Eletään 1980-lukua. Toivo (Martti Suosalo) jää työttömäksi. Pirkko-vaimo (Pirjo Lonka) kannustaa miestään tekemään jotain hyödyllistä, joten Toivo menee luovuttamaan verta. Sairaanhoitaja hämmästelee Toivon suonissa virtaavaa, poikkeuksellisen tymäkkää tavaraa.

Suomen hiihtomaajoukkueessa ymmärretään hyvän päälle. Niinpä Suomen hiihtomaajoukkueen päävalmentaja Ilmo (Janne Reinikainen) esittää Toivolle kysymyksen: ”Toivo, oletko sinä isänmaallinen mies?” Ja sitähän Toivo on; isänmaallinen mies.

Eipä aikaakaan, kun Toivo värvätään joukkueen huoltoryhmän salaiseksi aseeksi. Toivosta tulee hiihtäjistä lahjakkaimman, Ainon (Pamela Tola), hyvin läheinen työtoveri. Arkipäiväisessä avioliitossaan kieriskelevä Toivo ihastuu Ainoon ja verisitein ja veriletkuin heidät yhteen liitetäänkin.

Siinä lyhykäisyydessään joulukuun alussa elokuvateattereihin tulleen uuden suomalaisen elokuvan ”Isänmaallinen mies” alkuasetelmat. Arto Halosen ohjaama on elokuva 80-luvun doping-kulttuurista suomalaisessa hiihtourheilussa. Elokuva on fiktionaalinen jatkumo viime vuonna ilmestyneelle Halosen dokumentille ”Sinivalkoinen valhe”, joka paljasti maailmanlaajuisen dopingin käytön hiihdossa 70- luvulta aina näihin päiviin asti.

Halonen on kertonut dokumenttia tehdessään törmänneensä uskomattomiin ja ratkiriemukkaisiin tarinoihin. Hän ei kuitenkaan voinut sisällyttää niitä ”Sinivalkoinen valhe”- dokumenttiinsa. Niinpä Haloselle heräsi ajatus tehdä aiheesta myös komediallisempi fiktiotarina.

Elokuva haluaa tuoda esiin dopingin käyttäjien näkökulman. Tarkoitus on ymmärtää myös dopingin käyttäjiä. Voittajia rakastavat kaikki, luusereita ei kukaan, joten voiton eteen ollaan valmiita tekemään kaikki mahdollinen. Jos käry käy, olet yksin syntipukki, samalla kun samoja kepulikonsteja käyttävät juhlivat kaikkien rakastamina voittajina. Voittoja janoava kansa hyväksyy hiljaisesti dopingin, mutta kiinni ei saa jäädä. Raadollista ja kaksinaamaista, eikö totta?

Isänmaallinen mies vie meidät hirtehishuumoria pursuavalle matkalle 80-luvun huippuhiihdon pariin, jota värittivät dopingin lisäksi myös hiihtojohtajien kännitoilailut sekä tietynlainen ”amatöörien puuhastelu” henki.

Elokuvasta ei tekijöiden mukaan ole tarkoitus tunnistaa todellisia Suomen huippu-urheilijoita tai toimihenkilöitä. Toisaalta mielleyhtymiä muutamiin henkilöihin on vaikea välttää. Eloveena-tyttö Aino on kuin Marjo Matikainen, päävalmentaja Ilmo on ilmetty Immo Kuutsa jne.

Elokuvan näyttelijäkaarti on kovaa luokkaa ja se näkyy myös lopputuloksessa. Hienoja näyttelijäsuorituksia kautta linjan. Hauska yksityiskohta näyttelijäkaartissa on taksikuskia esittävä Ben Johnsson, itsekin dopingista kärähtänyt ex-pikajuoksija.

Elokuva ei ole mikään kuoliaaksinaurattaja, mutta hetkensä sillä kuitenkin on. ”Hissukseen etenevä viihdyttävä suomalainen veijaritarina” voisi kuvata elokuvan tyylilajia ehkä parhaiten ja hyvä niin. Ehkä Suomen kansa ei ole vielä valmis ihan kreisikomediakäsittelyyn asian tiimoilta. Haavat ovat vielä liian avoimet, vatvotaanhan doping-jupakkaa vieläkin oikeudessa.

