Ei ehtinyt kulua kuin viikko, kun Bumtsibum-ohjelman vanhat fanit alkoivat käyttää lyömäaseenaan Putous-ohjelman sketsihahmokisan voittajan, Aina Inkeri Ankeisen hokemaa: ”Onko kaiken aina pakko muuttua?” Suurin piirtein kaikki uudessa formaatissa oli väärin. Poissa olivat juontajan lanneliikkeet, ”Nami, nami” -huudot, pistevihkoteline ja lavastustakin oli muutettu. Joukkueiden kapteenit olivat liian innokkaita, ja vanhaa tunnusmelodiaakin oli kopeloitu. Kappaleiden tunnistaminen sujui osallistujilta niin jouhevasti, että show´ta epäiltiin etukäteen käsikirjoitetuksi.
En nyt jaksa lähteä rakentelemaan minkäänlaisia salaliittoteorioita; ennalta sovittua tai ei, kokonaisuus ei osunut maaliinsa. Väkinäistä, tekohauskaa ja turhanpäiväistä hömppää yhtä kaikki. Oikeat biisit löytyivät niin nopeasti, että kotikatsomoissa mukaan ei ehditty laisinkaan. Ohjelman koko alkuperäinen idea vesittyi tyystiin. Olen taannoin vieraillut monessakin seurueessa, jossa vanhat ja nuoret ovat kisanneet kappaleiden tunnistamisessa. Nyt oli viety osallistumisen ilo. En myöskään tiedä, olisiko vanhoista vakiokasvoista, Marco Bjurströmistä, Seppo Hovista ja Esa Nieminen ollut ohjelman pelastajiksi. Olisiko vain yksinkertaisesti niin, että aika on ajanut lopullisesti Bumtsibumin ohi?
Pressiklubista epäiltiin vähän samaa. Miten käy, kun rakkikoira Ruben Stiller jättää ohjelman? Viime perjantaina nähtiin isäntänä uusi tuttavuus, Olli Seuri. Mies kärsi pienestä alkukankeudesta, mutta ohjelma kulki eteenpäin, koska sillä oli selkeä sisältö ja aihe oli mielenkiintoinen: kuntavaalit ja Jussi-Halla-ahon mediasuhteet. Niin paljon kuin Stillerin maneereista pidänkin, oli oikeastaan vaihteeksi mukava seurata Pressiklubia asia ja asiantuntijat edellä. Kun formaatille on olemassa selkeä tilaus, sellainen yksityiskohta kuin juontajan vaihtuminen osoittautui pikkuseikaksi. Myös persoonallinen Sanna Ukkola on pitänyt ohjelmaa tukevasti siivillä.
Olen toki löytänyt viimeaikaisesta tv-ohjelmistosta uusiakin valopilkkuja. Yksi sellainen on Riisutut, joka on vihdoinkin tosi-tv:tä sieltä kaikkein rankimmasta päästä. Vertailukohteiksi kelpaavat ainoastaan amerikkalaiset reality-sarjat Alone – yksin erämaassa ja 60 päivää kiven sisässä. Pelin henki on se, että ohjelmaan osallistuvat siirtävät aluksi kaiken maallisen omaisuutensa konttiin, sukkia ja kalsareita myöten. He saavat hakea kontista vain yhden esineen tai vaatekappaleen per vuorokausi. Ihmiskoe kestää kuukauden, ja käyttörahaa kilpailijat saavat ainoastaan 60 euroa viikossa.
Osallistujien käyttäytyminen alkaa ensimmäisen yön jälkeen väistämättä mukailla psykologian lukijoille tuttua Maslow´n tarvehierarkiaa. Sen mukaan ihminen tyydyttää hätätilassa ensinmäiseksi turvallisuuteen ja henkiinjäämiseen liittyvät perustarpeensa ennen korkeampia tavoitteita. Eli lämmin vaatekappale tai makuupussi houkutteleekin viileässä asunnossa vietetyn yön jälkeen televisiota, läppäriä tai kännykkää enemmän. Kyse ei ole todellakaan mistään julkkisten viikonloppuretkestä Espoon erämaahan, jossa rohkein suoritus saattaa olla puron ylittäminen paljain jaloin..
Maaliskuun alussa saimme lisäksi National Geographic -kanavan ilmaisena ruutuihin. Oman ilmoituksensa mukaan se tavoittelee katsojikseen valveutuneita ja uusista ilmiöistä kiinnostuneita aikuisia. Vaikka 21st Century Foxin hallinnoima ja pääosin omistama kanava on kehittynyt viihteellisempään suuntaan, siltä on silti syytä odottaa laatukamaa. Kuuluhan samaan brändivalikoimaan tasokas, jo vuodesta 1888 ilmestynyt aikakauslehti, joka tunnetaan korkeatasoisista luontoreportaaseistaan.
Perheen pikkuväen kanssa kannattaakin olla tarkkana, ettei jätä sitä katsomaan kanavan kaikkein hurjimpia eläindokumentteja. Jopa meikäläisen sietokykyä koetteli savannilta saatu kuvataltiointi yhdestä eläinmaailman julmimmasta rituaalista. Siinä lauman johtajuuden kaapannut urosleijona surmaa ensitöikseen aikaisemmin valtaa pitäneen uroksen pennut saadakseen naaraat nopeammin kiimaan. Se oli asteikosta riippuen jopa K-18.materiaalia.
Ilkka Isosaari