Teatterinjohtaja Maarit Pyökärin todennäköisesti ”viimeinen” ohjaus Lahdessa oli ikään kuin pieni pistos silmään meille tavallisille Himasille siitä, miten erilaisuudesta voi kasvaa ulos, kehittyä ja tulla tylsäksi Matti Nykäseksi. Pyökäri osaa korostaa oikeita asioita nyansseilla taitavasti. Hän tavallaan sisäistää meille vieraan todellisuuden ja pelkistää sanomansa: olet miltä näytät tai sitten et.
Nyt katsojalla oli kutkuttavia hetkiä hörähdellä Norjan sosiaalipolitiikalle ja silittävälle seksityöläiselle, mutta olivatko ne ihan aitoja. Moni oli nähnyt esityksen elokuvana ja vertailua on mahdoton olla tekemättä. Pyökärin julistus puolusti paikkaansa hyvin.
Käsikirjoittaja Axel Hellstenius haluaa varmasti pistää meidät katsomaan ja ihmettelemään sitä, että onko tämä meidän ”tavisten” elämä itse asiassa niin äärettömän tavoiteltavaa ja voiko joku elää hyvän elämän täysin toisilla ehdoilla. Vastaus on ilmiselvä: kyllä voi.
Kuitenkin tästä esityksestä puuttui se jokin ” Yksi lensi yli käenpesän” innovaatio ja raikkaus. Olisiko vain niin, että näitä normaaleja epänormaaliuden kuvauksia on näyttämöllä jo nähty tarpeeksi. Orgasmia ei enää tule, vaikka asento on naurettava ja hinta yhteiskunnalle kauhea.
Epäilin alussa Juhani-näyttämöä vääräksi paikaksi tälle näytelmälle, mutta loistavan lavastajan Kari Junnikkalanja valotaituri Jouni Nykoppin takia, se osoittautui turhaksi ennakkoluuloksi. Heidän pelkistetyt harmaanvalkoiset seinänsä ja vääntyilevät huonekalunsa tukivat loistavasti ohjaajan näkemystä. Värejä käytettiin oivaltavasti korostamaan ”subrettiparin” tunnelatauksia, aistinautintoja ja puhelinlinjoilla peuhaamistaan. En tiedä, mistä teatteri oli saanut 50 luvun peniksen jatkeen Ford Thuderbirdin lainaksi,mutta ainakin miehillä tunnelma nousi.
Näytelmä on selviämistarina, mutta yrittikö se todistaa jotain myös yhteiskunnan normeista? Isännöitsijän itkuko vain todisti sitä vai olisiko tarvittu syväluotaavampaa näkemystä, mistä näitä sarjamurhaajia silti yhteiskunnasta (erityisesti Norja) aina nousee. Mutta helppohan meidän on näitä ”laitapuolen kulkijoita” tai eksentrikkoja myös omasta yhteisöstämme poimia. Vai eivätkö hullut johtajat enää johdakaan meitä ja tee elämästämme helvettiä väärillä talouspoliittisilla päätöksillään; ei kai kaikki hullutta voi omistavasta äidistä ja juoposta, hakkaavasta isästäkään pelkästään syyttää?
Kyllä nämä Kjell Bjarnet ja Ellingit ovat tänään enemmän näkyvissä kuin kiven sisässä. Kumpi ompi parempi? Näytelmän vastaus on itsenäisyys
ja omatoimisuus. Diktatuurissa on toisin.
Näyttelijätyöt olivat taas kerran varsin vaikuttavia. Tapani ” Jeesus” Kalliomäki raataa sydän vereslihalla Ellingin vaativan roolin pakkoneuroottisena peräkammarin poikana, jolla elämän lankakerä on niin solmussa, että jo ulosmenemisessä on vaikeuksia. Pelot pinnassa ja ajatukset kurtussa pinnistää Kalliomäki eheytyvän Ellingin runoudelle muropakettirunoilijaksi. Mikko Jurkan äänimaneeri sopii tähän näytelmään kuin nyrkki silmään. Hän saa roolihahmoonsa yllättävän paljon ulottuvuuksia ja tunnelatausta. Oikeassa tilanteessa repäistään oma pelko irti ja ei kun naimaan ja korjaamaan autoa; eihän kukaan kysynyt. Runousoppinut Tapio Aarre-Ahtio on leppoisasti myhäilevä pappa, joka tietää, että vain aito runous, lähtee hulluudesta.
Mutta millainen olisi onneton loppu tälle näytelmälle?
Juhani Melanen