Petri Salomaa

Launeen seurakunnan jäsenistö koostuu kaikista ikäluokista. Lapsia ja lapsiperheitä alueella on runsaasti. Lapsi- ja perhetyön pastori Riitta Särkiö tuntee alueensa läpikotaisin. Hän on toiminut tehtävässään Lahden Launeen seurakunnassa jo runsaat kaksikymmentä vuotta. Nuoren perheen molemmat puolisot saivat pappisvihkimyksen jälkeen Lahdesta virat. Nykyisin Pekka Särkiö on kenttäpiispa ja tekee työtään välillä eri puolella Suomea, mutta koti on ollut jo kauan Joutjärven kirkon vieressä.

Siellä joulupäivänä Riitta Särkiö ottaa vastaan oman perhekunnan halaukset 50-vuotissyntymäpäivänsä merkeissä. Hän on käyttänyt juhlapäivän leivonnaisiin oman kanalan munia ja paistanut ne Särkiöitten Pappilan leivinuunissa muitten jouluruokien ohella. Siellä ovat paistuneet myös ruisleivät, jotka on nostatettu lapsuuden kodista Halikosta äidin perintönä tuodulla taikinajuurella. Leivinuuni lämpiää lähes viikoittain leivintuvassa, ei ainoastaan jouluisen juhlapäivän kunniaksi.

Launeen seurakunnan lapsi- ja perhetyön pastori Riitta Särkiö istuu muistikirjoineen Launeen 60 vuotta vanhan kirkon kirkkosalissa, mikä on yksinkertaisen hillitty ja johon suuret ikkunat ja valkoiseksi maalatut penkkien selustat tuovat valoisuuden.

Reipas, ehtiväinen, jouluyönä syntynyt päivänsankari saattaa käydä virkistymässä jouluaamuna aamutuimaan Joutjärven jäähileisessä avannossa. Avannossa Riitta-pastori tai tarkemmin sanottuna teologian tohtori ja Tampereen hiippakunnan pappisasessori on käynyt viimeiset kaksitoista vuotta. Reipas kävely järvelle ja sieltä kotiin auttaa pitämään hänet kunnossa. Hän hymyilee iloisesti aamutoimilleen: lapsuuden kodissa Varsinais-Suomessa, koululainen Riitta saattoi mennä aamuisin navettaan, nyt kodin pihapiirissä on kanala. Kesällä pitää tarkistaa myös kasvimaa kanarouvia tervehtimään mennessä.

Riitta ja Pekka Särkiö tekivät molemmat väitöskirjansa samaan aikaan Saksassa hyvien teologisten kirjastojen takia. Riitta väitteli teologian tohtoriksi Helsingin yliopistossa 1996 ja väitöskirjan aihe oli Sovitus ja sovinto Paavalin toisessa korinttolaiskirjeessä. Väitöskirjasta ja sen antamista mahdollisuuksista huolimatta ei tiedemaailma Riitta Särkiötä innostanut. Kirjallisia töitä hän ei ole kokonaan jättänyt. Nyt on työn alla uusi painos Seurakunnan luottamushenkilön käsikirjasta yhteistyössä Juha Kauppisen ja Heikki Hiilamon kanssa.
-Olen erittäin tyytyväinen työhöni Launeen seurakunnan lapsi- ja perhetyön pastorina. Kirkkoherran virkoja en ole halunnut hakea, ne työt olen nähnyt läheltä, kun aviopuoliso toimi Keski-Lahden kirkkoherrana, peruspapin työ on minulle parasta, totesi Riitta Särkiö toimittajan häneltä asiaa kysyessä.

Hänet valittiin pappisasesorin tehtävään ensimmäiselle kaudelle Tampereen hiippakuntaan viime toukokuussa. Tämä tehtävä hoidetaan oman toimen ohella. Se antaa näköalapaikan hiippakuntaan kuuluvien seurakuntien hengelliseen ja hallinnolliseen elämään. Tätä ennen Riitta Särkiö on ollut kaksi kautta kirkolliskokousedustajana sekä Kirkkohallituksen täysistunnon jäsen neljä vuotta.

Launeen seurakunnassa on lähes 19 000 jäsentä. Seurakuntaan ei ole vielä heijastunut kovin voimakkaana nykyinen muoti evankelisluterilaisesta kirkosta eroamisesta. Seurakuntayhtymän talousasioita on hoidettu hyvin. Seurakuntalaisiaan Riitta Särkiö tapaa säännöllisesti muun muassa eri puolella aluetta olevissa seurakuntakodeissa, Launeen kirkon ja Liipolan seurakuntakeskuksen tiloissa ja ihmisten kodeissa.

