten määrä on viime vuosina ollut nousussa. Ruoka-apua antavat myös Pelastusarmeija, erilaiset työttömien järjestöt jne. Eniten näkyvyyttä on saanut Lahja ja Veikko Hurstin Laupeudentyö ry. Ja mistä nämä jonot kertovat? Työttömyydestä, köyhyydestä, syrjäytyneisyydestä tässä maassa, jota hyvinvointivaltioksi mainitaan.
Muutama päivä sitten etsiskelin suuren marketin leipähyllyiltä ihan tavallista ruisleipää. Tiedättehän sen perinteisen pyöreän reikäleivän. Tällä kertaa sitä ei meinannut löytyä ihan ensi silmäyksellä. Jouduin kuljeskelemaan tovin ennen kuin löysin haluamani. Etsiskellessäni aloin katsella kaupan leipätarjontaa ihan uusin silmin. Sekaleipää monelta eri leipomolta, tummia ruisleipiä samoin, Oli sen seitsemää lajia seka- ja vehnäleipää, oli ranskanleipiä ja monenlaisilla siemenillä höystettyjä tuotteita. Gluteenitonta ja kolesterolitonta, hiivatonta ja hiivalla nostatettua. Leipiä loputtomiin.
Mitähän pitäisi Saarijärven Paavo tästä, jos olisi näkemässä? Mitä mahtavat ajatella ne, jotka elivät sota-ajan leipäkorttiajan kulkiessaan nyt tämän kaiken yltäkylläisyyden keskellä? Muistavatko he puutteen? Tai ehkä ei huonoja aikoja haluta muistaa tai leipäjonojen olemassa oloa myöntää, kun
meillä on kaikkea ja vähän ylikin. Runsas tarjonta koetaan luonnollisena. Eri asia on, miten tarpeellista on pitää myynnissä vaikkapa neljää sorttia ranskanleipää.
Samanlaisista aineista ne on tehty, vedestä tai vesimaidosta, ripposesta suolaa, hiivaa ja jauhoja. Ainoa ero on leipomon nimi muovipussin kyljessä. Maallikon järki sanoo, että leipomotkin voisivat erikoistua. Mutta se ei kai käy kilpailuyhteiskunnassa.
Mihin joutuvat kaikki nuo leivät sitten kun niitä ei ole saatu myytyä edes oranssien päivien jälkeen. Roskalaatikon kautta kaatopaikalleko? Ajatus tällaisesta hyvinvoinnista ja ruoan väärin käytöstä saa minut voimaan pahoin. Jossain mättää. Ja rajusti.
Eila Jokinen