Teatterinjohtaja Maarit Pyökäri ja koreografi, ent. Suomen kansallisbaletin johtaja Jorma Uotinen ovat tehneet hedelmällistä yhteistyötä ohjatessaan Cabaret-musikaalin Lahden kaupunginteatterin suurelle näyttämölle. Uotinen on tehnyt koreografian ja sen ohjauksen sekä toimii juonta kuljettavana Seremoniamestarina.
Cabaret – musikaalin esikuvat löytyvät historian lehtien mukaan Pariisista 1800 luvun alkuvuosikymmeniltä. Kaupunginteatterin Cabaree koostuu tansseista, lauluista ja purevasta poliittisesta satiirista ensimmäisen maailmansodan jälkeisen ajan Saksassa.
Juonen kulkuun sisältyy raadollinen, historiallinen, saksalaisen yhteiskunnan siirtyminen hitlerismiin. Musikaali perustuu 1939 julkaistuun Christopher Isherwoodin romaaniin Jäähyväiset Berliinille. Kuusikymmentä vuotta sitten John van Druten kirjoitti siitä näytelmän, Olen kamera, mistä syntyi musikaaliversio Broadwaylle 1966 Joe Masteroffin, John Kanderin ja Fred Ebbin yhteistyönä. Esityksen suomennos on Esko Elstelän ja laulujen sanat Jukka Virtasen.
1920-luvun iloiseen Berliiniin saapuu ahdasmielisestä Englannista maailmanluokan kirjailijaksi aikova Glifford Bradshaw (Jussi Puhakka), Neiti Schneiderin (Ritva Sorvali), täysihoitolaan. Ennen sinne päätymistä nuori kirjailija oli jo joutunut tahtomaattaan salakuljettamaan liikemies Ernst Ludwigin (Ari Raiskio), hänen salkkuunsa junassa järjestämän paketin.
Täysihoitolassa kirjailija tapaa Kit-Kat klubin tanssija-laulaja Sally Bowlesin (Maija Rissanen), joka päättää pitää kiinni nuoresta kiltisti ”naapurin pojasta”. Täysihoitolassa tapahtuu paljon muutakin, mutta karismaattisin pari on neiti Schneider ja hedelmäkauppias Herra Schulz (Tapio Aarre – Ahtio). Talossa asuvan Neiti Kostin (Hanna Vahtikarin) huoneen ovella vilske käy kuin tavaratalon pyöröovessa.
Maarit Pyökäri on johtajan tehtävien ohella ennättänyt ohjata viisivuotiskautensa aikana vuosittain esityksiä. Tässä ohjauksessa täsmällisyys ja sanoman pelkistäminen kertoo katsojalle ajan kulun lyhyin kohtauksin. Seremoniamestarin nenän alle ilmestyvät mustat sutiviikset, karsea nauru kuuluu ilottelun keskeltä ja kivenheitto hedelmäkauppaan lasin läpi, Saksan kristalliyö, kertovat hitlerismin etenemisestä kuin väliaikamerkkeinä. Osalle näytelmän katsojista juonen kulku historiallisessa kehyksessä saattaa olla vieras. Upeassa käsiohjelmassa on lyhyt historian oppijakso sekä näytelmän synnystä että pieni osa 1900 luvun Saksan historiaa.
Kari Junnikkalan lavastus näyttämön pyörivällä osiolla sekä Erika Turusen puvustus tuovat katsojalle aidon tunnelman eräästä ajanjaksosta ennen toista maailmasotaa. Harri Pelkosen valosuunnittelu on niukka, valokaaret keskittyvät tapahtumien keskipisteeseen. Käsiohjelman lukeminen kertoo, mikä suuri joukko teatterin henkilökuntaa on ollut mukana luomassa esitystä, jonka palaset ohjaajat ovat sovittaneet kokonaisuudeksi.
Cabaret-musikaalin rooleihin on teatterin omista joukoista löytynyt hyviä laulajia. Musikaali ilman Jari Puhakan johtamaa teatterin orkesteria ja Tuukka Raitalan laulajien valmennusta ei olisi mitään. Jorma Uotinen on ohjannut todella lahjakkaan joukon nuoria tanssijoita revyytytöiksi ja tarjoilijoiksi. Maestron itsensä tanssit ja laulut eivät ole jääneet koreografian suunnittelun ja ohjauksen alle.
Kaupunginteatterin yhteistyö Lahden AMK:n musiikkiteatterilinjan opiskelijoitten kanssa jatkuu Cabaret-musikaalissa positiivisissa merkeissä. Niin Uotisen oma esitys kuin tanssin ja muun liikekielen ohjaus on nautittavaa liikunnallista, provosoivaakin kabaree-teatteria.
Kaupunginteatteri suunniteltiin musiikkiteatteriksi, se linja jatkuu hyvissä merkeissä.