Hänen vastuualueeseensa kuuluu myös Patoseudun alue. Kesäinen rippikoululeiri seurakunnan leirikeskuksessa vierähtää nuorten parissa. Lapsi- ja perhetyön ohella pastorin tehtäviin kuuluvat hautaukset, vihkimiset ja kastetilaisuudet. Kirkollisten toimitusten yhteydessä seurakunnan työntekijä tapaa perheenjäseniä, ja ne antavat tilaisuuden tutustua henkilöihin, joita seurakunnan tilaisuuksissa ehkä harvemmin tapaa. Seuraavat perinteiset tapahtumat ovat joulun perhehartaudet jouluaattona ja jouluyön messu Launeen kirkossa. Tilaisuuksissa Riitta Särkiö on mukana muitten työkumppaniensa kanssa.

Marja-Liisa Niuranen

Nykypäivän käsityö näyttäytyy monenlaisina tuotteina toreilla, butiikeissa ja messuilla. Miltä käsityöläisyys ja siihen liittyvä elämä näyttää monikulttuurisuuden maailmassa runsaan kymmenen vuoden kuluttua vuonna 2025? Käsi- ja taideteollisuusalan ammatillisia tulevaisuudenkuvia väitöskirjassaan lahtelainen kasvatustieteen maisteri Kristiina Soini-Salomaa ratkoi näkymiä alan tulevaisuuteen. Seitsemän vuoden työrupeama väitöskirjan valmistumisessa huipentui kaksi viikkoa sitten väitöstilaisuuteen Helsingin yliopiston Opettajankoulutuslaitoksella. Väitöstilaisuudessa vastaväittäjänä oli dosentti Marketta Luutonen Aalto yliopistosta ja kustoksena Piritta Seitamaa-Hakkarainen Helsingin yliopistosta.

Väitöskirjan kannessa on kuva tulevaisuuden mutkittelevista poluista kudotulla kankaalla (Henna Pyyhtiä, kuosi Polkuja 2012). Väitöksen teemat käsittelevät käsi- ja taideteollisuusalan, kestävän kehityksen ja hyvinvoinnin näkymiä vuoteen 2025. Väitöksen jälkeen Kristiina Soini-Salomaalle on arki koittanut, mutta tulevaisuudentutkimusta tuore tohtori ei jätä. Hänet löytää Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmeniasta Lahden Aikuiskoulutuskeskuksesta, ellei hän ole vetämässä tulevaisuustyöpajaa jossain päin maakuntaa.

Monet lahtelaiset käsityön harrastajat muistavat Kristiinan ajalta, kun hän oli Lahdessa Taito-Häme ry:n toiminnanjohtajana, mistä hän siirtyi Helsinkiin vastaavaan tehtävään Käsi- ja taideteollisuus liitto Taito ry:hyn. Tätä ennen hän oli löytänyt suuren rakkautensa kangaspuut ja kudonnan sekä suorittanut tekstiilialan suunnittelijan ja alan opettajatutkinnot. Kristiina on syntynyt Taidon päivänä, liekö päivä ollut enne ammattikoulutuksen suunnasta. Hän on ollut suunnittelemassa monet Kätevä-messut ennen tutkimuksiin uppoutumista.

Väitöskirjan teko oli suuri urakka, mikä vaati täysipäiväisen tutkimusjakson ja hengen palon sekä perheen ja tutkimusyhteisön tuen työn loppuun saattamiseksi. Neljän viimeisen vuoden aikana väitöskirja syntyi apurahojen ja tutkimusrahoitusten turvin.

Käsi- ja taideteollisuusalan ammatillisia tulevaisuudenkuvia-tutkimus on monitieteellinen, missä tutkimusmenetelminä käytettiin tulevaisuudentutkimuksen menetelmiä, mm. haastatteluja, tulevaisuustyöpajoja, tulevaisuustarinoita sekä Delfoi-menetelmää. Erilaisilta alaa lähellä olevilta toimijoilta tutkija haki vastauksia tulevaisuuden muotoilun ja käsi- ja taideteollisuuden ammattilaisen koulutukseen ja työn kuvaan.

