Mikä oli pääministeri Juha Sipilän useimmin lausuma termi, kun hän kuuli Jussi Halla-ahon voittaneen perussuomalaisten puheenjohtajakisan ja halusi puolueen ulos hallituksesta? Se oli tietysti arvopohja. Sipilä hoki sanaa mantran tavoin selvittämättä, mitä se tarkoin pitää sisällään. Sinänsä keskustelu arvopohjasta, mitä se oikeasti tarkoittaa, olisi mitä loistavin aihe sata vuotta täyttävän Suomen teemaksi. Samalla kenties selviäsi, mihin pääministerin omat arvot nojaavat. Tämä puhdistaisi ilmaa poliittisessa kentässä, jossa keskeisimmäksi pyrkimykseksi, varsinkin hallituspuolueissa, on tullut oman edun tavoittelu.
Onko hallituksen arvopohja ensinnäkin sama kuin Suomen Keskustan, kuten nyt vaikuttaisi olevan? Orpon johtama kokoomus on niellyt kaiken, mitä toinen porvaripuolue on syöttänyt agendaksi, ja nyt samaan ansaan tulee lankeamaan niin sanottu Uusi vaihtoehto -ryhmittymä. Mikä ihmeen Uusi vaihtoehto? Ryhmäähän pidetään mukana hallituksessa täysin vanhoilla ehdoilla. Tällainen epämääräinen ryhmittymä, josta joka neljäs jäsen kantaa ministerin salkkua, tottelee talutushihnassa taatusti Sipilän käskyjä.
Anteeksi vain, mutta Sipilän arvopohjasta tulee mieleen kirjailija Jari Tervon ja muiden teräväkielisten visionäärien lanseeraama heitto: ”Kepu pettää aina!” Sipilän johtama hallitus on pyrkinyt romuttamaan johdonmukaisesti kaikkia niitä pohjoismaisen hyvinvointivaltion vaalimia saavutuksia, joista me olemme saaneet tähän asti olla ylpeitä ja joista ei tulisi esimerkiksi naapurimaassamme Ruotsissa mieleen edes keskustella.
Näitä ylpeyden aiheita ovat olleet muun muassa lapsiperheistä ja eläkeläisistä huolehtiminen, korkea koulutuksellinen sivistystaso ja kaikille tasa-arvoiset mahdollisuudet opiskeluun sekä skandinaaviseen tapaan korkea sosiaaliturva ja rajoittamaton sananvapaus. Pohja Sipilän hallituksen arvomallille löytyykin tällä hetkellä Trumpin Yhdysvalloista ja Putinin Venäjältä, joissa kuilu Suomen tapaan ökyrikkaiden sekä köyhien välillä syvenee. Samaan aikaan alemman keskiluokan tulotaso on romahtanut.
Suomen nykyisen hallituksen koostumus on demokratian totaalinen irvikuva. Konkreettinen ja anteeksiantamaton todistus äänestäjien häpeämättömästä sumuttamisesta. Siitä, mitä puoluepolitiikka voi olla räikeimmillään. Haastattelin Seuran reportterina SMP:n perustajaa, Veikko Vennamoa, jonka perintöä persut ovat vaihtelevalla menestyksellä jatkaneet, vanhoilla päivillä hänen kotonaan, Helsingin Munkkiniemessä. Yksi Vennamon lempilausahduksista oli:”Pitikö minun tämäkin vielä nähdä?!” Uskon, että tämä olisi kuultu jälleen moneen otteeseen, jos mies eläisi.
En sitä paitsi tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun luin joidenkin persuloikkarien pelänneen jo turvallisuutensa puolesta. Saavatpahan ainakin tuntea nahoissaan, millaisessa ahdasmielisessä ilmapiirissä osa ihmisistä joutuu vielä nykypäivän Suomessa elämään. Sitä saa, mitä tilaa – vai, miten se menikään – ja laskun maksaa tilaaja.
Esitettyä taustaa vasten uudet eduskuntavaalit olisivat olleet ainoa oikea ratkaisu tulehtuneeseen tilanteeseen. Jotkut – etupäässä perussuomalaisten kannattajat, tai entiset sellaiset tai, miksi heitä jatkossa nimitetäänkään – ovat puolueensa kannatuslukemien romahtamisen pelossa muistuttaneet, että vaalien järjestäminen maksaa. He unohtavat vain sen tosiseikan, että nykyhallituksen päätökset ovat tulleet Suomen kansalle jo paljon kalliimmaksi.
Ilkka Isosaari