Marja-Liisa Niuranen
Potkaisu instituutioita takalistolle klovenerian keinoin – Jukon muoviukkeli oli ilmestyskirjan satiiria
Lauri Maijalan lopputyö teatterikorkeakoulussa oli varsin monisärmäinen ja kekseliäs parkaisu ihmisyyden puolesta ja lohduton tulevaisuuden kuva latistuvasta moraalistamme, epärehellisyydestämme ja armoton piikki näitä arvoja ylläpitäviä instituutioita kohtaan.
Käsikirjoittaja- ohjaaja Maijala survoo länsimaista elämäntapaamme turpaan kaikilla nykyteatterin keinoilla ja tyylilajeilla. Hänen anarkistinen näkemyksensä parkuu ilkikurisen vulgääristi olemassaolomme tyhjyyttä raivoisan syysmyrskyn tavoin. Sankarit ovat kuolleet, ne on keksittävä uudelleen.
Esitys on täynnä riemastuttavia oivalluksia, räiskyvää ironiaa ja mielikuvituksen leikkiä periaatteella: meidän jälkeemme vedenpaisumus. Maijala ampuu tykistöllä, mutta osumatarkkuus osoittautuu liian laajaksi. Maijala on showhenkinen provosoija, joka tykkää piikitellä lähes kaikkia.
Hän haluaa kertoa ja valistaa meistä turhamaisista ihmisistä ja tulevasta tunneköyhyydestä. Siksi pyörätuolissa istuva sotaveteraani Kahma on oman itsensä alter ego, joka peilaa ainoana tuntevana olentona sekä itseään, että näyttelijä Mikko Virtasta Lahdessa armon vuonna 2055. Jossain vaiheessa tästä härnäävästä, nihilistisestä ja hävyttömästä osoittelusta alkaa tulla itsetarkoitus.
Maijala tuomitsee jopa itsensä teatterin tekijänä lauseella: ”Esitys on turvaseksiä sielun kanssa”.
Aina tarvitaan meitä katsojia, jotka maksavat pääsylippunsa ja ovat valmiita nauramaan kärjekkäälle provosoinnille, vaikka olisivatkin itse sen kohteina. Tie on jossain määrin arveluttava,mutta silti äärimmäisen rohkea.
Kokonaisuutena muoviukkeli on ääreishermonäytelmä, joka pakottaa katsojan maistelemaan kermakakkua, jonka sisällä on kärpässieni. Sen huurussa on kiva leijua ja käkättää raikuvasti kaikelle kaikista; itse mitään kipua tuntematta. Tekstissä on aitoa vetovoimaa, mutta todellista kipeää angstia se ei katsojan sieluun tee. Pikemminkin sielussa on hivenen hämmästynyt tunne.Tässäkö tämä karnevaalihumu nyt oli.
Maijala käyttää ohjauksessaan vastauskonpuhdistaja, jesuiitta Ignatius Loyolan käsitystä ja toimintatapaa :”Tarkoitus pyhittää keinot”. Ruma sana sanotaan niin ku se on, seksiä korostaen pirullisella viekkaudella ja kohdistetulla vainoharhaisuudella. Tärkein yhteinen nimittäjä Maijalan uskaliaassa tunnelatauksessa oli itseironinen huumori, joka piti katsojan tiukasti penkissä tirskumassa. Komeaa kokeilevaa teatteria !
Jukon säkenöivät näyttelijät
Mikko Virtanen ei ole mikään tavallinen Virtanen. Hän piirtää monitahoisen ja ”hirsihuumorilla” kyllästetyn intensiivisen kuvan tulevaisuuden mielikuvaikonina ja tässä läsnä olevana vammaisena, joka katsoo mieletöntä menoamme avoimin silmin. Tarkka viritys!
Hannu Salminen on Jukon monilahjakkuus, joka osaa sipsutella sieluumme tarkoilla mielen liikkeidemme tulkkina. Nopeat ja oivaltavat siirtymät sekä elekielen täydellinen hallinta antavat hänelle karisman. Osa kuin osa, Hannu on maestro.
Kirsi Asikainen bisnesäitinä on kekseliäs, alati sanavalmis hurjimus, joka sivaltelee totuuksia epätotuuksina ja pirskoo löylyä kiukaaseen sen minkä ehtii. Tyylikäs raapaisu!
Jussi Sorjanen pääministerinä piirtää todellisen manipuloivan kansanjohtajan impulsiivisen muotokuvan, joka nostaa Kahvan ulottuvuuksiin viimeisenä sotasankarina. Eläytymisvimma oli aitoa.
Muut näyttelijät Janne Vasama ja Minja Koski antavat täyden panoksensa muskettisotureille oivan osaavasti ja tunnelatauksessa täysin mukanaolevina.
Pidin erityisesti näytelmän musiikkivalinnoista. Ohjaaja oli käyttänyt älykkäästi suomalaisille tuttuja Sua vain yli kaiken rakastan sekä Jo Karjalan kunnailla sävelmiä kontrasteina perheidyllin helvetille näyttämöllä.
Kukkien kastelu periaatteella: pelastakaa maailma oli kliseinen. Onneksi kuitenkin satiirin terävin kärki puhkaisi sydämen.
Juhani Melanen