Tutkimuksessa oli mukana ammatillisten oppilaitosten oppilaita kaikilta koulutusasteilta, mm. soitinrakentajia, sisustusartesaaneja, muotoilijoita sekä käsityöopettajaopiskelijoita. Käsi- ja taideteollisuusalan ammatinharjoittajien ja asiantuntijoiden näkemyksiä koottiin tutkimuksen viimeisessä vaiheessa Delfoi-asiantuntijapaneelin avulla.

Nuoret näkivät tulevaisuuden työympäristönsä melko paikallisesti ja työtehtävänsä melko perinteisinä käsityöläisyyden toimintatapoina. Tutkimuksen perusteella käsi- ja taideteollisuuden koulutus näyttäytyy melko muuttumattomina ammatillisen suuntautumisen vaihtoehtoina. Koulutuksessa pitäisi kiinnittää enemmän huomiota nopeasti muuttuviin trendeihin ja kuluttajakäyttäytymisen muutoksiin kuten 3D-tulostusteknologian esiinmarssiin. 3D-tulostustekniikalla valmistetaan jo nyt koruja ja käyttöesineitä ja esimerkiksi hammasproteesitekniikassa sitä hyödynnetään.

Käsityöllä ja kulttuurilla laajemminkin olisi paljon mahdollisuuksia uudenlaisten hyvinvointipalveluiden osana. Käsi- ja taideteollisuuden tulevaisuuden ei pidä olla ainoastaan käsin kosketeltavassa tavarassa, vaan sen arvo liittyy kestävään kehitykseen ja hyvinvointiin sekä ammatinvalintana että harrastuksena.

Ammattikoulutukseen pitäisi vahvemmin ottaa mukaan tulevaisuusajattelu ja ennakointitaidot. Tulevaisuus on tulevaisuuden tekemistä nykyhetkessä eli opiskelijoita tulisi kannustaa omien vaihtoehtoisten ammattipolkujen suunnitteluun.
Kristiina Soini-Salomaan väitöskirja on saatavilla nettiosoitteesta http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-10-9433-0.

Marja-Liisa Niuranen

Takataskun 20-vuotisjuhlia vietettiin viime perjantaina Felix Krohn -salissa. Leppoisassa juhlassa vältettiin turhaa pönötystä. Ohjelmassa oli kakkukahvien lisäksi puheita, musiikkia ja sirkusesitys. Paikalla oli reilut 400 henkilöä, joukossa Takataskun yhteistyökumppaneita, asiakkaita sekä nykyisiä ja entisiä työntekijöitä.

Juontajana toiminut Lasse Kantola kertoi Takataskun historiaa ohjelmanumeroiden välissä yleisöön menevällä tyylillään. Takataskun ovet avautuivat yleisölle ensimmäistä kertaa 20.12.1993. Siitä käynnistyi Työttömien toimintakeskuksen, nykyisen Takataskun historia.

Yhteenlaskettu kävijämäärä hipoo jo kahta miljoonaa. Alkuun paikka oli kansalaistoiminnan keskus työttömille. Nykyisin myös eläkeläiset voivat saada palvelutyöpaja Takataskun palveluja. Takataskun ovella ei kysellä, kuka olet ja miksi tulet. Takatasku on avoin käyntikohde kaikelle kansalle. Takataskussa työskentelee yli sata eri henkilöä vuodessa. Ilman työpajatyöntekijöitä ei olisi Takataskua. Ilman kävijöitä ei myöskään olisi Takataskua.

Tämä ei ole mikään yhden miehen tai naisen show

Takataskun johtaja Olli Kopo kiitti puheessaan kaikkia, jotka ovat osallistuneet toimintaan tähänastisen historian aikana. ”Tämä ei ole mikään yhden miehen show”, muistutti Kopo.
Diakoniajohtaja Teuvo Siivosta muistettiin juhlassa huomionosoituksella. Matti Martikainen (laulu ja kitara) ja Robert Timoskainen (piano) esittivät Matin säveltämän ja sanoittaman laulun 20-vuotiaalle Takataskulle. Näyttelijä Ritva Sorvali esitti yhdessä pianisti Saku Koskelaisen kanssa kattauksen Kaj Chydeniuksen sävellyksiä ja sanoituksia. Merja Vahter toi terveisensä lahtelaisen politiikan näköalapaikalta.

