Oletko joskus juuttunut kumisaappaat jalassa kiinni upottavaan, märkään peltoon? Pitäisikö paakkuinen saapas jättää liejuun, ja jatkaa kevyemmin kuivemmalle tantereelle. Tai yrittäisikö vielä kaapia sitä puukepillä ja toisen saappaan pohjalla, ja sitten vain sinnitellä eteenpäin? Lapsena tuollainen tilanne tuntui erityisen tukalalta. Sitä ehti jo miettiä, pääsenkö ollenkaan täältä pois.

Ja miten tämä sitten liittyy rukoilemiseen? No ainakin siten, että sunnuntain psalmissa (40) sanotaan muun muassa: ”Hän veti minut ylös syvästä kuopasta, upottavasta liejusta. Hän nosti minut kalliolle, antoi lujan pohjan jalkojeni alle.” Psalmissa kerrotaan, että Hän vahvisti askeleeni ja antoi minulle uuden kiitoslaulun! Lisäksi muutkin näkevät tapahtuneen, ja parhaassa tapauksessa turvaavat Korkeimpaan. Rukousvastauksella on siis kerrannaisvaikutus lähipiirissämme! Tämä extra on rohkaisevaa.

Liejuun juuttuminen säikäyttää. Maan vetovoima näyttää voimansa, näinkin yksinkertaisessa etenemisessä. Mitä kumisaappaista voisi oppia – lapsuuden muistossani muut porhalsivat eteenpäin. Oma tyypillinen tapani oli yrittää selviytyä yksin, ja tuosta selviydyinkin. Kotiin päästyäni kerroin tapahtuneen äidille, moitetta ja huutoahan sitä seurasi. Psalmissa kerrotaan, että Isämme ei mutaan juuttunutta moiti, hän nostaa ylös, kovalle maalle ja vielä vahvistaa askeleemme matkalle eteenpäin.

Lopuksi Psalmin kirjoittaja ylistää Jumalaa, joka tekee ihmeitä aina vain, ja jolla on voima meidät pelastaa, kun olemme uppoamassa. Aivan samoin yhä.

Johanna Piirola
pastori
Launeen seurakunta