Ennen väliaikakahveja saatiin ihastella nuorten sirkustaiteilijoiksi opiskelevien Salpauksen opiskelijoiden taidokasta pallo- ja keilajongleerausta sekä ihmetellä venäläinen aisa-ohjelmaa.
Juhlan pääpuhujaksi oli saatu kouluttaja, sparraaja ja yhteishengen nostattaja Tom Pöysti. Pöysti haastoi ihmisiä miettimään omia ennakkoluulojaan, provosoi ja nauratti juhlayleisöä. Vatsalihakset olivat varmasti kipeät seuraavana päivänä.

Laskeutuessaan Liipolankartanon taloyhtiön kellaritiloihin ei heti uskoisi olevansa matkalla taloyhtiön pikkujouluihin. Sellaisiin Omalähiö kuitenkin pääsi kuokkimaan. Toiminnantäytteiseen kellaritilaan astuessa ennakko-odotukset hälvenevät nopeasti. Juhlaväkeä on saapunut paikalle reilusti, tarjoilut notkuvat pitopöydässä ja joululaulujakin viritellään jo aluilleen.

Kenties tämä toimii esimerkkinä siitä, miten Liipolankartanolla suhtaudutaan yhteiseen tekemiseen ja yhteisöllisyyteen? Annetaan taloyhtiön puheenjohtajan Kari Venäläisen kertoa lisää:
– Meillä on täällä todellakin hyvä ja aktiivinen yhteisö. Olemme aina pyrkineet tarjoamaan kaikille asukkailla mahdollisimman hyvät oltavat, niin pikkulapsille, iäkkäämmille ihmisille kuin kaikille siltä väliltäkin.

Pikkujoulujen järjestämispaikkanakin toimiva kellaritila on aktiivisessa käytössä myös muutoin kuin vain juhlapaikkana. Tiloissa on toiminut nimittäin jo kolme vuosikymmentä Liipolankartanon kutomokerho kattavine käsityövälineistöineen. Sivuhuoneessa on sen sijaan hieman pienempi miesten käsityöpaja, jossa voi tehdä esimerkiksi puutöitä. Venäläisen mielestä hyviä tiloja on turha pitää tyhjillään.
– Mielestäni on hienoa, että tiloilla löytyy käyttöä vuosi toisensa jälkeen. Naisten ja miesten tilojen läheisyyskään ei ole aiheuttanut ongelmia, Venäläinen nauraa.

Venäläinen toivoisi tiloille vieläkin aktiivisempaa käyttöä.
– Varsinkin nuoret ovat hyvin tervetulleita mukaan harrastelemaan kanssamme.

Venäläisen mukaan taloyhtiöllä pyyhkii muuten hyvin, mutta into yhteisten toiminteiden toteuttamiseen on taloyhtiössä vuosien varrella hieman laantunut.
– Talkoohenki on hieman hyytynyt. Parikymmentä vuotta sitten meillä oli hyvä porukka aktiivisia viisikymppisiä, joista nyt on osa jo valitettavasti vaihtanut hiippakuntaa ja osa muuttanut täältä pois.

Kaksikymppinen kutomokerho

Tiloissa toimivan Liipolankartanon kutomokerho on kokoontunut aktiivisesti ja pitkään, tänä vuonna tasan kaksi vuosikymmentä. Käsityöläisharrastajat ovat valmistaneet tiloissa vuosien varrella esimerkiksi mattoja, verhoja, matkahuopia, poppanoita, ryijyjä ja pyyheliinoja.
– Vain mielikuvitus on rajana sille mitä täällä voi tehdä, kertoo kutomokerhon alkuperäisjäsen Ulla Heimola.

Alkuperäisjäseniä on Heimolan lisäksi mukana vielä reilusti. Yksi heistä on Marja-Leena Kopakkala, joka kertoo, että aluksi toimintaa vastustettiin talon vanhempien asukkaiden puolesta.
– Väitettiin, että kulutamme paljon sähköä, pölyä nousee ylös kerroksiin, ja että täältä kuuluu kolinaa. Täällä piti suorittaa jopa äänimittauksia.

Sitkeästi toimintaansa jatkanut kerho haluaa kiittää taloyhtiön suopeaa suhtautumista heidän harrastustaan kohtaan lahjoittamalla esimerkiksi maanantaina järjestettyihin pikkujouluihin arpajaisvoittoja ja leivonnaisia, joita riittikin koko pitopöydän katteiksi.
– Pääosin teemme täällä töitä omiin tarpeisiimme ja lahjoiksi. Emme myy täältä mihinkään mitään, vaikka joku sitäkin on epäillyt.

Käsityötaidot ovat kokeneet arvostuksen laskua lähivuosikymmeninä, vaikka näyttääkin siltä, että nyt nuoremmatkin ovat löytäneet takaisin käsitöiden pariin.
– On hienoa että meidänkin toimintaamme on tullut mukaan nuoria äitejä, joille mielellämme opetamme näitä kädentaitoja, toteaa puolestaan Kopakkala.

Naisten mukaan käsityöt vaativat hieman malttia, mutta jotain saa vastalahjaksikin.
– Käsityötoiminta antaa mukavaa seuraa, yhdessäoloa ja käsinkoskettavaa tekemistä.

Käsitöistä puhuttaessa nousee esiin myös kierrätysaate.
– Monissa töissä on käytetty kierrätysmateriaaleja. Taustalla ei ole mitään varsinaista aattetta, mutta onhan se syytä käyttää kaikkia materiaaleja mitä pystytään ja mitä käsiimme saamme. Olemme käyttäneet esimerkiksi videonauhaa ja kahvipusseja, josta on tehty kasseja.

1983 perustetulle Liipolankartanon omalle kutomokerholle ei näy loppua.
– Aiomme jatkaa toimintaa niin kauan kuin vaan jalka nousee, kertoo Heimola.

Mikko Blomberg

.

Tiistai-iltana Liipolan Toimelassa jaettiin lahtelainen kaupunkikulttuuriteko-tunnustus, jonka tänä vuonna pokkasi Mukkulan kirkon Runon ja suven ilta.
Lahden kaupunkikulttuuriseura myöntää vuosittain Lahtelainen kaupunkikulttuuriteko -tunnustuksen jollekin lahtelaista kaupunkikulttuuria rikastuttaneelle asialle tai henkilölle.
– Tunnustuksia on jaettu vuodesta 2003. Pyrimme huomioimaan sellaisia lahtelaisia henkilöitä ja asioita, jotka eivät ole ihan joka päivä mediassa. Näin haluamme tukea tärkeää ruohonjuuritoimintaa oman kaupungin tai asuinalueen hyväksi. Edellisiä tunnustuksen saajia ovat mm. tarinankertoja Wilson Kirwa, Puhdas Laune -kansalaisliike, Vesijärvenkadun Esso, Vuorisen lihakauppa, Kahvila Kariranta, Kino Iiris, Liipolan Onni, Oululaisen jälkiuunileipä ja Oskarin Piha. Viime vuonna tunnustuksen sai Omalähiö-lehti muisteli edellisvuosien palkittuja puheenjohtaja Pentti Wilkman tunnustuksen jaon esipuheessa.

Sen jälkeen päästiinkin itse asiaan eli tämän vuoden tunnustuksen perusteluiden pariin:
Anna-Mari Kopon, Marjukka Liimataisen, Kirsti Ristkarin ja Laura Visapään muodostama työryhmä järjesti ensimmäisen Runon ja suven illan kuusi vuotta sitten juhannuksen alla. Työryhmä on alun alkaen halunnut karttaa kaikenlaista pönötystä, ja illasta on tehty kukkahattu-puutarhahaalarihenkinen kansamusiikki-runoilta, jossa saakin olla kotikutoinen kesäisen kepeä tunnelma.

Runon ja suven illan työryhmä on saanut mukaan monia innostuneita ihmisiä, ja järjestelyt on tehty talkoilla: runoja on lausuttu ja kakut leivottu itse, metsästä on haettu koivuja ja mustikanvarpuja tilaa koristamaan. Omien perheiden lapset ovat musisoineet. Yhteislauluina on laulettu kouluaikojen hyviä lauluja ja kansanlauluja. Vapaaehtoinen kolehti on suunnattu luonnonsuojeluun, mikä on sopinut hyvin kesäiseen kansanmusiikkihenkiseen juhlaan.

Lahden kaupunkikulttuuriseura pitää iloisia ja kepeitä Runon ja suven ilta -tilaisuuksia kaupunkikulttuuria rikastuttavana asiana ja tunnustuksen arvoisena tekona kertoi perusteluina tunnustukselle kaupunkikulttuuriseuran puheenjohtaja Pentti Wilkman.

Perusteluiden jälkeen oli luonnollisesti vuorossa työryhmän kukitus ja kunniakirjojen jako.
Pöytäkeskusteluissa työryhmä halusi nostaa esiin jo edesmenneen Kerttu Loukon, jota voitaneen pitää koko idean äitinä. Louko oli aktiivinen runonlausuja joka opetteli vielä 96-vuotiaanakin pitkiä runoja ulkoa.

Työryhmä on aktiivinen myös näin joulun lähestyessä, sillä ensi viikon keskiviikkona (11.12.) se järjestää lauluillan Anttilanmäen baarissa klo 18 alkaen. Silloin Anna-Mari Kopo laulattaa ja bändi säestää otsikon ”Kauneimmat joululaulut ja toivevirret” -alla.

Petri Salomaa

Vuonna 1953 rakennettu Launeen kirkko on Lahden vanhin. Arkkitehtitoimisto Elma ja Erik Lindroosinsuunnittelema kirkkorakennus toimi aluksi seurakuntakotina, ja se vihittiin kirkoksi vuoden 1958 laajennustöiden jälkeen. Vuonna 2001 valmistuneet muutos- ja korjaustöiden tavoitteina oli palauttaa rakennuksen arvokkaimpien osien ilme 1950-luvun tyylin mukaisesti ja tehdä Launeen kirkosta monipuolinen ja kodikas, nykyajan vaatimukset täyttävä perhekirkko.

Minkälainen Launeen kirkko nykyään, 60 vuotta valmistumisensa jälkeen todella on? Kysytään Launeen kirkon johtavalta diakoniatyöntekijältä Elisa Linkolalta:
– Launeen kirkko on kotoisa toiminnan kirkko, Linkola summaa.
– Kun olen tuonut tänne vieraita muilta paikkakunnilta, niin moni on kommentoinut meidän kirkkomme olevan lämmin ja kotoinen. Kirkon pieni koko lisää omalta osaltaan kodikkuuden tuntua. Tänne on kiva tulla, on sitten Launeen seurakuntalainen tai vierailija.

Launeen kirkossa viihdytään. Siitä kertoo esimerkiksi se, että sunnuntaisten messujen jälkeen ihmiset jäävät paikalle jutustelemaan kirkkokahvien äärelle. Kirkolla tapahtuu messujen ja muiden kirkon perustoimintojen lisäksi paljon:
– Viikkoisin kirkolla on toimintaa vauva- ja perhekerhoista päiväkerhoihin, lasten puuhakerhoon ja lennokkikerhoon. Kirkon oman toiminnan lisäksi täällä on marttatoimintaa, AA-ryhmiä, kehitysvammaisten ryhmä ynnä muuta. Olen kuullut, että joissain kirkoissa tiloja on paljon tyhjillään, mutta meidän käyttöasteemme on todella korkea.

Sunnuntaina oli iso juhlamessu, jolla 60-vuotisviikko polkaistiin käyntiin. Linkola on ilahtunut messun suuresta osanottajamäärästä.
– Täällä oli koko kirkko täynnä väkeä, oikein seinät pullistelivat.
Osallistujia oli lopulta peräti 360. Vaikka kirkon tilat olivat käydä ahtaiksi, Linkolan mukaan ilmassa oli silti hieno juhlan tuntu. Kaikki vierailijat saivat lopulta lähteä kotiin adventtikynttilän kanssa.

Juhlamessun lisäksi viikolla pidettiin avoimien ovien päiviä, joissa oli mahdollisuus kierrellä rakennuksessa, tutustua toimintaan ja tavata kirkon työntekijöitä. Tiistaina pidettiin myös viikon teemaan liittyvä paneelikeskustelu aiheesta ”Kirkko muuttuvassa yhteiskunnassa.”
Kirkon tulevaisuudesta Linkola toivoo vähintään yhtä aktiivista kuin nykyäänkin.
– Teemanamme on ollut ”meidän kirkko”. Toivon, että myös tulevaisuudessa tämä on paikka, johon voi tulla sellaisena kuin on, niin iloissa kuin suruissakin. Ettei kynnys kirkkoon astumiselle olisi kenellekään liian korkea.

Kirkko on kivijalka

Marja-Leena ja Veijo Vierumäki ovat käyneet Launeen kirkossa vuosikymmeniä. Onpa kirkko Marja-Leenan rippikirkkokin. Hän pääsi Launeella ripille vuonna 1963. Toistakymmenä vuotta kirkon luottamushenkilönä ja vapaaehtoistyöntekijänä toiminut Marja-Leena kertoo Launeen kirkon olevan monessakin mielessä hänen sydäntään lähellä.
– Launeen kirkko on pieni ja kotoinen kirkko, jossa on aina läheinen tunnelma. Olen erityisesti iloinen siitä, että täällä käy paljon ihmisiä nuorista vanhoihin.

Arkipyhisinkin kirkko on usein täynnä.
– Launeen kirkolla on aktiivista vapaaehtoistoimintaa kirkon perustehtävien lisäksi. Meistä ihmisistähän tämä riippuu, sillä me olemme se seurakunta.
Toinen syy kirkon aktiiviseen toimintaan on Vierumäkien mukaan nykyinen kirkkoherra Heikki Pelkonen.
– Meillä on tällä hetkellä erittäin pirteä kirkkoherra, joka jaksaa olla monessa mukana. Uskon, että kirkkoherran esimerkki saa ihmiset reippaammin liikkelle ja mukaan tilaisuuksiin, kertoo puolestaan Veijo Vierumäki.

Myös Marja-Leena yhtyy mielipiteeseen kirkkoherrasta.
– Sillä on iso merkitys, että pienessä yhteisössä on akktiivinen ja osallistuva kirkkoherra, joka jaksaa omista tehtävistään huolehtimisen lisäksi osallistua ja olla mukana seurakunnan tekemisissä näin paljon.

Pitkään Launeella vaikuttaneilta Vierumäiltä on luontevaa tiedustella myös kirkon muuttumisesta vuosien varrella.
– Launeen kirkko ei mielestäni ole muuttunut paljon. Ajan henki muuttuu, mutta kirkon tehtävänä on olla pysyvä ankkuri ja kivijalka tässä muuttuvassa maailmassa, Marja-Liisa Vierumäki toteaa.

Kirkon toiminnan pitää hänenkin mielestään olla mahdollisimman helposti lähestyttävää.
– Pyrimme kaikella toiminnalla siihen, että kirkkoon olisi mahdollisimman helppo tulla. Ettei tarvitsisi miettiä olenko tarpeeksi hyvä tai kelpaanko tällaisena. Haluamme madaltaa kynnystä niin, että kaikki löytävät toimintaan mukaan.

Vaikeina aikoina kirkosta löydetään kuitenkin vuosi toisensa jälkeen turvaa.
– Vaikka se hurjalta tuntuukin, niin hyvä että ainakin katastrofien sattuessa ihmiset huomaavat, että kirkosta saa turvaa.

Tulevaisuuden suhteen Vierumäet ovat luottavaisia.
– Toivon hartaasti, että tulee uusia ihmisiä ja uusia sukupolvia, jotka löytävät mukaan seurakunnan toimintaan ja löytäisivät täältä lämpöä ja rauhaa maailman melskeessä, Marja-Liisa Vierumäki kertoo.
– Laulun sanoin: kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on.

Mikko Blombrg

Tärkeintä oli viime pyhänä, että maa oli lumisateen valkaisema, ja joulupukki saapui kuuntelemaan Salinkallion koulun musiikkiluokkaan iloisia joulumieltä virittäviä lauluja. Lapsia oli paikalla lähes sata ja aikuisia kierteli koulun aulassa ja ruokalassa ainakin saman verran.

Launeen omakotiyhdistyksen Tee hyvä joulu-tapahtuma järjestettiin yhteistyössä Launeen Marttojen ja Launeen koulun vanhempainyhdistyksen sekä myyjäisiä järjestäneitten ystävien kanssa.

Aikuisten hyvinvointiakin olivat järjestäjät ajatelleet, kun koulun ala- aulan nurkkauksessa oli rauhallinen paikka jäsenkorjaukselle. Jäsenkorjaajan käsittelyyn oli kysyntää. Usea tapahtumaan tullut aikuinen kävi neuvoja kysymässä omiin kremppoihin. Käsityöt vaihtoivat myyntipöydillä omistajaa, mutta vilkkaapaa kaupankäynti olisi saanut olla.

Lapsille oli oma nallelääkäri, leikkilelujen vaihtopöytä sekä hyviä vähän käytettyjä vaatteita kirpputorimyynnissä. Myös Launeen omakotiyhdistyksen vihreä linjaidea oli mukana, kun Lahden seudun ympäristöpalvelutesitteli Messi Menninkäisen.

Marja-Liisa Niuranen